Päivi Hietanen on syöpälääkäri ja psykoterapeutti.
Päivi Hietanen on syöpälääkäri ja psykoterapeutti.

Syöpälääkäri ja psykoterapeutti Päivi Hietanen on oppinut työssään sairailta, että toivo asuu ihmisessä syvällä. 

Äidilläni, joka oli köyhänä orpolapsena kokenut kovia, oli tapana sanoa: ”Työ on aina auttanut.” Muistan tämän lauseen vaikeina hetkinä.

Elontiellä on aamuja, jolloin kysyy, mitä mieltä tässä kaikessa on. Olo helpottuu, kun saa kampeaa itsensä ylös, ottaa kahvikupin käteensä ja lähtee liikkeelle. Päivän kohtaamiset, hetkien jakamiset tuttujen tai tuntemattomien kanssa parantavat oloa. Arki kantaa.

Kun Täällä Pohjantähden alla -romaanissa Koskelaan saapuu viesti Voitto-pojan kaatumisesta, Koskelan vanhaemäntä lohduttaa miniäänsä tämän hartioita taputellen: ”Ihmisparka... ihmisparka... Mutta täytys... Ei ole vielä aamutonta yötä ollu.”

Hetki Koskelan tuvassa tuo mieleeni erään luentotilaisuuteni, jossa kysyin, mitä toivo on. ”Sitä, että ihminen ei ole yksin maailmassa”, vastasi eräs kuulija. Toinen ehdotti: ”Uskoa, että jotain hyvää on vielä odotettavissa.” Siitä olimme yksimielisiä, että toivo on tärkeää, kaikkea elämää kantavaa. Sairaat ja heidän omaisensa korostavat, että toivoa ei saa viedä.

Sairaat ovat opettaneet minulle, että toivo asuu ihmisessä syvällä. Sillä on tapana muuttaa muotoaan tilanteiden niin vaatiessa. Meissä on salattuja voimia, joita emme tunne ennen kuin niitä todella tarvitsemme. Sopeudumme muutoksiin, mutta se vaatii paljon suremista. Ihminen toivoo ensin paranemista, sitten sitä, että saisi nähdä lapsenlapsensa kasvavan. Lopulta hän pyytää, että tulisi vielä kivuttomia päiviä. Saattohoitokodissa kuulen usein kysymyksen: ”Pääsenkö vielä käymään kotona?” Ihminen astelee toivon portaita. Askeleita siivittää lähimmäisten tuki.

Työ auttaa monessa ahtaassa paikassa, mutta kaikkea sekään ei korjaa. Silloin avuksi tarvitaan unelmia, noita mielen lepopaikkoja.

Sairas tietää tosiasiat, mutta antaa niistä hetkittäin lomaa itselleen. ”Kun kävelin metsässä lapsuuteni leikkipaikoilla, kuuntelin puiden huminaa. Minulle tuli levollinen olo. Silloin ajattelin, että voin vielä parantuakin”, eräs mies sanoi. Toinen pohti elämänsä viime kuukausina, vieläkö pääsisi puolisonsa kanssa muistojensa Pariisiin. Kolmas haaveili ruohonleikkurin päällä istumisesta ja tuoreen ruohon tuoksusta. Unelmat ovat sallittuja niin terveille kuin sairaille.

Suomalaisten unelmat heräävät eloon kesäisillä rannoilla ja kukkaniityillä. Impivaara antaa etäisyyttä maailman murheisiin. Haaveet liittyvät levollisiin hetkiin saunan laiturilla, kun iho hengittää lämmintä höyryä ja koivu tuoksuu. On vapaa olo ja armaan läheisyys.

Luonnon helma ottaa meidät syliinsä ja suojelee kaikelta, mitä ikinä saatammekaan pelätä. Vexi Salmen sanoin: ”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille…”

Arjen askareet ja luova mieli ovat toivon parhaita apulaisia.

Kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 13/2018.