”Voisimme hetkeksi hyväksyä sen tosiasian, että Suomi on maailman paras paikka asua ja elää 2010-luvulla”, kirjoittaa Minna Lindgren kolumnissaan.
Onnellisuutta on ihmetelty Suomessa sen jälkeen, kun kansainvälinen tutkimus jo toistamiseen ilmoitti meidän olevan maailman onnellisin kansa. Vastaava reaktio tapahtui ensimmäisten Pisa-mittausten jälkeen. Kun suomalaiset koululaiset voittivat kaikki muut lukemisessa, matematiikassa ja ties missä, ryhdyimme remontoimaan peruskoulua. Mitä pitemmälle remontti etenee, sitä huonommin lapsemme menestyvät uusissa Pisa-mittauksissa.
Toivottavasti onnellisuudelle ei käy kuin peruskoululle. Voisimme unohtaa hetkeksi itäeurooppalaisen epäluuloisuuden ja ottaa käyttöön länsieurooppalaisen huolettomuuden ja hyväksyä sen tosiasian, että Suomi on maailman paras paikka asua ja elää 2010-luvulla.
Toivottavasti onnellisuudelle ei käy kuin peruskoululle.
Kansainvälinen onnellisuustutkimus perustui kyselyyn. Kussakin maassa ihmiset arvioivat onnellisuuttaan annettujen kysymysten avulla. Niinpä lopputulos ei ole absoluuttinen fakta.
Ei ole olemassa tutkimusta, joka kertoisi, mitä onnellisuus on. Se on subjektiivinen ja suhteellinen asia. Yksi kokee itsensä onnelliseksi aivan erilaisessa tilanteessa kuin toinen. Ja kun kaikilta maailman ihmisiltä kysytään, suomalainen on se, joka on tyytyväisin elämäänsä.
Tyytyväisyytemme voi tarkoittaa, että Suomi on maailman paras yhteiskunta: sopivan rikas, sopivan vapaa, sopivan solidaarinen, sopivan avoin ja kaikin puolin lagom, kuten Ruotsissa sanottaisiin. Mutta voi se tarkoittaa sitäkin, että suomalaiset ovat järkeviä ja valveutuneita. Sen tähden ymmärrämme suhteuttaa oman olemisemme laajempaan yhteyteen. Vaikka minulla on äänekäs alkoholisti naapurina ja työpaikalla jatkuvia organisaatiomuutoksia, elämä noin muuten on mukavaa, sillä en näe nälkää, en pelkää sotaa, saan äänestää, terveydenhoito on käytännössä maksutonta ja kaikki suomalaiset lapset käyvät samanlaista koulua.
Joskus on todettava asioiden olevan hyvin, kaikista epäilyistä huolimatta.
Saattaa olla, että suomalainen tapa marista aina kaikesta on yksi syy onnellisuuteemme. Mikään ei kehity paremmaksi, ellei sallita kritiikkiä. Mehän olemme aina korjaamassa kaikkea, jopa sitä peruskoulua. Kriittisyys ja vallitsevien olosuhteiden kyseenalaistaminen on edellytys jollekin paremmalle, mutta se ei välttämättä johda muutokseen. Joskus on todettava asioiden olevan hyvin, kaikista epäilyistä huolimatta.
Luen aina painetusta sanomalehdestä yleisönosaston kirjoitukset. Kun siellä suomalainen isä ihmettelee, miksi synnytyksiin saapuvat äidit saavat ilmaisen aterian mutta isien käsketään tuoda omat eväät, tulen onnelliseksi. Niin hyvin ovat meillä asiat, että potilaan avustaja suuttuu, kun ei saa sairaala-ateriaa.
Kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 15/2019.
Minna Lindgren on toimittaja ja kirjailija.
Ateria ei ole ilmainen.
Jonkinlainen ihmeellisen kummallinen luulo, että tämä meidän ihana yhteiskuntamme palvelut olisivat ilmaisia. Toki ne luokitellaan maksettavaksi tulojen mukaan, jotta kunnolla köyhätkin saavat hoitoa, hoivaa ja apua. Jos joku vanhus saa kotiin apua kaksi kertaa päivässä ja maksaa siitä 120e-kuussa, eihän se paljon ole, melkein ilmaista, mutta sen ilmaisen myös olemme veroina maksaneet. Koska keskiverto ihminen taitaa käydä työssä nelisenkymmentä vuotta, niin eiköhän siinä ajassa ole veroina maksanut aikalailla tarpeeksi saadakseen vanhana sellaista hoivaa ja sellaisilla maksuilla jotta pärjää.
Ateria ei ole ilmainen.
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
