40 onnellisen avioliittovuoden jälkeen suru astui lappeenrantalaisen Raija Auvisen elämään. Sen jälkeen murhe on kulkenut tiukasti rinnalla.

"Olen monta kertaa miettinyt, että olisi tämä elämä voinut toisinkin mennä.

Tapasin Antin syyskuussa 1970. Olimme molemmat aloittaneet kauppaopistossa edellisenä vuonna, mutta eri luokilla. Toisena opiskeluvuotena pääsimme samaan ryhmään. Lokakuussa aloimme seurustella.

Koulu meni sen jälkeen ihan pipariksi. Olin kovin rakastunut, ja niin kai oli Anttikin. Seurustelu eteni hirmu nopeasti. Kihloihin menimme jo joulukuun 18. päivä, Antin syntymäpäivänä. Kaikki varmaan ajattelivat, että nyt siinä on käynyt huonosti, mutta eipä ollut. Me olimme vain nuoria ja rakastuneita.

Seuraavana keväänä koulu loppui. Todistus oli mitä oli, mutta valmistuimme molemmat. Menimme heti naimisiin. Häät olivat helluntaina 29. toukokuuta, lauantaina, ja maanantaina lähdimme Ruotsiin töihin yksi matkalaukku mukanamme.

Antin kanssa meni hyvin, mutta kotiväkeä tuli kova ikävä. Kun keväällä aloin odottaa ensimmäistä lastamme, koti-ikävä kasvoi niin isoksi, että muutimme takaisin Suomeen. Asuntoa ei ollut, mutta pääsimme asumaan vanhempieni luokse vanhaan huoneeseeni.

Elokuussa 1972 meille syntyi Sami. Aika pian isä ja äiti muuttivat uuteen taloonsa, ja me saimme jäädä asumaan kolmisin.

Liian iso ikävä

Olimme Antin kanssa molemmat työttöminä. Sovimme, että kumpi vain ensin töitä saa, niin aloittaa. Kävin äitiysvaatteissa työhaastattelussa kauppa- ja teollisuusministeriössä ja sain paikan. Kahdeksan kuukautta myöhemmin siirryin Lappeenrannan vuokra-asuntotoimistoon töihin. Jäin sieltä eläkkeelle huhtikuussa 2014, yli 40 vuoden jälkeen.

Antti haaveili YK-joukkoihin lähtemisestä. Minä en olisi sitä halunnut, kun Sami oli vielä niin pieni, mutta ei siinä mikään auttanut. Vuonna 1975 Antti lähti Kyprokselle vuodeksi.

Minä jäin yksin Samin kanssa. Muutimme kahdestaan ensimmäiseen omistusasuntoomme, jonka olimme varanneet ennen Antin lähtöä.

"Siitä alkoi ihana aika elämässä."

Olihan se vaikeaa aikaa. Kalvava ikävä vaivasi koko ajan. Pelkäsin, että Sami unohtaa isänsä kokonaan, mutta eipä unohtanut. Anttikin oli niin ikävissään, että palasi Suomeen jo puolen vuoden komennuksen jälkeen. Oli ihanaa saada hänet jouluksi uuteen kotiin. Antti oli siitä harvinainen mies, että hän oli oikea jouluihminen, tykkäsi laittaa kotia ja ruokia.

Siitä alkoi ihana aika elämässä. Aloin odottaa toista lasta. Tiina syntyi syyskuussa 1976 ja Antti sai töitä ulosottomiehenä. Rakensimme omakotitalon, jossa lapset varttuivat aikuisiksi. Meillä oli tontti metsän reunassa, ja Antti tykkäsi siinä puuhastella.

Antti lopetti ulosottomiehen työt 50-vuotiaana, sillä työ oli hänelle henkisesti liian raskasta. Hän toteutti elinikäisen haaveensa ja kouluttautui kokiksi.

