Raimo, 75, nauttii esiintymisestä: ”On mahtavaa, kun yleisö nauraa ääneen”

Katselin Aleksanterin koulun juhlasalin korkealta lavalta alas yleisön joukkoon ja ajattelin, miten hienoa on, kun kaikki ihmiset ovat hiljentyneet kuuntelemaan minua.

Olin ehkä 9-vuotias, ja lausuin koulun juhlassa Immi Hellénin runoa: Sinut istutin hentoinen pieni puu kevätpäivänä Suomen multiin.

Samalla ihailin salin isoja ikkunoita ja koristemaalattuja seiniä. Siellä oli juhlava esiintyä!

Miten hienoa on, kun kaikki ovat hiljentyneet kuuntelemaan minua.

Jo aikaisemmin olin esiintynyt usein perhepiirissä. Osasin juuri ja juuri kirjoittaa, kun keksin Hattu-kanista kertovia näytelmiä, tein niihin ohjelmalehtiset ja näyttelin pääosan. Kutsuin esityksiin vanhemmat, sukulaiset ja naapurit.

Elämä vei katsomon puolelle

Lukioaikana Tampereen yhteislyseossa liityin äidinkielenopettajamme perustamaan teiniteatteriin, ja opiskeluaikoina olin mukana Ylioppilasteatterissa.

Valmistumiseni jälkeen elämä vei katsomon puolelle. Tuli perhettä, jatko-opinnot, väitöskirjan teko ja työelämä liikuntatieteen professorina.

Teatterille ei ollut enää aikaa, mutta sain kuitenkin ”esiintyä” luennoilla. Halusin aina pitää peruskurssien luennot, koska niillä oli eniten osallistujia.

Halusin aina pitää isoimmat luennot.

Sanoin, että haluan kontaktin uusiin opiskelijoihin, mutta oikeasti taisin vain tykätä massa­luennoilla esiintymisestä.

Teatteri löytyi eläkkeellä

Jo lapsena koin, että esiintymisessä oli tärkeintä välittää ihmisille jokin sanoma tai tunne.

On mahtavaa, kun yleisö nauraa ääneen tai katsomossa on haudanhiljaista eikä kukaan uskalla liikahtaakaan, jottei rikkoisi tunnelmaa.

Lavalta poistuessa olo on euforinen. Hyvään oloon voi kehittyä jopa riippuvuus. Koen, että esiintymisen tuottama mielihyvä on tärkeää hyvinvoinnilleni.

Lavalta poistuessa olo on euforinen.

Ehkä siksi palasin harrastajateatteriin vähän ennen kuin pääsin eläkkeelle.

Teatterin lavalla esiinnyn kulloisenkin roolin takana, ja luennoilla välitin tietoa professorina. Omaa minääni minulla ei ole tarvetta tuoda esille.

Esiintymislavojen ulkopuolella en olekaan mikään kovaääninen seuramies. En tavoittele julkisuutta tai muuta ihailua. Arvovaltaista väkeä kohdatessani olen aika ujokin.

Mutta esiintyminen on ihanaa! Koen oloni lavalla aina turvalliseksi.

Jännityksestä ei pääse

Totta kai jännitän esiintymistä etenkin ensi-illoissa. Kun vuosikymmenien tauon jälkeen palasin teatterin lavalle, ensimmäisessä näytelmässä odotin esiripun aukeamista ja spottivaloa hurjasti täristen. Olin varma, että vapinani näkyi katsomoon asti, mutta ei se kuulemma sitten näkynyt.

Ensi-illan jännitys ei häviä koskaan, mutta myöhemmin, kun näytelmää on esitetty jo pitkään, latausta joutuu vähän hakemaan.

Olin varma, että vapinani näkyi katsomoon asti.

Ilman minkäänlaista jännitystä ja pelkällä rutiinilla esitykseen ei saa riittävää intensiteettiä ja suoritus voi jäädä latteaksi. Energisissä ja aggressiivisissa rooleissa jännitys auttaa löytämään oikean vireystilan.

Jos jännitystä on liikaa tai liian vähän, menen lenkille ennen esitystä. Fyysinen kuormitus purkaa liikaa latausta ja auttaa keskittymään.

Esiintyminen on tuonut elämääni valtavasti sisältöä. Roolit ehkä pienenevät, kun ikä alkaa painaa, mutta aion jatkaa näyttelemistä niin kauan kuin vain jaksan.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 15/2023. Tilaajana voit lukea sen täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.