40 onnellisen avioliittovuoden jälkeen suru astui lappeenrantalaisen Raija Auvisen elämään. Sen jälkeen murhe on kulkenut tiukasti rinnalla.

"Olen monta kertaa miettinyt, että olisi tämä elämä voinut toisinkin mennä.

Tapasin Antin syyskuussa 1970. Olimme molemmat aloittaneet kauppaopistossa edellisenä vuonna, mutta eri luokilla. Toisena opiskeluvuotena pääsimme samaan ryhmään. Lokakuussa aloimme seurustella.

Koulu meni sen jälkeen ihan pipariksi. Olin kovin rakastunut, ja niin kai oli Anttikin. Seurustelu eteni hirmu nopeasti. Kihloihin menimme jo joulukuun 18. päivä, Antin syntymäpäivänä. Kaikki varmaan ajattelivat, että nyt siinä on käynyt huonosti, mutta eipä ollut. Me olimme vain nuoria ja rakastuneita.

Seuraavana keväänä koulu loppui. Todistus oli mitä oli, mutta valmistuimme molemmat. Menimme heti naimisiin. Häät olivat helluntaina 29. toukokuuta, lauantaina, ja maanantaina lähdimme Ruotsiin töihin yksi matkalaukku mukanamme.

Antin kanssa meni hyvin, mutta kotiväkeä tuli kova ikävä. Kun keväällä aloin odottaa ensimmäistä lastamme, koti-ikävä kasvoi niin isoksi, että muutimme takaisin Suomeen. Asuntoa ei ollut, mutta pääsimme asumaan vanhempieni luokse vanhaan huoneeseeni.

Elokuussa 1972 meille syntyi Sami. Aika pian isä ja äiti muuttivat uuteen taloonsa, ja me saimme jäädä asumaan kolmisin.

Liian iso ikävä

Olimme Antin kanssa molemmat työttöminä. Sovimme, että kumpi vain ensin töitä saa, niin aloittaa. Kävin äitiysvaatteissa työhaastattelussa kauppa- ja teollisuusministeriössä ja sain paikan. Kahdeksan kuukautta myöhemmin siirryin Lappeenrannan vuokra-asuntotoimistoon töihin. Jäin sieltä eläkkeelle huhtikuussa 2014, yli 40 vuoden jälkeen.

Antti haaveili YK-joukkoihin lähtemisestä. Minä en olisi sitä halunnut, kun Sami oli vielä niin pieni, mutta ei siinä mikään auttanut. Vuonna 1975 Antti lähti Kyprokselle vuodeksi.

Minä jäin yksin Samin kanssa. Muutimme kahdestaan ensimmäiseen omistusasuntoomme, jonka olimme varanneet ennen Antin lähtöä.

"Siitä alkoi ihana aika elämässä."

Olihan se vaikeaa aikaa. Kalvava ikävä vaivasi koko ajan. Pelkäsin, että Sami unohtaa isänsä kokonaan, mutta eipä unohtanut. Anttikin oli niin ikävissään, että palasi Suomeen jo puolen vuoden komennuksen jälkeen. Oli ihanaa saada hänet jouluksi uuteen kotiin. Antti oli siitä harvinainen mies, että hän oli oikea jouluihminen, tykkäsi laittaa kotia ja ruokia.

Siitä alkoi ihana aika elämässä. Aloin odottaa toista lasta. Tiina syntyi syyskuussa 1976 ja Antti sai töitä ulosottomiehenä. Rakensimme omakotitalon, jossa lapset varttuivat aikuisiksi. Meillä oli tontti metsän reunassa, ja Antti tykkäsi siinä puuhastella.

Antti lopetti ulosottomiehen työt 50-vuotiaana, sillä työ oli hänelle henkisesti liian raskasta. Hän toteutti elinikäisen haaveensa ja kouluttautui kokiksi.

Eihän sen ikäistä enää palkattu vakituiseen työhön, mutta Antti kiersi monissa keittiöissä töissä aina pätkän kerrallaan.

Paha perintö

Lapset olivat pieninä tosi reippaita, mutta alkoivat myöhemmin sairastella paljon.

