Päivi Hietanen on syöpälääkäri ja psykoterapeutti.
Päivi Hietanen on syöpälääkäri ja psykoterapeutti.

Syöpälääkäri ja psykoterapeutti Päivi Hietanen on oppinut työssään sairailta, että toivo asuu ihmisessä syvällä. 

Äidilläni, joka oli köyhänä orpolapsena kokenut kovia, oli tapana sanoa: ”Työ on aina auttanut.” Muistan tämän lauseen vaikeina hetkinä.

Elontiellä on aamuja, jolloin kysyy, mitä mieltä tässä kaikessa on. Olo helpottuu, kun saa kampeaa itsensä ylös, ottaa kahvikupin käteensä ja lähtee liikkeelle. Päivän kohtaamiset, hetkien jakamiset tuttujen tai tuntemattomien kanssa parantavat oloa. Arki kantaa.

Kun Täällä Pohjantähden alla -romaanissa Koskelaan saapuu viesti Voitto-pojan kaatumisesta, Koskelan vanhaemäntä lohduttaa miniäänsä tämän hartioita taputellen: ”Ihmisparka... ihmisparka... Mutta täytys... Ei ole vielä aamutonta yötä ollu.”

Hetki Koskelan tuvassa tuo mieleeni erään luentotilaisuuteni, jossa kysyin, mitä toivo on. ”Sitä, että ihminen ei ole yksin maailmassa”, vastasi eräs kuulija. Toinen ehdotti: ”Uskoa, että jotain hyvää on vielä odotettavissa.” Siitä olimme yksimielisiä, että toivo on tärkeää, kaikkea elämää kantavaa. Sairaat ja heidän omaisensa korostavat, että toivoa ei saa viedä.

Sairaat ovat opettaneet minulle, että toivo asuu ihmisessä syvällä. Sillä on tapana muuttaa muotoaan tilanteiden niin vaatiessa. Meissä on salattuja voimia, joita emme tunne ennen kuin niitä todella tarvitsemme. Sopeudumme muutoksiin, mutta se vaatii paljon suremista. Ihminen toivoo ensin paranemista, sitten sitä, että saisi nähdä lapsenlapsensa kasvavan. Lopulta hän pyytää, että tulisi vielä kivuttomia päiviä. Saattohoitokodissa kuulen usein kysymyksen: ”Pääsenkö vielä käymään kotona?” Ihminen astelee toivon portaita. Askeleita siivittää lähimmäisten tuki.

Työ auttaa monessa ahtaassa paikassa, mutta kaikkea sekään ei korjaa. Silloin avuksi tarvitaan unelmia, noita mielen lepopaikkoja.

Sairas tietää tosiasiat, mutta antaa niistä hetkittäin lomaa itselleen. ”Kun kävelin metsässä lapsuuteni leikkipaikoilla, kuuntelin puiden huminaa. Minulle tuli levollinen olo. Silloin ajattelin, että voin vielä parantuakin”, eräs mies sanoi. Toinen pohti elämänsä viime kuukausina, vieläkö pääsisi puolisonsa kanssa muistojensa Pariisiin. Kolmas haaveili ruohonleikkurin päällä istumisesta ja tuoreen ruohon tuoksusta. Unelmat ovat sallittuja niin terveille kuin sairaille.

Suomalaisten unelmat heräävät eloon kesäisillä rannoilla ja kukkaniityillä. Impivaara antaa etäisyyttä maailman murheisiin. Haaveet liittyvät levollisiin hetkiin saunan laiturilla, kun iho hengittää lämmintä höyryä ja koivu tuoksuu. On vapaa olo ja armaan läheisyys.

Luonnon helma ottaa meidät syliinsä ja suojelee kaikelta, mitä ikinä saatammekaan pelätä. Vexi Salmen sanoin: ”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille…”

Arjen askareet ja luova mieli ovat toivon parhaita apulaisia.

Kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 13/2018.

Erkki Lampén on huomannut, että mitä enemmän hän viettää aikaa yksin, sitä enemmän hän tuntee vetoa iltatissutteluun.

Lähdin tapaamaan Virossa opiskelevaa tuttua. Mieleen juolahti, että samalla voisi ajella Latvian puolelle ostamaan halpaa viinaa. En ole koskaan käynyt Baltiassa sellaisella perinteisellä viinanhakureissulla, jolta palataan auton takapuskuri maata viistäen ja koettaen vakuuttaa tullimiehiä siitä, että hervoton lasti on tosiaan tarkoitettu omaan käyttöön.

Kävin, ostin. Kotona katselin keittiön pöydälle purkamaani pullorivistöä ja ihmettelin, mitä teen kaikella tuolla votkalla. Miksen ostanut sen sijaan enemmän georgialaista punaviiniä? Naurettavan halpa votka oli vain lähes käskenyt poimimaan itsensä hyllystä.

”Ajoittain vedin perseet olalle lähes joka viikonloppu.”

Vanhempani olivat käytännössä raittiita, ja hippihenkinen sisareni suuntautui enemmänkin joogan kaltaisiin asioihin kuin viininlipitykseen. Minä pidin huolta perheemme alkoholinkulutuksesta.

Nuorempana harrastin paljonkin sitä, mitä kuivahkosti kutsutaan ”humalahakuiseksi juomiseksi”. Ajoittain vedin perseet olalle lähes joka viikonloppu, toikkaroin kotiin kengänkärkiä katsellen ja heräsin sängystä milloin missäkin asussa aavistellen, että maailmassa on nyt jokin aivan kamalan huonosti. En muistele niitä aikoja mielelläni.

Näin jälkeenpäin ajatellen on hiukan vaikea hahmottaa, miksi tuota harrastin. Elämää meni hukkaan. Ehkä toivoin viikonlopuilta jotain suurempaa, ehkä en uskaltanut muuta.

”Säästäisinkö loput huomiseksi? Hiukan vielä janottaa.”

Myöhäisen keski-iän ylätasangolta menneisyyttä katsoessani ajattelen, että on ikääntymisessä ­ainakin se hyvä puoli, että tuollainen tolkuttomuus on jäänyt taakse. Yrityksistäni huolimatta minusta ­­ei tullut juoppoa ja arvelen vaaran olevan ohi. Melkein.

Mitä enemmän vietän aikaa yksin, ja se aika tuntuu lisääntyvän tasaisesti, sitä enemmän tunnen vetoa iltatissutteluun. Punkkupullon avaaminen ilahduttaa jo ruokaa laittaessa.

Kun pasta on syöty ja viinistä puolet jäljellä, alkaa neuvottelu. Säästäisinkö loput huomiseksi? Hiukan vielä janottaa. On mukava olo, mutta jos ottaisin vielä lasillisen, olisiko mukavampi?

”Erityisesti kaamosaikaan tunnen vetoa viinin kanssa seurusteluun.”

Useimmiten jano voittaa, ja lasillinen ruuan kanssa on muuttunut pullolliseksi illassa.

Näin ei tapahdu joka päivä eikä joka viikko eikä edes joka kuukausi, mutta erityisesti kaamosaikaan tunnen vetoa viinin kanssa seurusteluun. Kun iän myötä on vähitellen luovuttava monista iloista, viini pitää pintansa. Se rentouttaa, sulkee lämpöiseen syleilyynsä ja kuiskii, ettei juuri nyt ole aihetta huoliin.

Jos annan sille liiaksi myöten, se on kymmenen vuoden kuluttua kenties vallannut pesän käenpojan lailla ja työntänyt muut ilon aiheet vähitellen tieltään.

Luulenpa, että teen ylijäämävotkasta yrttilikööriä. Sitä ei voi juoda pikku lasillista enempää kerrallaan.”

Kesäinen Lappeenranta ei ollut enää sama kuin lapsuudessa. ET:n päätoimittaja Katriina päätti, että nauttisi vastedes kaupungista vain rakkaissa muistoissaan.

Olen aina rakastanut Lappeenrantaa. Lapsena ja nuorena kävin siellä joka kesä tätini ja serkkujeni luona. Iloiset eteläkarjalaiset, rehevät lehtimetsät ja Chymoksen karkkitehdas jäivät mieleeni ikiajoiksi.

Täti otti sukulaiset aina lämpimästi vastaan. Hänellä oli neljä omaa lasta, mutta kesäisin minä ja siskoni mahduimme hyvin joukon jatkeeksi. Joskus mukana oli pikkuserkkujakin.

”Söimme vetypiirakat torilla.”

Täti piti keskustelemisesta ja oli kiinnostunut kaikesta ja kaikista: luonnosta ja historiasta, tuttavista ja tuttavien tuttavista. Hän tutustutti minut Lappeenrantaan ja sen historiaan ja erityisesti omaan sukuumme esi-isineen. Hän matkusti paljon ja rohkaisi minuakin ulkomaanmatkoille. Kerran hän jopa järjesti minut lappeenrantalaisnuorten Amerikan-reissulle, koska omassa kotikaupungissani sellaista ei ollut tarjolla.

Tänä kesänä vierailimme mieheni kanssa taas Lappeenrannassa. Tätiäni emme enää tavanneet. Hän kuoli viime talvena 87-vuotiaana.

Teimme samoja asioita, joita tädinkin kanssa teimme: söimme vetypiirakat torilla, ja kyllä, Laakon kojulla, sillä tädin mukaan juuri Laakon mamma oli 60-luvulla keksinyt tuon tuhdisti täytetyn lihapiirakan. Kävimme linnoituksella ja tutkimme 1700-luvun pikkuvihan muistomerkkiä ja sen keskellä törröttävää puunpalaa. Muistomerkkiin isketty laatta tosin kertoi, ettei puu ollutkaan kellunut veressä, kuten täti oli minulle sanonut.

”Minulle kaupungin henki oli hävinnyt tädin mukana.”

Meillä oli mukavaa, mutten usko, että enää palaamme Lappeenrantaan. Minulle tärkeä kaupungin henki oli hävinnyt tädin mukana.

Monet hyvät muistot ovat sidoksissa hetkeen, jossa ne syntyvät. Kun muistot irrottaa ajasta, niiden taikapöly karisee. Tärkeintä ei kuitenkaan ole testata, kestävätkö muistot tätä päivää, vaan nauttia tunteista, joita ne yhä herättävät. Lappeenranta on nyt parhaimmillaan muistoissani, yhdessä tätini kanssa.

Nautitaan lämpimästä syksystä ja mukavista muistoista!”

Katriina, päätoimittaja

Ota yhteyttä: katriina.palo-narhinen@sanoma.com

Uusi ET-lehti 18/2018 on ilmestynyt. Uusimman digilehden löydät täältä.