Perusihmisillä ei ole viettiä raataa silkasta työnilosta, Teemu Keskisarja kirjoittaa.

Elelin 1990-luvulla Korsossa shakinpelaajien kommuunissa. Siellä eivät känsät käsiä rumentaneet eivätkä herätyskellot pärisseet, paitsi turnausaamuina. Me viisi kutakuinkin tervettä nuorukaista totaalikieltäydyimme työstä. Sossu sponsoroi vuokran, ruuan, bissen ja röökin. Työvoimatoimisto lähetteli painostuslappuja, mutta ei kyennyt rikkomaan idylliä. Oi niitä aikoja!

Miksi ryhdyin veronmaksajaksi ja lopulta hampaat irvessä yksityisyrittäjäksi? Koska vanhemmiten karttui vastuuntuntoa ja tiedostin, että joka iikan loisiminen kaataisi hyvinvointivaltion? Ei – halusin enemmän rahaa. Vähän jalompi vaikutin oli statuksen todistelu naisille. Työttömyyteni tai työllisyyteni vaikutukset kivenheittoa kauempana eivät kiinnostaneet minua.

”Ideologisesti työtön” Ossi Nyman, satiirisen Röyhkeys-romaanin kirjoittaja, ei ole idolini, mutta ymmärrän häntä kanssasyntisenä ja historioitsijanakin.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Elämä on iso kannustinloukku, joka sattuneista syistä vain ei loksahdellut menneinä armottomina aikoina. Silloin puristi aineellinen ja sielullinen pakkotila. Perusihmisillä tai edes Koskelan Jussin ja Kalle Päätalon kaltaisilla sankareilla ei ikinä ole viettiä raataa silkasta työnilosta, vailla mieskohtaista kannustinta, yhteiskunnan etäisten abstraktioiden hyväksi. Jos Ossi tulee toimeen ja säilyttää itsekunnioituksensa joutilaana, hänen arvonsa ovat täysjärkisiä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Työllisiä toki sapettaa omasta selkänahasta repiä ei-kaltaistensa elämäntapaa. Lieneekö tämä argumentti 2010-luvulla jo hämärtynyt? Kustannustaakkana painavat myös lukemattomat turhat ja jopa haitalliset työ- ja opiskelupaikat. Niiden kitkeminen on poliittisesti varmaan yhtä mahdotonta kuin paluu kunnan jauhot -malliseen nuivaan sosiaaliturvaan.

En osaa neuvoa Ossia enkä häntä patistelevia virkamiehiä. Moraaliseen järkytykseen rohkenen tarjota yhtä pikkuhelpotusta. Jos työttömiä on käytännössä puoli miljoonaa, suokaamme osalle tilastoissa kauniimpi nimitys ilman kurssituksia.

Tapasin pohjoisessa äijän, joka nostaa muutaman satasen työmarkkinatukea tai päivärahaa, lämmittää mökkinsä, marjastaa, kalastaa ja vähän auttelee naapureitaan. Kovapalkkaisiin tyhjänistujiin verrattuna hän ei ole työtön vaan pieneläjä.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 22/2017

Vierailija

Hyvinvointivaltio(ko)  Suomi ja kenen ansiosta? Ei ainakaan työhaluttomien ansiosta joille mielestäni annetaan vastikkeetonta rahaa liian paljon, liian helposti. Eikö kukaan ymmärrä meitä jotka olemme pienituloisia veronmaksajia. Me työmuurahaiset pidämme veroja maksamalla yllä tätä politiikkojen kehittämää kuplaa jossa jokainen joka keksii että kyllähän se suomi, ihmemaa, elättää meidät kun osataan sanoa vain pari taikasanaa niin kaikki on ilmaista ja lyödään käteen vielä tukku seteleitä. Kyllä elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa....

Minä en ymmärrä niitä vielä työelämässä olevia, joiden käsitys saavutettujen etujen koskemattomuudesta uusien neuvotelluiden alkaessa on rikkomaton.

Nykyinen valtion velkaantuminen on jo sitä luokkaa, että yhtään velkaa ei enää saa ottaa. Jos mieli elää hyvinvointivaltiossa nimeltä Suomi,  on meidän tultava toimeen nykyisillä verovaroilla.  Tämä on silkkaa utopiaa koska nykyiset ammattiliitot ovat hyvin lakkoherkkiä, eikä saavutettuihin etuihin saa koskea. Olen kyllä hyvä ennustamaan, että nykyisellä menolla meitä kohtaa valtiona hyvin synkät ajat. Kaikista menoista on karsittava. Koulutusta on karsittava. Terveydenhoitoa on priorisoitava ja osa valtavista kuluista potilaan itsemaksettava. Armeijan määrärahoja on supistettava ja tultava toimeen nykyisellä kalustolla. Tämä tarkoittaa sitä, että valtiotamme kohtaa täydellinen alasajo. Kun seuraa yleistä tilannetta maailmassa ja ihmismassojen liikkeitä rajojen yli paremman elämän toivossa, ei tulevaisuudelta voi odottaa kovin hyviä aikoja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla