”Henkiinjäämisestäni kiitän Super Puman osaavaa miehistöä ja Tyksin lääkäreitä”, Patrik Finneman sanoo.
”Henkiinjäämisestäni kiitän Super Puman osaavaa miehistöä ja Tyksin lääkäreitä”, Patrik Finneman sanoo.

Patrik Finneman, 54, on asunut koko ikänsä Finnön kylän saaressa Korppoossa. Hän tietää, että meri antaa ja ottaa. Helmikuussa 2017 se otti hänen elämänsä tunnin ajaksi.

Oli ihan tavallinen helmikuinen päivä. Lähdin ennen ruuanlaittoa katsomaan, onko kerran viikossa saarella käyvä yhteysalus tuonut mitään postia. Samalla oli tarkoitus tarkistaa jäätilanne. Koska yhteysalus ei pääse viereiseen saareen, siellä asuvan pariskunnan pitää päästä kävellen jäätä pitkin yhteyslaiturille talvisin. Kestävä jää on heille tärkeä.

Jäät ovat usein helmikuussa jo paikoitellen heikot. Olen liikkunut jäillä koko ikäni ja noudatan turvallisuutta: kokeilen jään paksuutta jäätuuralla metrin välein.

On vaikea kuvitella, miten raskaat märät vaatteet ovat.

Lähellä rantaa liukastuin. Jää murskaantui kaatumisen voimasta selkäni alla.

En mennyt paniikkiin vedessä, se ei kuulu luonteeseeni. Olen tottunut työskentelemään kiperissä tilanteissa ja tiedän, ettei hätäily auta.

Huusin saarella asuvan miehen apuun. Hän teki kaikkensa, soitti meripelastushelikopterin ja heitti minulle köyden ja jääpiikit.

Ihmisten on vaikea kuvitella, miten raskaat märät vaatteet ovat. Ne toivat lähes sata kiloa lisäpainoa oman sadan kilon painoni päälle. Ponnistelumme eivät tuottaneet tulosta ja käsitin pian, etten voi kuin odottaa. Uskoin helikopterin saapuvan ajoissa.

Jossakin vaiheessa ymmärsin, ettei tästä lähdetä kuin hautausmaalle.

Kylmyys levisi kehooni. Jäätyminen teki turraksi. Jossakin vaiheessa ymmärsin, ettei tästä lähdetä kuin hautausmaalle. Silloinkaan en kokenut kauhua. Sanotaan, että hukkumiskuolema on ihana, ja niin se on. Tuntuu kuin nukahtaisi pitkän ja raskaan työpäivän jälkeen.

Minulla ei ole muistikuvia hukkumisesta tai sen jälkeisestä ajasta. Myöhemmin olen saanut selon tapahtumista. Olin onnekas monin tavoin.

Vajosin veteen kolmen metrin syvyyteen pystyasennossa.

Vajosin veteen kolmen metrin syvyyteen pystyasennossa ja jäin jaloilleni pohjaan. Se helpotti pintapelastajan työtä: jos olisin ollut makuulla, nostamiseni olisi hidastunut.

Meripelastushelikopteri Super Puma oli sattumalta harjoituksissa lähellä ja saapui kymmenessä minuutissa. Kaikki elintoimintoni olivat silloin pysähtyneet.

Elvytys aloitettiin helikopterissa ja sitä jatkettiin Turun yliopistollisessa keskussairaalassa. Ruumiinlämpöni oli pudonnut 26 asteeseen. Sain sydämeeni 11 sähköshokkia, ja kuolleeksi toteamiseni oli lähellä. Elintoimintoni käynnistyivät, kun olin ollut kuolleena 55 minuuttia ja elvytystä oli kestänyt 35 minuuttia. Olin koomassa yön yli.

Herääminen oli kokemuksen tuskallisin osuus. Keuhkoissani oli merivettä, ja sitä yskiessä tuntui kuin keuhkot irtoaisivat.

Ajatukseni palasivat heti veteen vajoamiseen ikään kuin aikaa ei olisi kulunut. Iloitsin: helikopteri ehti sittenkin.

Kiitän elämästäni ammattitaitoisia pelastushenkilöitä.

Olin kuusi päivää teho-osastolla ja sitten neljä päivää osastolla. Toipumiseni nopeus yllätti lääkärit. Selviytyminen tällaisesta kokemuksesta on äärimmäisen harvinaista. Yhtä ihmeellistä on se, ettei elintoimintojen pysähtyminen jättänyt jälkiä.

Käteni ja jalkani palelevat helposti, mutta muuten kehoni on ennallaan. Muistini toimii ja olen luonteeltani sama mies kuin ennen onnettomuutta. Kylmä vesi ikään kuin pakasti minut. Lämpimässä vedessä tämä ei olisi ollut mahdollista. Ja kuolemaakin kauheampaa olisi ollut jäädä puhekyvyttömänä vuoteen omaksi.

Moni sanoo enkeleiden olleen apuna. Minä kiitän elämästäni ammattitaitoisia pelastushenkilöitä. Olen ateisti enkä usko yliluonnolliseen. Kun elintoiminnot pysähtyvät, elämä päättyy. Kun olin kuollut, olin poissa. Siihen ei liity mielikuvia.

Asun Käldersönin saaressa, joka on toinen Finnön kylän kahdesta saaresta. Olen saaren ainoa ympärivuotinen asukas. Kesällä täällä on parikymmentä mökkiläistä.

Vanhemmillani oli täällä maatila. Lapsena olin viikot koulussa Korppoossa, mutta viikonloput ja lomat kotisaarella.

En suunnitellut jääväni saarelle.

Elämä oli kovaa työtä eikä aikaa laiskotteluun ollut. Meillä oli karjaa ja viljapellot. Talvet kuluivat metsätöissä, kalastus oli tärkeää ja isä auttoi mökkiläisten rakennustarvikkeiden kuljettamisessa. Minäkin kuljetin yksin veneellä tarvikkeita saarille jo 8-vuotiaana. Työpäivät olivat pitkiä.

Nykynuorten on vaikea kuvitella niin raskasta elämää. Jälkikäteen ajatellen se oli hyvää kasvatusta ja opetti pärjäämään, vaikkei se silloin aina mukavaa ollut. En suunnitellut jääväni saarelle. Moni kaveri lähti töihin Ruotsiin tai merille, ja sitä pohdin itsekin.

Patrik Finneman rakastaa saariston luontoa ja rikkumatonta rauhaa.
Patrik Finneman rakastaa saariston luontoa ja rikkumatonta rauhaa.

Haaveilin työstä merivartiostossa ja jäin siksi armeijan jälkeen puolustusvoimiin töihin. Siellä ollessani isäni tippui jäihin ja hukkui. Perin kotipaikan ja lähtö tuntui vaikeammalta.

Voin olla viikon tapaamatta ketään eikä se tunnu erikoiselta.

Sain työtä rajavartiolaitokselta. Se avasi tien merivartiostoon ja mahdollisti asumisen saarella. Tavalliseen kahdeksasta neljään työhön täältä ei voi kulkea. Merivartiostossa ollaan työssä viikko ja viikko vapaalla.

Suhteeni saareen muuttui: siitä tuli kotini, mutta toimeentuloni ei enää ole saaresta riippuvainen. Sen jälkeen olen nauttinut elämästä täällä.

Oma rauha ja luonto ovat minulle tärkeät. Puuha ei lopu koskaan. Talo, ulkorakennukset, piha ja veneet vaativat kunnostusta, metsästän ja kalastan, kokkaan ja pidän kodin siistinä. Ensimmäiseksi aamulla tutkin säätä ja päätän sen mukaan, mihin puuhaan tartun.

Tiedän olevani viimeisiä saarilla asuvia ihmisiä. Saaristolaisuus on tullut tiensä päähän, koska täällä ei enää ole töitä eikä keinoja elää.

Saaristosta tulee vain lomalaisten ja eläkeläisten paratiisi. Se on traagista, mutta totta.

Minä selvitän asiani itse.

Ihmiset ihmettelevät, enkö ole yksinäinen saarella. Sanon olevani yksin, mutten yksinäinen.

