Kolumnisti Erkki Lampén pohtii, miten maailma muuttuu. Mutta muuttuuko sittenkään? Historian mullistukset tulevat ja menevät, mutta ihminen toiveineen ja pelkoineen pysyy samana.

Lapsena ajattelin, että kuoltuaan saa tietää kaikki salaisuudet ja muut ihmeelliset asiat. Että näkee menneeseen ja tulevaan Jumalan lailla.

Vaikka sadan vuoden päästä tuskin olen olemassa, tulevaisuus askarruttaa yhä. Ehkä siksi, että elämäni aikana maailma on muuttunut nopeammin kuin koskaan.

Vielä parisataa vuotta sitten saattoi luottaa siihen, että elämä kaikessa epävarmuudessaan jatkuu suunnilleen ennallaan. Viljellään maata ja toivotaan ettei katovuosi, kulkutauti tai sota osu omalle kohdalle.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Jostain voi nytkin olla kohtalaisen varma. Väestö kasvaa vielä pitkään, jollei Suomessa niin etelämpänä. Luontoa tuhoutuu, lajeja kuolee, kansoja ja kieliä katoaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tekniikka kehittyy. Ehkei sadan vuoden päästä enää kuolla syöpään. Toisaalta, ehkä jossain on jo idullaan niin hirmuinen kulkutauti, että se tulee niittämään kansoja kuin musta surma aikoinaan.

Kenties ihmisten kanssa kommunikoidaan aivan uusin tavoin. Jos teknologiasta tulee yhä kiinteämpi osa mieltä ja vartaloa, ei toisten mielenliikkeitä tarvitse enää arvailla entiseen tapaan.

Yksityisyyden katoamistahan se merkitsisi, ja viranomaisvalvonnalle uusia mahdollisuuksia.

Ympäristötuhoa on lupailtu niin kauan kuin muistan. Jos merenpinta nousee metrikaupalla, moni valtio lakkaa olemasta. Alkaa ennennäkemättömien kansainvaellusten aika, eikä se tule olemaan rauhallinen.

Berliinin muuri murtui, mutta muistan vain sydänsuruni.

Maapallon ulkopuolisen älyllisen elämän löytyminen laittaisi ihmisyyden kortit uusjakoon ja pakottaisi kysymään, mikä on paikkamme tässä maailmassa. Tai ehkä Jeesus lopultakin tulee? Siitä vasta hämminki syntyisi!

Tai ehkä jo ensi vuosisadalla Raamattu on kielletty kirja, koska siinä on liikaa juttuja jotka eivät ole niin sanotusti tätä päivää.

Muuttuuko ihminen, ja mihin suuntaan, lauloi Georg Ots. Nuoruudessani oli soveliasta ajatella, että totta kai muuttuu, ja koko ajan parempaan suuntaan. En enää jaksa uskoa tuohon, vaan arvelen ihmisen perusolemuksen olevan meihin koodattu.

Suuret historian mullistukset tulevat ja menevät, mutta samat rakkauden ja vihan, pelon ja toivon lait kuljettavat ihmistä vuosisadasta ja -tuhannesta toiseen. Ulkoiseen sopeudutaan, mutta sisäinen liikuttaa.

Muistan hetken, jona kuulin Berliinin muurin kaatumisesta. Ajoin silloin autolla mökille ja surin parisuhteen päättymistä. Vaikka historiallinen tapahtuma elähdytti, muistoissani säilyy yhä väkevämpänä tuo sydänsuru.

Me emme tiedä tulevaa, ja ihan hyvä ettemme tiedä.

Kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 21/2020.

Sisältö jatkuu mainoksen alla