Eihän sen ikäistä enää palkattu vakituiseen työhön, mutta Antti kiersi monissa keittiöissä töissä aina pätkän kerrallaan.

Paha perintö

Lapset olivat pieninä tosi reippaita, mutta alkoivat myöhemmin sairastella paljon.

Tilanne paheni, kun Tiina sairastui selkäranka- ja pehmytkudosreumaan. Reumasairaalassa hän valitti olkapään kipua, ja siinä vaiheessa todettiin, että kyseessä on jokin lihassairaus. Tiina oli heti sanonut lääkärille, että veljellä on varmasti sama tauti. Samilla oli oireita paljon enemmän.

Antti vei lapset perinnöllisyysklinikalle Helsinkiin. Siellä todettiin, että heillä on myotoninen dystrofia. Se on harvinainen perinnöllinen lihassairaus, joka löytyy useimmiten aikuisiässä. Samin oireet alkoivat jo yläkoulussa, mutta emme me niitä silloin tajunneet. Hänen oli esimerkiksi vaikea avata kättä otettuaan jostain kiinni. Myöhemmin puhe alkoi mennä epäselväksi ja koko kroppa kankeaksi.

"Tuntuu kohtuuttomalta, että voin käväistä kaupungilla, mutta tyttäreni ei."

Tiinan oireet ovat toisenlaisia. Myotoninen dystrofia aiheuttaa suolistovaivoja, ja Tiinalla ne ovat tosi pahoja. Ne rajoittavat hirveästi elämää.

Minua on niin harmittanut, ettei Tiina ole voinut elää tavallista nuoren ihmisen elämää. Tuntuu kohtuuttomalta, että minä voin käväistä kaupungilla milloin haluan, mutta tyttäreni ei.

Antille lasten sairaus oli kamala kolaus. Hän alkoi surra lasten puolesta ihan hirveästi.

Sydän murtuu

Kesällä 2010 yritimme käydä pyörälenkeillä, mutta Antti ei pystynyt ajamaan kuin pienen matkan kerrallaan. Verikokeessa selvisi, että Antin hemoglobiini oli romahtanut ja hänellä oli paha anemia. Se häntä varmaan väsyttikin.

Lokakuussa Antti pääsi tähystykseen, jossa hänellä todettiin vatsa-alueen ja ruokatorven syöpä. Se oli kamala uutinen.

Syöpäkasvain saatiin pienenemään sytostaateilla, ja huhtikuussa kävin viemässä Antin Helsinkiin sairaalaan leikattavaksi.

Operaatio alkoi aamuyhdeksältä, ja minulle sanottiin, että voisin neljän aikaan soitella ja kysyä Antin kuulumisia.

Odottelin, että kello olisi tarpeeksi paljon. Soitin neljän viiden aikaan sairaalaan, mutta hoitaja kertoi, että potilas ole vielä tullut leikkaussalista. Ihmettelin, miten leikkaus voi kestää niin pitkään. Ei kauan mennyt, kun lääkäri soitti minulle. Antti oli saanut keuhko- ja sydänveritulpan kesken leikkauksen. Lääkärit olivat yrittäneet elvyttää häntä avaamalla koko rintakehän, mutta turhaan. Antti kuoli leikkauspöydälle.

Jaksoin Antin kuoleman jälkeen tosi huonosti. Kaipasin häntä niin kovasti. Ehdimme olla yli 40 vuotta naimisissa. Oli siinä varmaan huonojakin aikoja, mutta aina me niistä yhdessä selvisimme.

Raija ja Antti-puolison ylioppilaskuva.
Raija ja Antti-puolison ylioppilaskuva.

Ihmettä toivoen

Jäin eläkkeelle keväällä 2014. Jo talvella Sami oli alkanut voida huonommin. Hän laihtui silmissä – kaikkiaan yli 50 kiloa – ja valitteli kauheita kipuja. Lääkärit eivät tutkineet häntä kunnolla, kun näkivät potilastiedoista merkinnän lihassairaudesta.