Tilanne paheni, kun Tiina sairastui selkäranka- ja pehmytkudosreumaan. Reumasairaalassa hän valitti olkapään kipua, ja siinä vaiheessa todettiin, että kyseessä on jokin lihassairaus. Tiina oli heti sanonut lääkärille, että veljellä on varmasti sama tauti. Samilla oli oireita paljon enemmän.

Antti vei lapset perinnöllisyysklinikalle Helsinkiin. Siellä todettiin, että heillä on myotoninen dystrofia. Se on harvinainen perinnöllinen lihassairaus, joka löytyy useimmiten aikuisiässä. Samin oireet alkoivat jo yläkoulussa, mutta emme me niitä silloin tajunneet. Hänen oli esimerkiksi vaikea avata kättä otettuaan jostain kiinni. Myöhemmin puhe alkoi mennä epäselväksi ja koko kroppa kankeaksi.

"Tuntuu kohtuuttomalta, että voin käväistä kaupungilla, mutta tyttäreni ei."

Tiinan oireet ovat toisenlaisia. Myotoninen dystrofia aiheuttaa suolistovaivoja, ja Tiinalla ne ovat tosi pahoja. Ne rajoittavat hirveästi elämää.

Minua on niin harmittanut, ettei Tiina ole voinut elää tavallista nuoren ihmisen elämää. Tuntuu kohtuuttomalta, että minä voin käväistä kaupungilla milloin haluan, mutta tyttäreni ei.

Antille lasten sairaus oli kamala kolaus. Hän alkoi surra lasten puolesta ihan hirveästi.

Sydän murtuu

Kesällä 2010 yritimme käydä pyörälenkeillä, mutta Antti ei pystynyt ajamaan kuin pienen matkan kerrallaan. Verikokeessa selvisi, että Antin hemoglobiini oli romahtanut ja hänellä oli paha anemia. Se häntä varmaan väsyttikin.

Lokakuussa Antti pääsi tähystykseen, jossa hänellä todettiin vatsa-alueen ja ruokatorven syöpä. Se oli kamala uutinen.

Syöpäkasvain saatiin pienenemään sytostaateilla, ja huhtikuussa kävin viemässä Antin Helsinkiin sairaalaan leikattavaksi.

Operaatio alkoi aamuyhdeksältä, ja minulle sanottiin, että voisin neljän aikaan soitella ja kysyä Antin kuulumisia.

Odottelin, että kello olisi tarpeeksi paljon. Soitin neljän viiden aikaan sairaalaan, mutta hoitaja kertoi, että potilas ole vielä tullut leikkaussalista. Ihmettelin, miten leikkaus voi kestää niin pitkään. Ei kauan mennyt, kun lääkäri soitti minulle. Antti oli saanut keuhko- ja sydänveritulpan kesken leikkauksen. Lääkärit olivat yrittäneet elvyttää häntä avaamalla koko rintakehän, mutta turhaan. Antti kuoli leikkauspöydälle.

Jaksoin Antin kuoleman jälkeen tosi huonosti. Kaipasin häntä niin kovasti. Ehdimme olla yli 40 vuotta naimisissa. Oli siinä varmaan huonojakin aikoja, mutta aina me niistä yhdessä selvisimme.

Raija ja Antti-puolison ylioppilaskuva.
Raija ja Antti-puolison ylioppilaskuva.

Ihmettä toivoen

Jäin eläkkeelle keväällä 2014. Jo talvella Sami oli alkanut voida huonommin. Hän laihtui silmissä – kaikkiaan yli 50 kiloa – ja valitteli kauheita kipuja. Lääkärit eivät tutkineet häntä kunnolla, kun näkivät potilastiedoista merkinnän lihassairaudesta.

Elokuun lopussa vein lopulta Samin sairaalaan, kun hän alkoi valittaa, että tunto häviää jaloista. Kun soitin myöhemmin osastolle, kuulin kuinka puhelimeen vastannut henkilö kuiskasi, että Samin äiti soittaa. Osastohoitaja tuli puhelimeen ja kertoi, että Samilta oli löydetty laajalle levinnyt syöpä, jolle ei ollut mitään tehtävissä.

