Raija Auvinen menetti miehensä ja poikansa äkillisesti: "Tyttären kuolemaa en enää kestäisi"

"Olen monta kertaa miettinyt, että olisi tämä elämä voinut toisinkin mennä.

Tapasin Antin syyskuussa 1970. Olimme molemmat aloittaneet kauppaopistossa edellisenä vuonna, mutta eri luokilla. Toisena opiskeluvuotena pääsimme samaan ryhmään. Lokakuussa aloimme seurustella.

Koulu meni sen jälkeen ihan pipariksi. Olin kovin rakastunut, ja niin kai oli Anttikin. Seurustelu eteni hirmu nopeasti. Kihloihin menimme jo joulukuun 18. päivä, Antin syntymäpäivänä. Kaikki varmaan ajattelivat, että nyt siinä on käynyt huonosti, mutta eipä ollut. Me olimme vain nuoria ja rakastuneita.

Seuraavana keväänä koulu loppui. Todistus oli mitä oli, mutta valmistuimme molemmat. Menimme heti naimisiin. Häät olivat helluntaina 29. toukokuuta, lauantaina, ja maanantaina lähdimme Ruotsiin töihin yksi matkalaukku mukanamme.

Antin kanssa meni hyvin, mutta kotiväkeä tuli kova ikävä. Kun keväällä aloin odottaa ensimmäistä lastamme, koti-ikävä kasvoi niin isoksi, että muutimme takaisin Suomeen. Asuntoa ei ollut, mutta pääsimme asumaan vanhempieni luokse vanhaan huoneeseeni.

Elokuussa 1972 meille syntyi Sami. Aika pian isä ja äiti muuttivat uuteen taloonsa, ja me saimme jäädä asumaan kolmisin.

Liian iso ikävä

Olimme Antin kanssa molemmat työttöminä. Sovimme, että kumpi vain ensin töitä saa, niin aloittaa. Kävin äitiysvaatteissa työhaastattelussa kauppa- ja teollisuusministeriössä ja sain paikan. Kahdeksan kuukautta myöhemmin siirryin Lappeenrannan vuokra-asuntotoimistoon töihin. Jäin sieltä eläkkeelle huhtikuussa 2014, yli 40 vuoden jälkeen.

Antti haaveili YK-joukkoihin lähtemisestä. Minä en olisi sitä halunnut, kun Sami oli vielä niin pieni, mutta ei siinä mikään auttanut. Vuonna 1975 Antti lähti Kyprokselle vuodeksi.

Minä jäin yksin Samin kanssa. Muutimme kahdestaan ensimmäiseen omistusasuntoomme, jonka olimme varanneet ennen Antin lähtöä.

"Siitä alkoi ihana aika elämässä."

Olihan se vaikeaa aikaa. Kalvava ikävä vaivasi koko ajan. Pelkäsin, että Sami unohtaa isänsä kokonaan, mutta eipä unohtanut. Anttikin oli niin ikävissään, että palasi Suomeen jo puolen vuoden komennuksen jälkeen. Oli ihanaa saada hänet jouluksi uuteen kotiin. Antti oli siitä harvinainen mies, että hän oli oikea jouluihminen, tykkäsi laittaa kotia ja ruokia.

Siitä alkoi ihana aika elämässä. Aloin odottaa toista lasta. Tiina syntyi syyskuussa 1976 ja Antti sai töitä ulosottomiehenä. Rakensimme omakotitalon, jossa lapset varttuivat aikuisiksi. Meillä oli tontti metsän reunassa, ja Antti tykkäsi siinä puuhastella.

Antti lopetti ulosottomiehen työt 50-vuotiaana, sillä työ oli hänelle henkisesti liian raskasta. Hän toteutti elinikäisen haaveensa ja kouluttautui kokiksi.

Eihän sen ikäistä enää palkattu vakituiseen työhön, mutta Antti kiersi monissa keittiöissä töissä aina pätkän kerrallaan.

Paha perintö

Lapset olivat pieninä tosi reippaita, mutta alkoivat myöhemmin sairastella paljon.

Tilanne paheni, kun Tiina sairastui selkäranka- ja pehmytkudosreumaan. Reumasairaalassa hän valitti olkapään kipua, ja siinä vaiheessa todettiin, että kyseessä on jokin lihassairaus. Tiina oli heti sanonut lääkärille, että veljellä on varmasti sama tauti. Samilla oli oireita paljon enemmän.

Antti vei lapset perinnöllisyysklinikalle Helsinkiin. Siellä todettiin, että heillä on myotoninen dystrofia. Se on harvinainen perinnöllinen lihassairaus, joka löytyy useimmiten aikuisiässä. Samin oireet alkoivat jo yläkoulussa, mutta emme me niitä silloin tajunneet. Hänen oli esimerkiksi vaikea avata kättä otettuaan jostain kiinni. Myöhemmin puhe alkoi mennä epäselväksi ja koko kroppa kankeaksi.

"Tuntuu kohtuuttomalta, että voin käväistä kaupungilla, mutta tyttäreni ei."

Tiinan oireet ovat toisenlaisia. Myotoninen dystrofia aiheuttaa suolistovaivoja, ja Tiinalla ne ovat tosi pahoja. Ne rajoittavat hirveästi elämää.