Elokuun lopussa vein lopulta Samin sairaalaan, kun hän alkoi valittaa, että tunto häviää jaloista. Kun soitin myöhemmin osastolle, kuulin kuinka puhelimeen vastannut henkilö kuiskasi, että Samin äiti soittaa. Osastohoitaja tuli puhelimeen ja kertoi, että Samilta oli löydetty laajalle levinnyt syöpä, jolle ei ollut mitään tehtävissä.

Sami pääsi saattohoito-osastolle, jossa hän eli tasan kolme kuukautta. Toivoin loppuun asti, että Sami vielä paranisi, vaikka tiesinkin sen turhaksi.

"Laskin poikani uurnan mieheni syntymäpäivänä."

Syöpä oli levinnyt maksaan, keuhkoihin ja selkärankaan. Kun ylilääkäri selitti Samille tilanteen, tämä totesi, että samapa tuo, milloin täältä lähtee. Ihminen kai sanoo mitä sattuu, kun oikein järkyttyy. Kerran kuulin, kuinka Samin kaveri soitti, ja Sami kertoi että kuule, mie kuolen kohta. Se tuntui tosi pahalta.

Marraskuisena lauantai-iltana Sami kuoli. Hoitajat kysyivät, haluanko tulla vielä katsomaan häntä, mutta en minä pystynyt. Oman lapsen kuolemaa ei voi sanoin kuvata. En toivoisi kenellekään tällaista kohtaloa.

Sami halusi polttohautauksen. Antin syntymäpäivänä laskin Samin uurnan samaan hautaan isänsä kanssa.

Tytärtäni en jätä

Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet surullisia. Hautuumaasta on tullut tuttu paikka, kun monta kertaa viikossa käyn Antin ja Samin haudalla. Voi melkein sanoa, että haudalla palaa ikuinen kynttilä.

Tiinan luona käyn joka päivä. Meillä on sellainen tapa, että luen sanomalehden kotona ja vien sen sitten hänelle. Lauantaisin teemme aina ruokaa yhdessä.

Kun Sami vielä eli, kävin siskojeni mökeillä ja reissasin muutenkin. Tiesin, että Sami huolehtii Tiinasta. Nyt en voisi olla iloinen missään, jos tietäisin Tiinan olevan yksin. Olen päättänyt, että niin kauan kuin pystyn, olen lapseni tukena. Pelkään Tiinan puolesta. Kolmatta kuolemaa en enää kestäisi.

Välillä toivon, ettei olisi tarvinnut kokea tällaisia suruja ja murheita. Sitten avaan television ja näen, miten ihmiset muualla maailmassa kärsivät ihan kamalasti. Se saa miettimään, ovatko omat murheet sittenkin aika pieniä. Hyviä vuosia oli kuitenkin paljon.

Makuuhuoneen lipaston päällä on kuvat Antista, Samista ja Tiinasta. Olen illalla niin onnellinen, kun saan sanoa heille hyvää yötä."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2017.

Fanny

Raija Auvinen menetti miehensä ja poikansa äkillisesti: "Tyttären kuolemaa en enää kestäisi"

Voimia kovasti, yksikin rakkaan menetys on rankkaa, mutta vielä lapsen menetys.Elämä on arvaamatonta. Ollaan kiitollisia niistä yhteisistä vuosista jotka saamme. Itse menetin mieheni syövälle 14 vuoden yhteiselon jälkeen. Poikamme oli silloin vasta 10 vuotias. Elämä on jatkunut kun sen on ollut pakko jatkua, erilaisena kuin ennen, mutta hetkessä eläen.
Lue kommentti

Satu Silvo pitää itsensä kunnossa hyvällä ravinnolla, joogaamalla ja pyöräilemällä. Huoli ympäristöstä ja halu edistää lasten ja nuorten hyvinvointia on vienyt mukaan politiikkaan. Tässä sarjassa tunnettu henkilö kertoo elämänsä tärkeimmistä numeroista.

