Nuoruuden työpaikallaan ET:n kolumnisti Prikko Arstila tapasi erään Amalian, joka oli varma, että hänen tallelokerollaan käy varas. Järkipuhe ei tepsinyt. Nyt Arstila pohtii, miten on hänen oman muistinsa laita.

Kevät saapui kesämökeille, ja väki riensi haravoimaan ja tutkimaan talven tuhoja. Vanha herra kiipesi ensi töikseen näköalapaikalle, korkealle kalliolle. Siellä seisoi hänen ystävänsä uljas rannikon mänty, myrskyjen veteraani. Se oli hieno näky auringonlaskua vasten, ja mies ihaili etenkin sen kippuraista, yksinäistä oksaa.

Mutta nyt oksa oli katkennut ja repsotti maassa. Mies kiukustui: kuka on katkaissut oksan? Puoliso yritti rauhoittaa: ”Lumi sen on tehnyt, lumi ja myrsky.” ”Ei ole, vaan naapurit. He tietävät, miten puuta ihailin.”

Vainoharha oli iskenyt. Muuten ihan skarppi mies alkoi yhtäkkiä epäillä pahoja aikeita ympärillään.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kun ajatuksiin kertyy paljon muistikerroksia, ihminen ei aina muista kaikkia asioita sellaisina kuin ne olivat. Hän alkaa mielessään sotkea tapahtumia. Hän pohtii esimerkiksi, antoiko hän rannerenkaansa vanhemmalle vai nuoremmalle tyttärelle, ja syyttelee toista vilpistä. Tosiasiassa hän oli antanut korun kummityttärelleen rippilahjaksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ajankulukseen vanhus alkaa seurata naapureiden tulemisia ja menemisiä. Hän on hoksaavinaan, että he kävelevät mielenosoituksellisesti juuri hänen ikkunansa alta, vaikka voisivat käyttää toistakin tietä. Tekevät kiusaa!

Vanhus asustelee yksin, ja aikuiset lapset käyvät häntä silloin tällöin tervehtimässä. Kuinka ollakaan, hän alkaa uskoa, että lapset vievät tavaroita mennessään. Hän ei millään muista, mihin on mitäkin pannut. Lapsethan ne tietysti ovat pihistäneet! Lopulta kaikki epäilevät toinen toisiaan.

Nuoruudessani olin töissä pankissa. Joka päivä tiskille saapui amerikansuomalainen Amalia, 70, punainen samettimyssy kallellaan ja silmät maskeerattuina mustiksi kraattereiksi. Hän väitti pontevasti, että joku käy hänen pankkilokerollaan. Vakuutin, että se on mahdotonta. ”Neiti tulee katsomaan”, hän kehotti. Avasimme lokeron, ja siellä ne korut lepäsivät. Seuraavana päivänä menimme uudelleen. Hänen mielestään lokeroa oli pengottu. Joku oli saanut avaimen, hän uskoi. Mikään järkipuhe ei tepsinyt.

Kinastelemme tyttäreni kanssa siitä, kumpi kahdesta kissastamme kuoli ensiksi vuosia sitten. Minä väitän, että se oli valkoinen, hän tietää varmasti, että se oli musta. Järkeni sanoo hänen olevan oikeassa, mutta en millään haluaisi myöntää, että muistini alkaa temppuilla.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 9/2017

Sisältö jatkuu mainoksen alla