Sami pääsi saattohoito-osastolle, jossa hän eli tasan kolme kuukautta. Toivoin loppuun asti, että Sami vielä paranisi, vaikka tiesinkin sen turhaksi.

"Laskin poikani uurnan mieheni syntymäpäivänä."

Syöpä oli levinnyt maksaan, keuhkoihin ja selkärankaan. Kun ylilääkäri selitti Samille tilanteen, tämä totesi, että samapa tuo, milloin täältä lähtee. Ihminen kai sanoo mitä sattuu, kun oikein järkyttyy. Kerran kuulin, kuinka Samin kaveri soitti, ja Sami kertoi että kuule, mie kuolen kohta. Se tuntui tosi pahalta.

Marraskuisena lauantai-iltana Sami kuoli. Hoitajat kysyivät, haluanko tulla vielä katsomaan häntä, mutta en minä pystynyt. Oman lapsen kuolemaa ei voi sanoin kuvata. En toivoisi kenellekään tällaista kohtaloa.

Sami halusi polttohautauksen. Antin syntymäpäivänä laskin Samin uurnan samaan hautaan isänsä kanssa.

Tytärtäni en jätä

Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet surullisia. Hautuumaasta on tullut tuttu paikka, kun monta kertaa viikossa käyn Antin ja Samin haudalla. Voi melkein sanoa, että haudalla palaa ikuinen kynttilä.

Tiinan luona käyn joka päivä. Meillä on sellainen tapa, että luen sanomalehden kotona ja vien sen sitten hänelle. Lauantaisin teemme aina ruokaa yhdessä.

Kun Sami vielä eli, kävin siskojeni mökeillä ja reissasin muutenkin. Tiesin, että Sami huolehtii Tiinasta. Nyt en voisi olla iloinen missään, jos tietäisin Tiinan olevan yksin. Olen päättänyt, että niin kauan kuin pystyn, olen lapseni tukena. Pelkään Tiinan puolesta. Kolmatta kuolemaa en enää kestäisi.

Välillä toivon, ettei olisi tarvinnut kokea tällaisia suruja ja murheita. Sitten avaan television ja näen, miten ihmiset muualla maailmassa kärsivät ihan kamalasti. Se saa miettimään, ovatko omat murheet sittenkin aika pieniä. Hyviä vuosia oli kuitenkin paljon.

Makuuhuoneen lipaston päällä on kuvat Antista, Samista ja Tiinasta. Olen illalla niin onnellinen, kun saan sanoa heille hyvää yötä."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2017.

Fanny

Raija Auvinen menetti miehensä ja poikansa äkillisesti: "Tyttären kuolemaa en enää kestäisi"

Voimia kovasti, yksikin rakkaan menetys on rankkaa, mutta vielä lapsen menetys.Elämä on arvaamatonta. Ollaan kiitollisia niistä yhteisistä vuosista jotka saamme. Itse menetin mieheni syövälle 14 vuoden yhteiselon jälkeen. Poikamme oli silloin vasta 10 vuotias. Elämä on jatkunut kun sen on ollut pakko jatkua, erilaisena kuin ennen, mutta hetkessä eläen.
Lue kommentti

ET:n kolumnisti Erkki Lampén ei nuorena osannut jakaa asioita isänsä kanssa. Isälle rakkaasta purjeduksesta tuli tärkeää pojallekin, mutta vasta isän kuoltua.

Ennen vanhaan sanottiin, että miehellä on hyvä olla harrastus. Isäni harrasti purjehdusta. Vaikka hän oli riskejä kaihtava mies, hän kilpaili nopeilla katamaraaneillaan ja menestyikin joskus. Ehkä se oli hänen tapansa saada olla rohkea.

Olin jonkin kerran mukana gastina. Tehtäväni oli roikkua tuulenpuoleisen rungon reunalla ja estää sitä nousemasta puuskissa liian korkealle.