1 hullu nero

Vuodet 1981–85 Jouko Turkan oppilaana olivat minulle tärkeitä. Turkka korosti tekemisen intohimoa ja heittäytymistä. Näyttelijä ei voi tulla lavalle haukotuksen ja purkansyönnin lomassa, vaan hänen on pidettävä kehonsa käynnissä koko ajan.

”Rystysillä punnertaminen sai minut itkun ja raivon partaalle.”

Harjoitukset olivat rankkoja, mutta pärjäsin, koska minulla oli hyvä peruskunto. Rystysillä punnertaminen tosin sai minut itkun ja raivon partaalle.

Turkka oli nero mutta samalla arvaamaton. Kerran Kamelianaisen harjoituksissa hän sanoi, että seuraavana päivänä juodaan ”nänneillä samppanjaa”. Maalaistyttönä vastasin vaistomaisesti, että minähän en tissejäni rupea näyttämään. Mutta sitä harjoitusta ei koskaan tehty.

24 vuotta freenä

Valmistuttuani tein Helsingin kaupunginteatterissa pitkään isoja rooleja. Olin mukana myös elokuvissa ja televisiosarjoissa. Samaan aikaan sain kaksi lasta, ja äitiys aiheutti tietysti taukoja työhön. Huomasin, että teatterista ansaitsemani nuoren näyttelijän palkka meni kokonaan lastenhoitajalle.

”Sanoin itseni spontaanisti irti.”

Lapset varttuivat, mutta minulla oli jatkuva huoli ja huono omatunto, koska olin niin paljon heistä erossa. Kysyin, voisinko tehdä yhden tai kaksi roolia neljän viiden sijasta. Se ei käynyt. Sanoin itseni spontaanisti irti ja siitä lähtien, 24 vuotta, olen ollut freelancer.

4 ateriaa

Pidän huolta säännöllisestä ateriarytmistä. Syön neljä kertaa päivässä jotakin, koska haluan pitää verensokerin tasaisena. Sitä säätelevä insuliini on hormoni, jota ei pidä ärsyttää.

Kymmeneen mennessä nautittu aamiainen on hyvä alku päivälle. Lounaan syön yleensä ravintolassani Silvopleessä, jossa on tarjolla puhdasta kasvisruokaa.

”Ennen esitystä nautin ”lääkinnällisen” annoksen kahvia.”

Ennen esitystä nautin pirtelön ja ”lääkinnällisen” annoksen kahvia. Esityksen jälkeen teen kotona aterian vaikkapa avokadosta, oliiviöljystä, sitruunasta ja kirsikkatomaateista.

856 ääntä

Minut valittiin viime keväänä Helsingin kaupunginvaltuustoon 856 äänellä vihreiden listalta. Haluan kantaa korteni yhteiseen kekoon, sen verran minussa on maailmanparantajaa. Erityisen lähellä sydäntäni ovat luontoarvojen säilyminen sekä lasten ja nuorten hyvinvointi.

 


– Vaihdan liikuntalajia vuoden välein, mutta jooga on pysynyt, Satu Silvo sanoo.

 

3 joogahetkeä

Vaihdan liikuntalajia muutaman vuoden välein, mutta iyengarjooga on tullut jäädäkseen. Käyn joogassa 2–3 kertaa viikossa. Siinä tehdään tosi tarkkaa työtä puolitoista tuntia kerrallaan.

”En ryntää lääkäriin joka inahduksesta.”

Jooga tekee minut onnelliseksi. Kehon herkkyys ja joustavuus paranevat, mikä vaikuttaa kaikkeen liikkumiseen ja vähentää loukkaantumisen riskiä.

Iyengarjooga tuo myös asenteen, että haluan itse hallita kehoani enkä ryntää lääkäriin joka inahduksesta.

3500 kilometriä

Liikun sähköavusteisella polkupyörälläni 3 500 kilometriä vuodessa. Ajaessa kehoon tulee muisto lapsuudesta, kun tuuli vain tuiversi tukkaa. Olen yhtäkkiä kuin 14-vuotias.

Jotkut vastustavat sähköpyöriä ajatellen, että se on liian helppoa. Sähköpyörääkin pitää polkea, ja vastuksen voi säätää juuri niin kovaksi kuin haluaa.

”Painostin miehenikin ostamaan sähköpyörän.”

Painostin miehenikin ostamaan sähköpyörän. Teemme yhdessä 30–40 kilometrin sunnuntaiajeluja ympäri Helsinkiä.

2 tuntia

Esitin Espoon kaupunginteatterin Syyssonaatissa Charlottea, joka on uhrannut perheensä taiteilijauran eteen. Hän kohtaa näytelmässä aikuisen tyttärensä seitsemän vuoden jälkeen. Roolissa sain kaivaa itsestäni tunteiden ääripäät. Olin näyttämöllä lähes koko kaksituntisen esityksen ajan.

On hurja tunne, kun roolihenkilö alkaa elää omaa elämäänsä ikään kuin minusta riippumatta. Charlottella voi olla repliikki, jota Satu Silvo ei ikinä pystyisi sanomaan.

Silvopleessä asiakas halusi kiittää. Luulin, että hän tarkoitti ruokaa ja sanoin kiitosten kuuluvan työntekijöilleni. Hän puhuikin Syyssonaatista. Tuli hyvä mieli koko porukan puolesta.

Juttu on ilmestynyt myös ET-lehden numerossa 8/2018.

Satu Silvo

SYNTYNYT nykyisin Kouvolaan kuuluvassa Sippolassa 2.8.1962. Asuu Helsingissä.

TYÖ Näyttelijä, ravintolayrittäjä, kaupunginvaltuutettu.

PERHE Kihloissa näyttelijä, kirjailija Reidar Palmgrenin kanssa. Kaksi aikuista lasta.

Minna Lindgrenillä on kaksi uutta harrastusta, Figaro-kissa ja ehtookellojen soitto. ET-lehden kolumnistina hän haluaa puolustaa ihmisen oikeutta ikääntyä, vapautua ja kuolla.

Pari kuukautta sitten hankittu Figaro nuuhkaisee eteisessä toimittajaa.

– Nyt kun lapset alkavat lähtevät kotoa, huomasin, että tarvitsen kissan, kirjailija-toimittaja Minna Lindgren sanoo.

Tuttu radioääni ja seniori-iän mielikuvia tuulettavien Ehtoolehto-romaanien kirjoittaja vaikuttaa mielipiteissään varmalta ja rohkealta, mutta suurista muutoksista hän ei pidä. Lapsuudenkodista oli vaikea muuttaa omilleen. Yleisradio oli tuskallista jättää yli 20 palvelusvuoden jälkeen. Seuraavaksi pitää luopua keski-iän kynnyksellä saaduista lapsista.

Sen sijaan nuoruudesta Lindgrenin on ollut helppo luopua.

– Olen aina liikkunut itseäni vanhempien ihmisten seurassa eikä minulla ole nuoruuden kulta-aikaa, johon haluaisin palata. Lisäksi minulla on ollut nuoresta pitäen vanhusten harrastukset, kuten klassinen musiikki.

Lindgrenillä oli pitkään tunne, että hän tekee asiat kymmenen vuotta ikätovereitaan jäljessä: valmistuu yliopistosta, löytää miehen, tulee äidiksi, aloittaa kirjailijana. Nyt 55-vuotiaana hän on yllättäen edelläkävijä elämän ehtoolajeissa.

– Forever young, ajatus ikuisesta nuoruudesta, on vastenmielisintä ja valheellisinta, mitä ihmiselämästä voidaan sanoa.

Ikuinen nuoruus on painajainen

Lindgrenille ikä on numero, joka pitää hyväksyä. Otetaan muutama numero kertauksena.

Yhdeksänvuotiaana Minna osti matkakirjoituskoneen, sillä hän halusi toimittaa omaa lehteä ja haaveili vielä joskus kirjoittavansa romaanin. 19-vuotiaana hän pääsi ylioppilaaksi, ja penkkaripäivä oli yksi hänen elämänsä onnellisimmista. Hän muisti tuon onnen tänä keväänä katsellessaan esikoisensa penkkariajelua.

– Ihmisen suhtautuminen omaan ikään on helposti epärealistinen. Minäkin pidän itseäni melko samana ihmisenä kuin penkkariauton kyydissä 36 vuotta sitten. Sen sijaan muut näkevät minussa naisen, jota elämä on kuluttanut.

”Pahin painajaiseni on, että olisin ikuisesti 25-vuotias.”

23-vuotiaana Minna pääsi toimittajaksi Yleisradion kypsän iän kanavalle Yle Radio 1:lle. Musiikkitieteen opintoja unelmatyön opiskelu kuitenkin pitkitti. Valmista tuli vasta 32-vuotiaana.

Vaikka toimittajan työt sujuivat, yksityiselämässä suunta oli hukassa.

– Pahin painajaiseni on, että olisin ikuisesti 25-vuotias: epävarma ja valmis toimimaan omaa luontoani vastaan.

Kuolema laittoi kirjoittamaan

33-vuotiaana Minna löysi puolison, diplomi-insinööri Juhani Heimschin.

– Mieskuorosta tietenkin, mistäpä muualta nainen miehen löytää! Polyteknikkojen kuoroa johti hyvä ystäväni Tapani Länsiö. Hän järjesti avioliittomme.

Esikoisensa Minna sai 36-vuotiaana, ja lapsia syntyi neljän vuoden sisään kolme.

– Tulin helposti raskaaksi, odotusaika oli vaivatonta, synnytykset hauskoja ja kaikki siitä eteenpäin ihanaa. Juhani on sanonut monta kertaa, että onneksi hän ei tavannut minua aikaisemmin, muuten meillä olisi kuusi lasta.

42-vuotiaana Minna sai valmiiksi elämäkerran säveltäjä-kapellimestarista Leif Segerstamista. Kun Minna oli 44, hänen isänsä emeritusprofessori Kaj B. Lindgren kuoli. Minna siirtyi vapaaksi toimittajaksi ja kirjoitti ensi töikseen artikkelin isänsä kuolemasta. Se toi hänelle Bonnierin journalistipalkinnon. Vuonna 2010 kuoli äiti.

– Hän sai sydänkohtauksen 86-vuotiaana olematta päivääkään sairaalassa. Täydellinen suoritus.

Minna Lindgren kesyttää Figarosta sylikissaa.
Minna Lindgren kesyttää Figarosta sylikissaa.

48-vuotiaana Minna kirjoitti Sivistyksen turhan painolastin, joka on puolifiktiivinen tarina päähenkilön keski-iän kriisistä ja työelämän muutoksesta.

– Ihmiset ajautuvat yleensä tiettyihin töihin mielenkiintonsa kautta, mutta kun kaikki muutetaan raportoinniksi ja tehokkuudeksi, yhä harvempi saa tehdä sitä työtä, mihin alkujaan tähtäsi.

Minna huomasi ohjelmistopäällikön työssään, että tätä kehityksen tuulimyllyä vastaan oli turha taistella. Se oli yksi syy jättää Yle, mutta ei tärkein.

– Tärkein syy olivat lapset, jotka menivät siinä vaiheessa kouluun. Halusin, että heitä on iltapäivällä kotona joku vastassa. Lisäksi alkoi tuntua siltä, että voisin vihdoin toteuttaa 40-vuotisen haaveeni ja tulla kirjailijaksi. 50-vuotiaana julkaisin esikoisromaanini Kuolema Ehtoolehdossa.

Kirjoitettuaan isänsä kuolemasta Minna sai kuulla paljon ikääntyvien kertomuksia elämästään. Hän tajusi, että nyt käsillä on vihdoin romaanin aihe.

– Fiktion avulla saatoin kirjoittaa sellaisista iloisista ja seurallisista vanhuksista, jollaisia olin nähnyt muun muassa omassa suvussani.

Mummo ja Jörn Donner

Kirjoja alkoi syntyä yhtä vaivattomasti kuin lapsia. Ehtoolehto venyi romaanitrilogiaksi ja sitä on käännetty jo monille kielille. Maaliskuussa 2017 ilmestyi uutuuskirja Vihainen leski, joka pohtii muun muassa ikääntyvien seksuaalisuutta.

Tähän teemaan Minna heräsi oopperamatkoilla, joilla hän toimii oppaana. Aluksi suuri osa matkalaisista oli eläkeikäisiä naisia, mutta pikkuhiljaa mukaan lähti yhä enemmän pariskuntia, joilla oli eri sukunimi ja sama huone. He poikkesivat koko elämänsä jakaneista pariskunnista.

– He olivat hirmuisen rakastuneita ja kehuivat kilvan toisiaan. He eivät olleet muuttaneet yhteen ja jakaneet omaisuuttaan, vaan parisuhde tuntui olevan sitä varten, että heillä oli kivaa yhdessä. Se on fantastinen parisuhdevisio, jonka voi toivottavasti toteuttaa myös pitkässä parisuhteessa.

Kaikilta se ei onnistu. Minnan tuttavapiirissä varhainen keski-ikä oli avioerojen aikaa. Myöhemmin keski-iässä ihmiset alkavat havahtua myös kuolevaisuuteensa.

– Tragikoomisin on julkisuuden hahmo, usein mies, joka saa kuusikymppisenä sairauskohtauksen ja toteaa sen jälkeen: ”Ymmärsin kuolevani.” Silloinko vasta hän sen ymmärtää?

”Jos sanotaan, että ikä on pelkkä numero, ikä halutaan kiistää.”

Minna kiittää kotinsa ilmapiiriä siitä, että kuolema ja ikääntyminen ovat tuntuneet aina luonnollisilta ilmiöiltä.

– Äidilläni oli paljon suvun vanhuksia ystävinä. He eivät olleet hänelle velvollisuus, vaan elämän rikkaus. Lapsena sitä ei erottanut, oliko ihminen 30- vai 50-vuotias. Sitten kun ihminen oli 80, hän oli lapsenkin silmissä jo vähän kiinnostava.

Minnan oma isoäiti, joka tervehti lapsenlapsiaan kadulla kiekaisemalla ”kukko kiekuu”, oli poikkeuksellisen kiinnostava ja ympäristön mielipiteistä vapautunut persoonallisuus.

Kaikista ei kuitenkaan tule tylsien sukujuhlien valopilkkuja. Moni yrittää säilyä nuorena.

– En tiedä, onko soveliasta antaa esimerkki, mutta minulla on se mielikuva, että Jörn Donner ei halua olla vanha.

”Mieheni luulee olevansa nuori”

Ikään liittyvät kriisit ovat kulttuurin tuotteita. Esimerkiksi Aasiassa ei ajatella länsimaiden tapaan, että nuori muuttuu 14-vuotiaana tikittäväksi murrosiän aikapommiksi.

– En oikein ymmärrä myöskään keski-iän kriisiä. On helpompi syyttää ongelmistaan ikää kuin ajatuksiaan tai pelkojaan.

Jos ikääntymisessä näkee myönteiset puolet, sitä ei tarvitse torjua.

– