Kuvat
Lauri Rotko

Vanhempiensa kuoltua Armi Salonen, 67, muutti maalle lapsuudenkotiinsa ja ryhtyi elämään omavaraista elämää.

Isä taisi aavistaa, ettei eläisi enää pitkään. Sydäninfarktin saatuaan hän oli alkanut laihtua ja hiipua.

Keväällä 1984 hän opetti kolmekymppiselle Armille, miten pelto muokataan. Miten traktori käynnistetään, miten jyrsin laitetaan pyörimään. Niin Armi muokkasi pellon.

Vielä tuon vuoden elokuussa isä jaksoi ampua kotirannasta sorsan.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

– Armille ammuin, hän sanoi. Isä tiesi, että tytär tykkäsi sorsanlihasta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

20. syyskuuta isä kuoli.

Isän metsästysopissa

Aurinko tulee pilven takaa ja sytyttää syysvärit loistamaan Armi Salosen, 67, pihamaalla.

Tuolla on pelto, jolla isä opetti hänet käyttämään traktoria. Tässä isä opetti 18-vuotiaan Armin ampumaan kiväärillä.

Jo pienenä Armi oli aina putsannut haulikonpiiput, kun isä oli tullut metsästysreissulta. Palanut ruuti tuoksui niin hyvältä!

Kausan kylällä Heinolan maalaiskunnassa oli maailman luonnollisin asia hakea metsästä ruokaa. Isä tuli kotiin milloin minkäkin saaliin kanssa. Syötiin hirveä, jänistä ja sorsaa. Kerran jopa mäyrää.

– Äiti kyllä sanoi, että hän ei tuohon koske. Isä ja minä söimme.

Armi oppi viljelyn salaisuuden jo lapsena.
Armi oppi viljelyn salaisuuden jo lapsena.

Näin jälkikäteen Armia harmittaa, ettei hän tullut koskaan lähteneeksi metsälle yhdessä isän kanssa. Isä ehkä ajatteli, ettei likkaa voi ottaa mukaan. Ja olihan nuorella naisella muitakin rientoja. Piti opiskella kauppaopistossa, tehdä töitä ja hurvitellakin. Armi oli saanut työpaikan paikallisesta Itä-Häme-lehdestä ja muuttanut kerrostaloon Heinolan keskustaan.

– Jos isä ei enää jaksa, niin minä alan metsästää. Niin ajattelin heti hänen sairastuttuaan.

Samana vuonna kun isä kuoli, Armi hyväksyttiin jäseneksi Etelä-Heinolan metsästäjiin, jota isä oli aikanaan ollut perustamassa.

1980-luvulla naisia ei metsästysseuroissa näkynyt. Vanhemmat jäsenet mittailivat Armia ja arvelivat saavansa seuralle hyvän sihteerin. Hirvimetsällä jotkut pitivät tulokasta aluksi vähän pilkkanaan: "Kato kun se oikein raivaa passipaikkaa. Onpas se ahkera!"

Metsän eläimen kohtalona on joka tapauksessa tulla syödyksi tavalla tai toisella.

Nykyisin on toinen ääni kellossa.

– Jos minua ei näy, niin soittelevat perään, sanoo Armi. Hirviporukassa hän toimii koiranohjaajana.

Isän jälkiä seuraten Armi tulee kotiin milloin minkäkin saaliin kanssa: peuran, jäniksen tai seuran kaataman hirven. Eläimen tappaminen ei sureta, sillä hän ajattelee, että se on ruokaa. Vain kerran Armi jätti säälistä söpön jäniksenpojan henkiin.

– Metsän eläimen kohtalona on joka tapauksessa tulla syödyksi tavalla tai toisella.

Jos saalista ei satu tulemaan, voi kerätä ämpärillisen karpaloita. Tai istua vain kannonnokassa, nauttia luonnosta ja antaa koirien puuhailla omiaan.

Oman sadon korjuu

Pohjanpystykorva Eetu ja harmaa norjanhirvikoira Santra kurkkivat koiratarhan verkon takaa, kun Armi kulkee pihapolkua suureen kasvihuoneeseen. Isä ja äiti rakennuttivat sen vuonna 1960.

Syksy on jo pitkällä, mutta kasvihuoneesta tulvahtaa lämmin, lempeä ja tomaatintuoksuinen ilma. Siellä kasvaa papuja, meloneita, yrttejä, kurkkuja ja muhkeita porkkanoita, joita Armi nostelee pesuvatiin. Käsivarren paksuinen viiniköynnös kiipeää kohti kattoa. Rypäletertut kukoistavat kuin paratiisissa.