Olihan se hauskaa ja jännittävää, mutta purjehduksesta ei tullut minun juttuani. En kyennyt jakamaan asioita isäni kanssa. Nuorena rimpuilin vuosikaudet irti ylivarovaisen isäni kontrollista enkä halunnut häntä kipparikseni.

Voimien ehtyessä purjehtiminenkin hiipui, ja lopulta television katsominen jäi isän ainoaksi huvitukseksi. Katsoin sivusta formulakisojen ääreen jähmettynyttä vanhusta. Kapinavuoteni olivat ohitse ja myötätunnolle oli jo tilaa. Syvällä vihlaisi myös pelko: millainen on oma vanhuuteni, perheettömän miehen, joka ei ole kyennyt minnekään asettumaan.

Viehätyin moottoripyöristä jo lapsena, ja heti kun minulla oli varaa, ostin sellaisen. Isälle pyörät olivat kauhistus, ja tunsin tiettyä matalamielistä kostoniloa siitä, ettei hän voi minua enää kahlita.

Tunsin löytäneeni oman seikkailuni. Ajelin ympäri maailmaa ja kartutin sitä muistojen pääomaa, joka ihmisellä viimeiseksi on omanaan.

Kun isä kuoli, annoin jo rantakasvillisuuden valtaaman veneen naapurille. Intiaanikanootin pidin. Se oli minulla pitkään tyhjän panttina, kunnes sain päähäni alkaa rakentaa siitä purjekanoottia.

Tehtyäni purjekanootilla lähes katastrofiin päättyneen retken kauas Söderskärin majakalle olin valinnan edessä: joko luovun tästä kokonaan tai hankin veneen jolla voi oikeasti purjehtia.

Olin osin itseltänikin salaa alkanut haaveilla Saaristomerestä, Itämeren kiertämisestä, talvesta Karibialla, maailman ympäri purjehtimisesta.

Haalin purjehdusaiheista kirjallisuutta ja tutkin veneiden myynti-ilmoituksia. Itseni tuntien arvasin pelin menetetyksi. Piru oli päästetty pullosta ja haave noussut siivilleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa.

Kevättalvella 2017 ostin lähes samanlaisen pienen mutta merikelpoisen matkaveneen, jolla yhdysvaltalainen Tania Aebi lähti 18-vuotiaana, kaikkien aikojen nuorimpana, maailmanympäryspurjehdukselleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa. Tässä iässä uuden oppiminen vaatii paljon kärsivällisyyttä, jota minulla ei luonnostaan ole. Elokuussa purjehdin jo Ahvenanmaalle, halki maailman kauneimman saariston.

En tiedä, lähdenkö koskaan Gotlantia kauemmaksi. Minulla on jo ikävä moottoripyörää. Mutta jollen olisi ostanut venettä, olisin jäänyt loppuiäkseni miettimään, millaista on nostaa purje ja antaa tuulen kuljettaa rannattomalle aavalle.

 

Sosiologi, retkeilijä ja kirjoittaja Erkki Lampénin kolumi on julkaistu ET-lehdessä 10/2018.

Kyyjärveläinen karjatilan emäntä Vuokko Huumarkangas tuottaa suomalaisten ruokapöytiin kotimaista maitoa. Vuokko asuu pienessä Peuralinnan kylässä eikä ole koskaan käynyt ulkomailla. Hän ei koe jääneensä mitään vaille.

Onnelan tilan lippusalossa heilahtelee laiskasti Keski-Suomen viiri, isännän 60-vuotislahja. Vuokko Huumarkangas, 61, kävelee reippain askelin kostealla nurmikolla kohti navettarakennusta. Kädessään hänellä on ammattikäyttöön tarkoitettu hengityssuojain ja punaiset kumihanskat.

Taivasta peittää raskas harmaa pilvimassa, joka enteilee sadetta ja puinnin siirtymistä eteenpäin.

Navetassa on lämmintä ja kosteaa, ja nenään käy pistävä heinän ja lannan haju. Parressa kiinni olevat lehmät ovat rauhallisia, osa niistä on vielä yön jäljiltä makuullaan.

Karjakeittiössä Vuokko napsauttaa vedet huuhtomaan lypsykoneen putkia. Sitten hän laskee kylmää vettä saaviin ja sekoittaa joukkoon kuumaa vettä erillisestä säiliöstä, kunnes lehmien "tissipesuvesi" on kädenlämpöistä.

Vuokon työ navetassa on hyvin fyysistä, vaikka hänellä onkin koneita apunaan.
Vuokon työ navetassa on hyvin fyysistä, vaikka hänellä onkin koneita apunaan.

Kun lypsy on saatu alkuun, Vuokko siirtyy navetan puolelle. Heti ovella hän vetää kasvoilleen hengityssuojaimen, jollaisen kymmenen vuotta sitten puhjennut allerginen astma vaatii. Hän harjaa lehmien edessä olevan "pöydän" siistiksi säilörehun jämistä ja hakee kottikärryillä tuoretta rehua tilalle. Unelma, Balleriina, Misteli, Laimi ja muut saavat rouskutettavakseen tilan omilta pelloilta korjattua timoteita ja puna-apilaa.

Lehmä ei siedä sijaisia

Vuokon päivä on käynnistynyt tänään samalla tavalla kuin se on tehnyt lähes 40 vuoden ajan. Kuudelta ylös, puoli seitsemältä navettaan, sitten aamiaiselle. Päivällä Vuokko tekee tilan muita hommia peltotöitä tai niiden valmistelua, osin Joukon kanssa – ja illan suussa käy navetassa uudelleen. 342 päivää vuodessa kuluu tähän tahtiin.

"Maitomäärät vähenevät lähes aina, kun hoitaja vaihtuu."

Lomittajan Vuokko ja Jouko saavat 26 päivänä vuodessa, mutta sekään ei takaa huoletonta oloa. Tilanpitäjä vastaa kaikista tilalla sattuneista vahingoista, vaikka ne olisivat syntyneet lomittajan läsnä ollessa.

– Lisäksi lehmät ovat niin tarkkoja elikoita, että maitomäärät vähenevät lähes aina, kun hoitaja vaihtuu. Meillä on vain yksi lomittaja, Mirva, jonka aikana niin ei käy, Vuokko kertoo.

Vuokko ei ole päässyt sairauseläkkeelle allergisesta astmastaan huolimatta.
Vuokko ei ole päässyt sairauseläkkeelle allergisesta astmastaan huolimatta.

Kalsareita ja leninkejä

Vuokon mies Jouko Huumarkangas, 62, puhuu eteisessä puhelimessa ja selvittää verotoimiston kanssa tutun maatalousyrittäjän asiaa. Joukolla on yllään "tilitoimiston virkapuku" eli kalsarit ja t-paita. Paita on päällä toimittajan ja kuvaajan takia. Tavallisesti isäntä tyytyy sisällä ollessaan pelkkiin kalsareihin.

Tilan isännyyden ja tilitoimistohommien lisäksi Jouko on mukana kunnallispolitiikassa ja pohjanmaalaisten energiayhtiöiden hallituksissa. Tehtäviin liittyy matkustamista ja edustamista. Joskus Vuokko lähtee miehensä mukaan päivän tai parin reissulle ja tilaa lomittajan hoitamaan lehmät.

– Silloin pukeudun mielelläni leninkiin. Näytän Joukolle paria vaihtoehtoa, ja aika usein laitan päälleni sen, jonka Jouko valitsee.

Jouko huomauttaa naurussa suin, että valikoimaa rouvalla riittää. Viimeksi kun Vuokko kävi Tuurin kyläkaupassa, hänellä oli tuomisinaan neljät kengät. Vuokkoakin naurattaa.

Kun Jouko lähtee reissuun, Vuokko pakkaa aina miehensä matkalaukun – "Jouko on niin paljon hittaampi" – ja jää hoitamaan tilan töitä yksin.

"Kahta samanlaista päivää ei ole."

Vuokko ei ole käynyt koskaan ulkomailla, ja Suomessakin matkat ovat rajoittuneet lähinnä Pohjanmaahan ja Keski-Suomeen. Hän ei koe jääneensä mistään paitsi.