Minua on niin harmittanut, ettei Tiina ole voinut elää tavallista nuoren ihmisen elämää. Tuntuu kohtuuttomalta, että minä voin käväistä kaupungilla milloin haluan, mutta tyttäreni ei.

Antille lasten sairaus oli kamala kolaus. Hän alkoi surra lasten puolesta ihan hirveästi.

Sydän murtuu

Kesällä 2010 yritimme käydä pyörälenkeillä, mutta Antti ei pystynyt ajamaan kuin pienen matkan kerrallaan. Verikokeessa selvisi, että Antin hemoglobiini oli romahtanut ja hänellä oli paha anemia. Se häntä varmaan väsyttikin.

Lokakuussa Antti pääsi tähystykseen, jossa hänellä todettiin vatsa-alueen ja ruokatorven syöpä. Se oli kamala uutinen.

Syöpäkasvain saatiin pienenemään sytostaateilla, ja huhtikuussa kävin viemässä Antin Helsinkiin sairaalaan leikattavaksi.

Operaatio alkoi aamuyhdeksältä, ja minulle sanottiin, että voisin neljän aikaan soitella ja kysyä Antin kuulumisia.

Odottelin, että kello olisi tarpeeksi paljon. Soitin neljän viiden aikaan sairaalaan, mutta hoitaja kertoi, että potilas ole vielä tullut leikkaussalista. Ihmettelin, miten leikkaus voi kestää niin pitkään. Ei kauan mennyt, kun lääkäri soitti minulle. Antti oli saanut keuhko- ja sydänveritulpan kesken leikkauksen. Lääkärit olivat yrittäneet elvyttää häntä avaamalla koko rintakehän, mutta turhaan. Antti kuoli leikkauspöydälle.

Jaksoin Antin kuoleman jälkeen tosi huonosti. Kaipasin häntä niin kovasti. Ehdimme olla yli 40 vuotta naimisissa. Oli siinä varmaan huonojakin aikoja, mutta aina me niistä yhdessä selvisimme.

Raija ja Antti-puolison ylioppilaskuva.

Ihmettä toivoen

Jäin eläkkeelle keväällä 2014. Jo talvella Sami oli alkanut voida huonommin. Hän laihtui silmissä – kaikkiaan yli 50 kiloa – ja valitteli kauheita kipuja. Lääkärit eivät tutkineet häntä kunnolla, kun näkivät potilastiedoista merkinnän lihassairaudesta.

Elokuun lopussa vein lopulta Samin sairaalaan, kun hän alkoi valittaa, että tunto häviää jaloista. Kun soitin myöhemmin osastolle, kuulin kuinka puhelimeen vastannut henkilö kuiskasi, että Samin äiti soittaa. Osastohoitaja tuli puhelimeen ja kertoi, että Samilta oli löydetty laajalle levinnyt syöpä, jolle ei ollut mitään tehtävissä.

Sami pääsi saattohoito-osastolle, jossa hän eli tasan kolme kuukautta. Toivoin loppuun asti, että Sami vielä paranisi, vaikka tiesinkin sen turhaksi.

"Laskin poikani uurnan mieheni syntymäpäivänä."

Syöpä oli levinnyt maksaan, keuhkoihin ja selkärankaan. Kun ylilääkäri selitti Samille tilanteen, tämä totesi, että samapa tuo, milloin täältä lähtee. Ihminen kai sanoo mitä sattuu, kun oikein järkyttyy. Kerran kuulin, kuinka Samin kaveri soitti, ja Sami kertoi että kuule, mie kuolen kohta. Se tuntui tosi pahalta.

Marraskuisena lauantai-iltana Sami kuoli. Hoitajat kysyivät, haluanko tulla vielä katsomaan häntä, mutta en minä pystynyt. Oman lapsen kuolemaa ei voi sanoin kuvata. En toivoisi kenellekään tällaista kohtaloa.

Sami halusi polttohautauksen. Antin syntymäpäivänä laskin Samin uurnan samaan hautaan isänsä kanssa.

Tytärtäni en jätä

Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet surullisia. Hautuumaasta on tullut tuttu paikka, kun monta kertaa viikossa käyn Antin ja Samin haudalla. Voi melkein sanoa, että haudalla palaa ikuinen kynttilä.

Tiinan luona käyn joka päivä. Meillä on sellainen tapa, että luen sanomalehden kotona ja vien sen sitten hänelle. Lauantaisin teemme aina ruokaa yhdessä.

Kun Sami vielä eli, kävin siskojeni mökeillä ja reissasin muutenkin. Tiesin, että Sami huolehtii Tiinasta. Nyt en voisi olla iloinen missään, jos tietäisin Tiinan olevan yksin. Olen päättänyt, että niin kauan kuin pystyn, olen lapseni tukena. Pelkään Tiinan puolesta. Kolmatta kuolemaa en enää kestäisi.

Välillä toivon, ettei olisi tarvinnut kokea tällaisia suruja ja murheita. Sitten avaan television ja näen, miten ihmiset muualla maailmassa kärsivät ihan kamalasti. Se saa miettimään, ovatko omat murheet sittenkin aika pieniä. Hyviä vuosia oli kuitenkin paljon.

Makuuhuoneen lipaston päällä on kuvat Antista, Samista ja Tiinasta. Olen illalla niin onnellinen, kun saan sanoa heille hyvää yötä."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2017.