Viihdyn omassa rauhassa ja olen tottunut olemaan itsekseni. Voin olla viikon tapaamatta ketään eikä se tunnu erikoiselta.

Työelämä tuo vastapainoa saaren rauhalle, ja minulla on laaja sosiaalinen verkosto. Jos kaipaan seuraa, kutsun vieraita tai lähden kylään.

Kahdessa lähisaaressa asuu ihmisiä lähes ympäri vuoden, ja heidän kanssaan autamme toinen toisiamme. Turussa käyn pari kertaa kuussa, ja kesällä saaristossa pääsee nopeasti veneellä paikasta toiseen.

Internet helpottaa elämää. Pysyn ajan hermolla ja Facebook pitää sosiaalisen elämän vilkkaana. Lapsuudessani oli toisin.

Päätin nuorena, etten mene naimisiin enkä hanki perhettä, koska haluan säilyttää riippumattomuuteni. En silti ole peräkamarin poika. Elämässäni on ollut naisia.

Eläkkeelle jääminen 54-vuotiaana on ollut suuri muutos. Nyt on aikaa nauttia elämästä.

Elämä saaristossa ja työ merivartiostossa ovat karaisseet minua.

Olen viime vuosina innostunut matkustamisesta, ja Aasian maat kiehtovat. Muiden maiden luonto, rannat ja ihmisten elämäntavat kiinnostavat. Olen nyt lähdössä kiertämään Aasiaa. Vitsailen, ettei tänne kannata jäädä, koska edes jäät eivät kestä.

Hukkumisen jälkeen minulle tarjottiin psykologin apua, mutta sanoin, että psykologit voi lähettää heikkojen ihmisten luo, minä selvitän asiani itse. Olen keskustellut tapahtumasta tuttavien kanssa ja elänyt arkeani – se riittää asian läpikäymiseksi.

Tipuin jo nuorena jäihin traktorin kanssa.

Olen luonteeltani kova. Elämä saaristossa ja työ merivartiostossa ovat karaisseet minua.

Tipuin jo nuorena jäihin traktorin kanssa ja silloin pääsin itse ylös. Isäni hukkui kotirantaan. Merivartiostossa olen pelastanut monen elämän, mutta nostanut vedestä myös vainajia.

Elämään saaristossa on liittynyt aina riskejä. Etenkin ennen ihmiset elivät meren armoilla. Nyt melkein kaikkiin saariin kulkee yhteysalus eikä jäillä tai myrskyssä ole pakko liikkua.

Mikään ei ole yhtä voimakas kuin meri.

Me saaristolaiset opimme kunnioittamaan merta jo lapsena eikä kunnioitus katoa. Mikään ei ole yhtä voimakas kuin meri. Se antaa, mutta se myös ottaa. Meren tai jäiden kanssa huvikseen leikkivät suututtavat minua.

Vaikka meri melkein vei elämäni, se on minulle ennen kaikkea mielenrauhan lähde. Myrskyssä on oma viehätyksensä, mutta tyyntä merta kauniimpaa ei ole.

Jos kävisi niin huonosti, että menetän liikuntakykyni, haluan paikkaan, josta näen edes kaistaleen merta ikkunasta. Ilman merta en voisi elää.”

Osaatko elvyttää? Katso helpot ohjeet:

 

Patrik Finneman

Syntynyt 1963 Korppoossa, jossa asuu edelleen.

Työ Jäänyt juuri eläkkeelle vanhemman merivartijan työstä merivartiostossa.

Harrastukset Talojen ja veneiden korjailu sekä matkustelu.

 

Parasta saarella

Kevät. Vuodenajat rytmittävät elämää. Keväisin valo, linnut ja elämä palaavat.

Metsästys ja kalastus. Saaristossa on metsästetty ja kalastettu aina omiin tarpeisiin. Ne ovat osa elämäntapaa, eivät harrastuksia.

Oma rauha. Saan tehdä mitä tahdon milloin tahdon. Ajatus elämästä rivi- tai kerrostalossa on minulle kauhistus.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 1/2018.