Espoolainen Mirja Ritoranta on 181 senttiä pitkä: ”Hyväksyin pituuteni 19-vuotiaana mannekiinikurssilla.”

Huomaan aina kaupungilla kulkiessa muut pitkät naiset. Katseeni kiinnittyy heihin, sillä olemme samaa heimoa.

Tuntemattomat ohikulkijat eivät enää kommentoi pituuttani. Nuoruusvuosina tuli spontaaneja huudahduksia: Oletpa pitkä! Pelaatko koripalloa?

Me pitkät naiset olemme samaa heimoa.

Muistan ikuisesti nuoruuden hetket diskossa, kun minua reilusti lyhyempi mies tuli hakemaan tanssimaan. Kun kohosin pöydän takaa 181 sentin pituuteeni, näin kauhun ja nolouden nuorukaisen silmissä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Joku lähti suoraan pakoon, ja mumisi, että tämä jääkin tähän.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pituudesta on hyötyä esimerkiksi kaupassa ja konserteissa.

Myöhemmin opin kertomaan pituuteni jo ennen nousemista, ettei miesparka turhaan nolostunut.

En tosin olisi itsekään halunnut tanssia hitaita miehen kanssa, jonka kasvot olivat kainaloni tasalla.

Mies juoksi karkuun, kun nousin pöydän takaa täyteen mittaani.

Nykyään pituusero ei olisi mikään juttu, mutta 70-luvulla se oli. Nyt on pariskuntiakin, joissa vaimo on miestään pidempi.

Mieheni Oski on minua neljä senttiä pidempi enkä käytä korkokenkiä, koska en halua olla häntä pidempi.

Eroon häpeästä

Lapsuudenperheessäni oli kahdeksan lasta, ja isosiskoni oli minuakin pidempi. Äiti ompeli meille paljon vaatteita, joten paidoissani ja housuissani oli aina sopivan pituiset hihat ja lahkeet.

Noin 14-vuotiaana kasvoin täyteen mittaani. Olin luokan pisin tyttö ja totuin olemaan takarivissä. Minua ei kuitenkaan haukuttu kirahviksi tai lipputangoksi eikä kiusattu pituudestani.

Olin luokan pisin tyttö ja totuin olemaan takarivissä.

Muutin 19-vuotiaana maalta Iitin Kausalasta Helsinkiin. Siihen aikaan häpesin pituuttani. Minulla oli huono ryhti ja kuljin aina matalat ballerinat jalassa.

Vuonna 1973 menin likkakaverini kanssa Sanelma Vuorteen mannekiinikurssille. Siellä opin hyväksymään pituuteni. Kurssilla kannustettiin, kehuttiin ja opeteltiin kävelemään ryhdikkäänä.

Itsetuntoni nousi, ja kurssin jälkeen olen kantanut ylpeänä joka senttini. Monet pitkät naiset ovat kuulemma kokeneet saman tunteen kori- tai lentopalloharrastuksen parissa.

Välillä saa kärsiä

Pituudesta on hyötyä konserteissa, sillä kenenkään pää ei ole näköesteenä edessäni. Kaupassa yletyn helposti ottamaan tavaran ylähyllyltä.

Matkustettaessa pituudesta taas saa kärsiä. Pienen auton takapenkillä ja lentokoneessa minun on vaikeaa saada jalkojani mahtumaan.

Yritän aina saada käytäväpaikan, jotta voisin välillä oikaista jalkani.

Koen itseni vahvaksi ja hyväkuntoiseksi.

Olemme matkustelleet mieheni kanssa paljon Amerikassa, ja käyneet yli 40 osavaltiossa. Käytän yleensä farkkuja, ja ostan niitä aina Amerikasta. Siellä on myynnissä tarpeeksi pitkälahkeisia malleja. Muut vaatteet löydän hyvin Suomesta.

Kengänkokoni on 42. Nykyään sopivia kenkiä myydään tavallisissa kaupoissakin. Aiemmin isojen kokojen etsiminen oli vaikeampaa.

Parantuneeseen tarjontaan vaikuttaa varmasti se, että nykynaiset ovat jo syntyessään pidempiä kuin vanhempansa.

Meitä pitkiä naisia on jo paljon. Pituus ei ole minullekaan ongelma, vaan olen tasapainossa itseni kanssa. Koen itseni vahvaksi ja hyväkuntoiseksi.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 14/2022.

Sisältö jatkuu mainoksen alla