”Kuka puupää ensimmäisenä keksi, että karvaturrilla on kaameaa autossa”, Teemu Keskisarja ällistelee.

Politiikka ei pahemmin vakuuta minua lajitoverieni typeryydestä. Raivostun perimmäisemmistä kysymyksistä. Kuten ihmisen parhaan ystävän osasta tässä viheliäisessä internetajassa.

Suvinen, sunnuntainen ehtoopuoli. Huvipuiston parkkipaikalla minä, lapset ja karvainen perheenjäsen. Keli niillä rajoilla, että viitsisikö tuolla hytistä. Koska hupi on luvattu, paapon muksut portista sisään. Koira jää 12 vuoden kokemuksella köllöttelemään etupenkille, mielipaikkaansa.

Tovin vekottimissa kieputtuamme vilkaisen puhelinta. Tulva tekstareita. ”Koirasi läähättää kuolemaisillaan!” ”Nimi ja numero selvisivät rekkarista, vitun eläinrääkkääjä!” Viestittelijät ovat soittaneet poliisille, palokunnalle ja Greenpeacelle.

Pinkaisen pelastamaan maailmanparantajien pelastuskohdetta. Auton piirittäjät kaikkoavat älämölössä. Koira murisee heille, kuten tehtäväänsä kuuluukin. Kidutuskammiossa on ikkunat raollaan, 14 astetta, vettä ja mehevät makkaraperunajämät. Kun häippäisemme huvittomasta puistosta, pettynein on lomautettu vahti.

Kuka puupää ensimmäisenä keksi, että karvaturrilla on kaameaa autossa? Ja että kielen roikottaminen on lämpöhalvauksen oire? Selvittelenpä netistä. Koiraraivoilijat vaikuttavat samoilta tyypeiltä, joilla on teeskennelty allergia, kakkakammo ja vaikeuksia ohittaa luontokappale pyörällä. Sitten teen raivostuttavamman havainnon: pelastushysteriaa lietsovat arvovaltaiset virkamiehet. Ohjeista voi tulkita, että äsken aiheuttamassani hätätapauksessa hajottakaa ikkunat välittömästi.

Peruskoiralle auto on leposija, satoi tai paistoi.

Asiantuntijoiden enemmistö, sadattuhannet koiranomistajat, eivät kai rohkene julkisesti oikaista, että peruskoiralle auto on leposija, satoi tai paistoi. Rajatun tilan vahtiminen ei rassaa hermoja – toisin kuin tempoilu hihnassa, tunnistamattomien uhkien kakofoniassa. Mitä ”eläinystävät” tästä tajuavat? Painukaa helvettiin minun ja koirani reviiriltä.

Otaksun tietämättömyyttä urbaani-ilmiöksi, mutta parin päivän päästä lupsakkaalla maalaistorilla toljottaa kyltti: Lemmikkien jättäminen autoon ehdottomasti kielletty.

Savolainen metsästäjäkaverini kertoo, että poliisiylihallitus tai ympäristöministeriö on havahtunut räikeämpäänkin rikokseen. Lintukoiran kylmään veteen pakottaja tuomitaan vastedes eläinrääkkäyksestä.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 17/2017

Teemu Keskisarja

on helsinkiläinen historoitsija ja

yrittäjä.

Vierailija

Teemu Keskisarjan kolumni: Raivoissani koiraraivosta

Tuossa tapauksessa vouhkaaminen oli asiatonta. Ehkä nämä ihmiset muistivat niitä ohjeita, mitkä ovat erittäin tarpeen kesällä. Ei tarvitse olla kauhea hellekään, jos aurinko paistaa sopivasti autoon, jonka ikkunat ovat kiinni. *Silloin lämpötila nousee nopeasti tuskalliseksi koiralle. Oikeastaan vähän turhaa raivoamista. Parempi kun ihmiset huolehtivat liika kuin liian vähän. Asiallinen käytös pitäisi kuitenkin aina muistaa.
Lue kommentti

"Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi", kirjoittaa ET:n kolumnisti Minna Lindgren.

Tänä keväänä olen yhä uudelleen törmännyt puheisiin säästötoimista vanhustenhoidossa. Se on tyrmistyttävää.

Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi. Suomessa eniten kasvava ikäluokka on yli 90-vuotiaat. Keskimäärin vanhus tarvitsee yhteiskunnan apua ja kallista hoitoa kahden viimeisen elinvuotensa aikana. Myös vanhuksen kuolema edellyttää asianmukaista saattohoitoa. Kasvavalta vanhusten hoitotarpeelta emme voi välttyä.

Suomessa on hyvin tiedossa, minkä ikäistä väki on ja kuinka suurella todennäköisyydellä sairastavuus ja kuolleisuus kasvavat eri ikäryhmässä.

Pieni esimerkki. Tällä hetkellä 70-vuotiaiden ikäluokasta on kuollut 15 prosenttia. Luku nousee niin, että 75-vuotiaiden ryhmästä kuolleita on 40 prosenttia. Vastaavasti voidaan melko hyvin ennustaa, miten nuo merkkipäivästään hengissä selviytyneet tulevat elämään, sairastamaan ja kuolemaan. Kukaan ei ole yhtäkkiä 80-vuotias.

"Emme suhtaudu synnytyksiin yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon?"

Huono hoito, hoidon laiminlyönti ja hoitamatta jättäminen johtuvat siitä, että hoitajia on liian vähän. Lisää saa vain rahalla. Usein säästötoimiksi ehdotetaan teknologiaa ja kotihoitoa. Mutta teknologia ei ole halpa ratkaisu. Alkuhankinnan jälkeen sen käyttöön on opastettava, laitteita on huollettava, ja kolmen vuoden kuluttua tarvitaankin jo uusi kone, sovellus tai robotti. Tragikoomisia ovat tilanteet, jossa ihminen on korvattu itsepalvelukoneella, mutta koska kukaan ei ymmärrä laitteesta mitään, sen vieressä seisoo ihminen neuvomassa itsensä palvelijoita käyttämään konetta.

Huonokuntoisen vanhuksen säilöminen kotona ei myöskään säästä rahaa. Päinvastoin, usein kotihoidon tarpeet ovat kohtuuttomat, sillä muutamalla pikakäynnillä pitäisi tehdä sama kuin kodinomaisessa palveluasumisessa vuorokaudessa. Isoissa kaupungeissa kotihoidon piirissä on niin huonokuntoisia ihmisiä, että he eivät kuuluisi edes palvelutaloon vaan sairaalaan.

Puheet yhden väestöryhmän kuormittavuudesta ja vääristyneestä hoitosuhteesta ovat syyllistäviä. Emmehän suhtaudu synnytyksiin emmekä lukemaan oppimiseenkaan yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon? Jos yhä suuremmalle vanhusten joukolle ei lisätä yhteiskunnan palveluja, tilanne on yhtä hölmö kuin se, että peruskouluja lakkautettaisiin, vaikka koululaisten määrä kasvaisi.

Tuskin kukaan on niin hullu, että keksisi säästää vanhustenhoidossa viemällä kaikki 85 vuotta täyttäneet rotkon reunalle hyppäämään. Rahaahan meillä on, sen näkee katsomalla ympärilleen. Kysymys on vain siitä, mihin ja miten sitä käytämme.

Kolumni on julkaistus ET-lehden numerossa 12/2018.

Minna Lindgren

on toimittaja

ja kirjailija.

Kuntia ja kaupunkeja yhdistetään yhä suuremmiksi yksiköiksi, mutta ET:n kolumnisti Antti Tuuri puhuu kylien puolesta. 

Nyt kun suunnitellaan uutta maakuntamallia ja vaaditaan kuntien ja kaupunkien yhdistämisiä yhä suuremmiksi yksiköiksi, on ollut kiinnostavaa seurata, kuinka toimii yhteiskunnan vanha perusyksikkö, kylä.

Asun osan vuotta pienessä ruotsinkielisessä Molpen kylässä Korsnäsissä Pohjanmaalla. Tulen vuosi vuodelta vakuuttuneemmaksi siitä, että tärkeämpää kuin uudet hallinnon väliportaat olisi kylien toiminnan kehittäminen ja tukeminen.

Kylässä on pankki ja peruskoulun ala-aste, ja siellä on moneen työhön tarvittavat ammattimiehet ja naiset. Kappelikin on ja hautausmaa.

Kylässä toimii myös hyvä ravintola. Kyläläiset perustivat aikoinaan yhtiön, joka rakensi meren rantaan ravintolarakennuksen vuokrattavaksi ravintoloitsijalle. Ruuat ovat vähintään yhtä laadukkaita kuin pääkaupungin parhaissa ravintoloissa: raaka-aineet ovat taatusti tuoreita, kalat toimittaa kylän kalastaja.

Kyläkauppa lopetti äskettäin, mutta kyläläiset suunnittelevat jo osakeyhtiötä, joka ostaisi kaupan rakennuksen ja vuokraisi sen uudelle­­ kauppiaalle. Yhteinen käsitys on, että kylä ei ole elävä ilman kauppaa ja postia.

Muutama vuosi sitten rakennutin ulkorakennuksemme päätyyn saunan ja saunakamarin. Rakennustyön otti tehtäväkseen kylän rakennusmies. Piirustukset laati kylässä asuva rakennusinsinööri, joka myös täytti lupahakemuksen kunnanvirastoon. Luvan saamisessa ei ongelmia ollut.

Johtoa vetäessään miehet olivat miettineet tulevaisuuttani.

Rakennukseen tuleville vesijohdoille ja viemärille kaivoi ojan kylässä asuva kaivinkoneenomistaja. Myös putkimies oli kylästä. Sorat ja hiekat toi naapuri, kuorma-autojen ja maansiirtokoneiden omistaja. Sähkötyöt teki naapurin vanhanemännän pojanpoika.

Vesijohtoa vetäessään miehet olivat miettineet tulevaisuuttani ja panneet kaivantoon myös televisiokaapelin ja laajakaistakaapelin, vaikka niistä ei puhetta ollutkaan: ”Mutta jos satut tarvitsemaan joskus, niin ovatpa valmiina.”

Työmaasta ja rakentamisesta oli koko ajan sellainen tuntu, että sana pidetään ja oman kylän miehet eivät omaan kylään huonoa työtä tee. Samalla tavalla nousi peltomme päähän pari vuotta myöhemmin komea riihi.

Suomalainen kylä on ollut toimiva yksikkö, sopivan kokoinen pinta-alaltaan ja ihmismäärältään. Kuntien yhdistämisellä väitetään saavutettavan taloudellisia etuja ja säästöjä. Hämärämmäksi on jäänyt, mitä hyötyjä maakuntamallilla ja valtion ja kuntien väliin pystytettävällä raskaan tuntuisella uudella hallintoportaalla on saavutettavissa.

Päättäjien toivoisi puhuvan siitä, kuinka ihmisten jokapäiväinen elämä saataisiin paremmin toimivaksi. Uusia hallintorakenteita ja entistä isompia yksiköitä parempi vaihtoehto voisivat olla pienemmät yksiköt, elävät kylät ja kaupunkien korttelit, kasvokkain toimiminen.

Kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 11/2018.