Lumen tuoksu herättää voimakkaita muistoja Pirkko Arstilassa. Tämän kolumnin myötä hän jättää jäähyväiset ET:n lukijoille.

Lumi tuoksuu ja aurinko paistaa. Me murmelit möyrimme koloistamme esiin, nostamme kuonomme kohti taivasta, nuuhkimme ja nuuhkimme. Lumen tuoksua ei saa purkkiin. Ei ole deodoranttia, parfyymia eikä hajustetta, johon sen voisi pakata. Vaniljan tai ruusun tuoksun voi lisätä kylpyvaahtoon, karkkeihin ja jopa pölynimurin pussiin, mutta lumen tuoksu on aina aito. Vastaleikatun nurmen vihreä tuoksukin osataan väärentää esimerkiksi käsivoiteisiin.

Suljen silmäni. Värisytän kaikkia nenäni värekarvoja vetäessäni sisääni tätä ainutlaatuista tuoksua. Mitä siinä on? Vettä. Virtaavan veden aistimusta. Kylmää. Kylmälläkin on tuoksu – sellaista sulavaa jäätä mereltä, järvistä, katoilta. On tuulenkin tuoksua, samaa, joka tarttuu ulkona kuivuviin lakanoihin ja paitoihin.

Lapsuusmuistot liikahtelevat mielen kellareissa. Mukana on kaihoa ajoista, jotka eivät koskaan tule takaisin. Lapsena peuhasimme lumessa, teimme lumiukkoja, lumipalloja, lumilyhtyjä. Tuoksu tarttui meihin kuin koiranpentuihin. Muistattehan vielä lapasten lumipaakut ja märän villan?

Päällimmäiseksi muistokseni nousee luistinrata, ”baana”. Kovaäänisistä kuului rahisevaa musiikkia, sen ajan iskelmiä. Kapakan villikissa, Hei mambo. Me tytöt kiersimme sisärataa kaunoluistimilla, kuten siihen aikaan sanottiin. Pojat kaartoivat hokkareillaan ulkorataa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vilkuilimme toisiamme, mutta kohti emme uskaltaneet katsoa. Ja sitten joku pojista rohkaisi mielensä, luikahti taakse kuin aave ja alkoi työntää tyttöä kierroksen tai pari. Enempää ei kehdattu. Sydämet läpättivät, musiikki pauhasi, kentän kelmeät valot valaisivat. Ja lumi – se tuoksui uniin asti.

Muistan myös Lapin helmiäisenä kaartuvan taivaan ja sulavat lumet, jääpuikot, vielä ujosti helisevät pikku purot. Aamuisin hanki vielä kantoi hiihtäjää.

Iltapäivällä sai makoilla porontaljalla ilman takkia ja pipoa ja pohdiskella elämän tärkeitä kysymyksiä. Kuten kumpi on parempi, heinäkuun makea raukea lämpö vai keväthankien raikas tuoksu ja kevään lupaus?

Tällä kertaa sulaviin lumiin liittyvät jäähyväiset, sillä tämä on viimeinen kolumnini ET-lehdessä. Olen kirjoittanut tähän lehteen parikymmentä vuotta. Teksteistäni on koottu kaksi kirjaakin, Terveisin Pirkko (2002) ja Naisen silmin (2012).

Olen suuresti viihtynyt teidän rakkaiden lukijoiden parissa ja kiitän sydämestäni hetkistä kanssanne. ET-lehden lukijat ovat avarakatseisia, ymmärtäväisiä ja huumorintajuisia – teille on ollut ilo kirjoittaa. Joskus kolumnia naputellessa on herännyt epäilys, että kehtaanko tällaista kertoa, mutta aina on minua niistä jutuista kiitoksin palkittu.

ET-lehti katsoo eteenpäin ja uudistuu. Toivotan sekä lehdelle että teille, hyvät lukijat, onnellista matkaa.

 

ET-lehdessä aloittaa tänä keväänä neljä uutta kolumnistia: kirjailija Antti Tuuri, toimittaja-kirjailija Minna Lindgren, sosiologi Erkki Lampén sekä lääkäri ja psykoterapeutti Päivi Hietanen.

Lue täältä Antti Tuurin ensimmäisen kolumni.

Taija Mård

Miten herkkävaistoinen ja koskettava teksti jälleen! Mutta olipa tyrmäävä suru-uutinen, että kolumnisi loppuvat! Ne ovat aina osuneet jonnekin ytimeen, herättäneet muistoja ja monesti omaperäisessä ja syvästi inhimillisessä humoristisuudessaan hekotuttaneet suorastaan kippurassa (lukiessani on mieheni aina vieressä ääneen ihmetellyt, että mikä nyt noin naurattaa...)! Tyyliäsi ja tarkkasilmäisyyttäsi olen ihaillut ja kyllä, kadehtinutkin, mutta ennen kaikkea saanut niistä sykähdyttäviä hyvän mielen kokemuksia. Kiiiitos siis! Ja erittäin haikea näkemiin. PS Olisin spontaanina tyyppinä tullut Madama Butterflyssä kiittämään kolumneista henkilökohtaisesti, mutta ajattelin että ehkä on tunkeilevaa... Nyt siis kiitän julkisesti senkin edestä: -)

Sisältö jatkuu mainoksen alla