Nyrkinkokoiset puna- ja keltasipulit on jo korjattu pellolta talteen, samoin perunat. Äiti ja isä viljelivät kasviksia myyntiin, ja Armi oppi omavaraisuuden aakkoset jo äidinmaidossa.

– Tiedän, miten mitäkin pitää kasvattaa.

"En minä mene kouluun! Minusta tulee missi"

Myytävät kaalit, porkkanat ja sipulit isä kuljetti järven yli Heinolan kaupunkiin milloin moottoriveneellä, milloin vetäen kelkalla yli jäiden.

Armi syntyi tähän pihapiiriin samana vuonna kuin Armi Kuusela kruunattiin Miss Universumiksi. Nimensä hän taisi saada kuuluisalta kaimaltaan.

"En minä mene kouluun! Minusta tulee missi", hän oli ilmoittanut pikkuserkulleen, kun kouluikä lähestyi.

Armi ei tosiaan mennyt Myllyojan kouluun ensimmäiselle luokalle kuten muut ikäisensä. Se johtui siitä, että tänne Kausan perukoille saatiin tie vasta vuonna 1960. Siihen asti isä ja äiti opettivat Armia kotona. Vasta kolmannelle luokalle Armi meni kouluun. Se jännitti. Hän muistaa, miten nöyrästi hän niiasi opettajalle ensimmäisenä päivänä.

– Perkele, enää en niiaisi, hän tuhahtaa.

Armi ei tykännyt opettajasta eikä opettaja Armista, joka ensijännityksestä selvittyään puhua pälpätti ja kepposteli. Hän oli kuin Peppi Pitkätossu: villi, vahva ja sopivasti tuhma. Kipakka myös, sen piirteen Armi peri äidiltä. Hän kuuli joskus, miten äiti kiukuspäissään nakkeli lypsyjakkaraa navetassa.

– Itsekin heittelen esineitä, mutta harkitsen tarkkaan, mitä heitän. Kiukkuenergialla saan myös asioita tehdyksi.

Isä taas oli herkkä. Armi näki, miten sodan käynyt tarkka-ampuja liikuttui television ääressä. Kyynel tuli silmänurkkaan. Myös sen piirteen Armi peri.

–  Kun itku alkaa, niin sitä ei millään meinaa saada loppumaan, hän harmittelee.

Hyvästit äidille

Isän kuoltua Armi alkoi käydä yhä useammin kotona äitiä auttamassa. Talvisin hän usein hiihti kahdentoista kilometrin matkan keskustasta Kausaan.

Kauppapuutarha oli lopetettu, mutta äiti ja tytär viljelivät perunaa ja kasviksia omiin tarpeisiin. Lihaakaan ei tarvinnut ostaa, sillä sitä Armi toi metsästä.

Äiti vanheni ja alkoi sairastella. Armista tuntui kauhealta ajatus, että äiti pitäisi laittaa vanhainkotiin. Niin ei onneksi tarvinnut tehdä. Äiti asui kotona miltei loppuun asti, vaikka sydämen vajaatoiminta heikensi häntä.

Minähän en lääkäriin lähde, äiti sanoi.

Vuonna 2001 koitti päivä, jona äiti lähti käymään postilaatikolla, mutta ei jaksanutkaan perille asti.

– Minähän en lääkäriin lähde, äiti sanoi.

Kun hän myöhemmin kaatui saunassa ja katkaisi kätensä, sairaalaan oli lähdettävä. Siltä reissulta äiti ei enää palannut.

Armin elämän kovin paikka oli hakea äiti sairaalasta. Seurana oli vain ruumisauton kuljettaja.

Armi ei kyennyt katsomaan kuollutta äitiä. Se tuntui liian surulliselta ja ahdistavalta. Hän vain istui arkun vieressä.

– Että yhtäkkiä ei ole enää sitä äitiä, joka aina on ollut, hän sanoo kyyneleet silmissä.

Jutun voi lukea loppuun ET-lehden numerosta 19/21.

Vierailija

En kuuna päivänä kykenisi metsästämään eli tappamaan eläintä. Enkä halunnut metsästävää miestä. Enkä asetta kotiini. En vaan voi.
Enkä voi syödä lihaakaan. En vaan voi.
Ymmärrän kyllä, että hirvi- ja peurakantaa täytyy harventaa. Mutta tehköön sen joku muu kuin minun talouteeni kuuluva.

Sisältö jatkuu mainoksen alla