”On ihanaa nauraa yhdessä ja liikuttua syvästi samasta asiasta”, Minna Lindgren kirjoittaa kolumnissaan.

Taide on sosiaalista, keino olla yhteydessä lajitovereihin jopa silloin, kun on yksin. Sen kertovat aivomme, joissa tapahtuu kirjaa lukiessa samanlaisia reaktioita kuin ollessamme muiden kanssa vilkkaassa vuorovaikutuksessa.

Aina, kun ihminen harrastaa taidetta, hän tuntee olevansa osa suurempaa joukkoa, ja se on tärkeimpiä hyvinvoinnin edellytyksiä.

Klassisessa konsertissa jokainen istuu salissa hiljaa omiin ajatuksiinsa vajonneena. Tämä meditatiivinen vapaus ajatella, mitä mieleen juolahtaa tai olla miettimättä mitään, on iso osa taidenautintoa. Melko harvoin väliajalla syöksytään syvälliseen keskusteluun siitä, mitä juuri kuultiin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jos konserttiin on lähdetty ystävän kanssa, vaihdetaan kuulumisia ja kommentoidaan uutisia. Koska aito keskustelu on mahdotonta, monet menevät konserttiin, elokuviin tai teatteriin mieluiten yksin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Joitain vuosia sitten huomasin, että Helsingin Juhlaviikoille oli tulossa harvinaisen kiinnostava teatterivierailu. Humoristiseksi ja kekseliääksi kuvattu esitys oli kerännyt ylistyksiä eri puolilla Eurooppaa. Olin onnellinen, että sain siihen lipun.

Kun esitys sitten kuukausia myöhemmin oli alkamassa Helsingin Aleksanterin teatterissa, paikalla oli vain kourallinen ihmisiä: vierailijaryhmän kotimaan edustajia suurlähetystöstä, jokunen hapan kriitikko ja muutama kaltaiseni innostunut.

Koin illan epäonnistuneeksi jo ennen kuin esitys oli alkanut. Vaikka olisin pitänyt näkemästäni, autio sali pilasi tunnelman.

Yleisö ratkaisee, onko esitys onnistunut.

Säälin esittäjiä, jotka näkivät tyhjän katsomon eivätkä saaneet tukea yleisöstä. Säälin meitä katsojia, jotka olimme tulleet tilaisuuteen, vaikka se ei kiinnostanut ketään muuta.

Olin vihainen, kun en osannut nauttia. Eikö esitys ollut se sama kaikkialla kehuttu, johon riensin hankkimaan lipun?

Toki oli, ja toisaalta ei tietenkään ollut. Yleisö ratkaisee, onko esitys onnistunut. Jaettu ilo on aina paras.

On kohottavaa olla mukana jossain, joka yhdessä koetaan ainutlaatuiseksi. On ihanaa nauraa yhdessä, liikuttua syvästi samasta asiasta ja lopuksi kiittää esiintyjiä muiden mukana.

Muusikot ja näyttelijät puhuvat huonosta ja hyvästä yleisöstä. Teatterissa vuorovaikutus voi olla konkreettista: nauraako yleisö, missä kohden ja miten pitkään, milloin istuu hiljaa vai alkaako liikehtiä levottomasti. Yleisö vaikuttaa esityksen rytmiin ja energiaan.

Joskus taitava näyttelijä panee uuden vaihteen päälle ja kiskoo jähmeän yleisön mukaansa. Tämä taito oli Lasse Pöystillä, joka omilla yllätyksillään piti kaikki lavalla ja katsomossa valppaina.

Muusikoille hyvä yleisö on maagisesti keskittynyt ja kannattelee hiljaisuudella soittoa. Se on erikoinen, sanaton yhteiskokemus, joka ei välttämättä purkaudu huutomyrskyyn.

Joskus kaikkein vaikuttavin reaktio on pitkä hiljaisuus ennen aplodien alkua. Noiden sekuntien aikana kaikki ovat voimakkaasti läsnä, yhdessä yksin.

Kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 11/2019.

Sisältö jatkuu mainoksen alla