– Minulla on ollut paljon tekemistä kotonakin. Saan hoitaa asiat omaan tahtiini ja siinä järjestyksessä kuin haluan. Kahta samanlaista päivää ei ole.

Koti ja perhe ovat Vuokolle tärkeimmät asiat. Lapset ovat lentäneet pesästä jo aikaa sitten ja perustaneet omat perheensä, mutta side on säilynyt.

Gatorin eli Kaattorin kyydissä Jouko ja Vuokko saattavat ajaa läheiselle laavulle makkaranpaistoon.
Gatorin eli Kaattorin kyydissä Jouko ja Vuokko saattavat ajaa läheiselle laavulle makkaranpaistoon.

Sanomista tulee, tietysti

Vuokon ja Joukon tila sijaitsee vajaan 1 400 asukkaan Kyyjärvellä. Tällä kulmalla Suomea, Keski-Suomen ja Pohjanmaan raja-alueella, kelit ovat viime päivinä olleet epävakaisia.

Myös tälle päivälle on luvattu sadekuuroja. Nyt jatketaan siis huoltotöitä, jotta kaikki on valmiina, kun lopulta saadaan kuiva ilma ja päästään pellolle. Vuokko lähtee auttamaan Joukoa jyväsuppilon siirtämisessä.

Tuleeko töistä sanomista puolisolle?

– Ilman muuta, Jouko nauraa.

– Minulle ei ihan aina selviä, mitä Jouko tarkoittaa, kun hän antaa ohjeita vaikkapa keskellä jotain konehommaa. Siitä saattaa tulla sanaharkkaa, Vuokko myöntää.

Vuokko hyppää Massey Fergusonin rattiin ja köröttelee pikkuteitä pitkin hakemaan pellolta heinäpaalia navettaan.

– Traktorihomma on mukavaa. Kuuntelen kuulokkeista radiota, yleensä Novaa. Soittavat hyviä levyjä ja lisäksi sieltä tulee sopivasti uutisia. Juha Tapio on kappale Kaksi vanhaa puuta on suosikkini. Jari Sillanpäästäkin tykkään.

– Parasta työssä on, että sitä voi tehdä omaan tahtiin, Vuokko sanoo.
– Parasta työssä on, että sitä voi tehdä omaan tahtiin, Vuokko sanoo.

Pellon reunaan ajettuaan Vuokko peruuttaa tottuneesti traktorin perän kohti paalia ja nostaa sen käsiohjaimella paalileikkurin päälle.

– Pärjään maatilan töissä hyvin ilman Joukoakin, mutta joskus öisin tuntuu turvattomalta, Vuokko sanoo.

Maataloudessa törmää vielä vanhanaikaisiin asenteisiin.

Jouko on kuitenkin aina puhelimen päässä. Niin oli myös neljä vuotta sitten – Vuokko muistaa päivänkin, 19. toukokuuta – kun Vuokko oli äestämässä ja traktorista lähtivät tuplarenkaat irti.

– Jouko sai onneksi reissun päältä huoltomiehen heti paikalle, ja pääsin jatkamaan. Peltohommissa ei odotella, muuten hyvät kelit voivat mennä ohi, Vuokko kertoo.

Vaikka Vuokko tekee tilalla suureksi osaksi samoja töitä kuin Jouko, maataloudessa törmää vielä vanhanaikaisiin asenteisiin.

– Jos meille soitetaan tilan asioissa, aika usein pyydetään Joukoa puhelimeen. Yhteinen yrityshän tämä on! Vuokko puuskahtaa.

Joskus myös Jouko unohtaa, että Vuokko on tottunut hoitelemaan tilaa yhtä hyvin kuin miehensä. Reissuillaankin Jouko seuraa kotialueen säätä ja saa kännykkäänsä ilmoitukset sähkökatkoista.

– Kun viimeksi meni sähköt, Joukolta tuli minulle tekstiviesti, että sähköt meni. No kai minä sen nyt tiesin täällä paikan täällä!

Vuokko oli mukana ET:n ihana nainen -elämyksessä – Katso upeat kuvat! 

Edustustilaisuuksiin Vuokko pääsee pukeutumaan naisellisesti.
Edustustilaisuuksiin Vuokko pääsee pukeutumaan naisellisesti.

Kiviä äitienpäivälahjaksi

Kesällä Vuokko viettää kaiken liikenevän vapaa-ajan puutarhassaan.

– Piha on minulle henkireikä. Kun möyryän mullassa kasvien keskellä, kaikki murheet unohtuvat, Vuokko kertoo.

Puolentoista hehtaarin alueelle mahtuu kivikokoelmia, buddhapatsaita ja suuria kukkapenkkejä täynnä astereita, nauhuksia ja ruusuja. Kun lapset Eveliina ja Kimmo kysyvät äidiltään, mitä tämä haluaa äitienpäivälahjaksi, toiveena on yleensä kasveja ja kiviä. Niistä Vuokko rakentaa uusia asetelmia.

Piha valittiin pari vuotta sitten Oma piha -lehden Suomen paras piha -kilpailun voittajaksi. Vuokko ja Jouko ovat avanneet puutarhansa vierailijoille Kyyjärvi-päivänä neljänä vuonna peräkkäin.

– Puutarhaa katsomaan tulevat kysyvät, että onko tämän talon väellä tunteja vuorokaudessa enemmän kuin muilla, Vuokko nauraa.

Vuokko suuntaa navettaan aamuisin puuron ja kahvin voimin.
Vuokko suuntaa navettaan aamuisin puuron ja kahvin voimin.

Arvaamattomat sarvet

Neljän aikaan Vuokko vetää jälleen verkkatakin ylleen ja kumisaappaat jalkaansa. Ammunta kielii, että häntä on jo odoteltu navetassa. Kun hän on saanut ensimmäiset lypsimet paikoilleen ja homman käyntiin, ammunta vähenee.

Kaupunkilaisella on mielikuva lypsäjän ja lehmän lämpimästä suhteesta, mutta se taitaa perustua Suomi-filmeihin. Vuokko ei nojaile suruissaankaan lehmän kylkeen. Lehmä on arvaamaton eläin, ja Vuokko on saanut lypsyhommissa monta potkua sorkasta. Sarvien kanssa on oltava erityisen varovainen.

– Kerran olin laittamassa lypsimiä yhdelle lehmälle, kun vieressä ollut tökkäsi minua sarvella alavatsaan. Läpi ei mennyt, mutta lääkärillä oli käytävä näyttämässä, sen verran kipeää teki. Onneksi selvisin mustelmalla.

Yksin ollessaan Vuokko laittaa lypsyn ajaksi oikukkaan lehmän pään köydellä kiinni, jotta vahinkoja ei pääse syntymään.

Hedelmä-lehmä voi lypsyn jälkeen keskittyä rouskuttamaan heinää.
Hedelmä-lehmä voi lypsyn jälkeen keskittyä rouskuttamaan heinää.

Karjakeittiön muovilaatikossa on kauppakuittien näköisiä maitoraportteja. Viimeisin maitoauton hakema kahden päivän maitosatsi oli 680 litraa.

Usein terassilla saa ihailla pellolla liikkuvia hirviä, peuroja, kauriita ja kurkia.

18 lehmän tila antaa niukasti tuloa.

– Hullummaksihan tämä on mennyt. Kun Suomi liittyi EU:hun, meille luvattiin, että kustannukset puolittuvat. Kyllä siinä kävi ihan päinvastoin, Vuokko huokaa.

1980-luvulla kahden päivän maitomäärä oli noin 500 litraa. Sen antamalla tulolla Vuokko ja Jouko kasvattivat ja kouluttivat kaksi lasta.

Nyt maitomäärä on lähes 800 litraa, mutta siitä saatavat eurot kattavat vain tilan kulut. Huumarkankaat saavat lisätuloa tilitoimistotöistä ja Joukon luottamustoimista.

Puintityö vaatii Vuokolta ja Joukolta yhteistyötä.
Puintityö vaatii Vuokolta ja Joukolta yhteistyötä.

Tarkistetaanpa sääennuste

Vuokolla on aina jokin puuha menossa, mutta iltaa kohden hän vähän rauhoittuu.

– Vietin lapsuuteni karjatilalla, ja meidät totutettiin työntekoon pienestä pitäen. Ehkä siksi en osaa olla toimettomana.

Vuokko ja Jouko käyvät saunassa melkein joka ilta. Saunan terassilla he istuvat rauhassa ja katselevat pihaa ja pihan taakse avautuvaa maisemaa. Usein he saavat ihailla pellolla liikkuvia hirviä, peuroja, kauriita ja kurkia.

Saunan jälkeen Jouko tarkistaa puhelimeltaan seuraavan päivän sääennusteen.

– Nyt Vuokko näyttäs, että ei satas enää koko viikkona.

– Eikö muka saja? Vuokko varmistelee.

– Eli tuo olis se väli, kun meidän pitäis saada puitua, Jouko toteaa.

Vuokko rullaa pienet vaaleanpunaiset papiljotit päähänsä ja asettuu yöpaidassaan olohuoneen sohvalle katselemaan Kauniita ja rohkeita ja kympin uutisia.

Jouko toimii tarpeen tullen myös kätilönä. Hän osaa kääntää lehmän mahassa väärinpäin olevan vasikan.
Jouko toimii tarpeen tullen myös kätilönä. Hän osaa kääntää lehmän mahassa väärinpäin olevan vasikan.

Yksi on vain muistoissa

Yhdessä sohvatyynyssä on painettu valokuva nauravasta pienestä pojasta. Se on Joakim, Vuokon ja Joukon pojanpoika. Joakim kuoli sydämeen päässeeseen bakteeriin nelivuotiaana. Flunssaa muistuttaneet oireet pahenivat niin nopeasti, ettei lapsi ehtinyt saada hoitoa ajoissa.

Vuokon silmiin nousee vesi, kun hän alkaa kerrata viiden vuoden takaisia tapahtumia.

Joakimin jälkeen Kimmon perheeseen on syntynyt Jessica, 3. Niin Jessica kuin Eveliinan lapset Sasu, 11, Nea-Liina, 8, ja Nora, 6, ovat toivottuja vieraita mummun ja vaarin luokse.

– Sasu tekee maatilan töitä kuin pikkuisäntä, mutta tytöilläkin riittää täällä puuhaa.

Sasu ei ehdi tilan jatkajaksi, sillä Vuokolla on eläkeikään enää pari vuotta, Joukolla vajaa vuosi. Edessä on lehmien myyminen ja peltojen antaminen vuokralle.

"Haluaisin päästä katsomaan, millaista on Pariisissa, Lontoossa ja Wienissä."

Uusi elämänvaihe ei huoleta Vuokkoa.

– Tekemistä aina riittää. Vietän aikaa lastenlasten kanssa, ja piha on loputon projekti.

Toiveissa on myös päästä käymään ulkomailla.

– Vaikka kotona on hyvä olla, kyllä minä haluaisin päästä katsomaan, millaista on Pariisissa, Lontoossa ja Wienissä.

Katso video! Vuokko kertoo Oprin-lehmän yllätys-raskaudesta. 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 11/2017.

Maidontuottajia oli Suomessa vuoden 2016 lopussa noin 7 300. Kymmenen vuotta aikaisemmin heitä oli lähes kaksinkertainen määrä, noin 13 900 henkeä.

Maidon tuotanto on sen sijaan pysynyt suunnilleen samansuuruisena, mikä kertoo tilojen koon huomattavasta suurenemisesta. Vuoden 2016 aikana Suomessa tuotettiin reilut 2,3 miljardia litraa maitoa ja kymmenen vuotta aikaisemmin vajaat 2,3 miljardia litraa.

Luomumaidon tuotanto on kymmenessä vuodessa kaksinkertaistunut, ja vuonna 2016 sitä tuotettiin noin 55 miljoonaa litraa. Tuottajia on Suomessa 139.

Lähde: Luonnonvarakeskuksen Tilastotietokanta: Meijerimaidon tuotanto vuosittain. lukes.fi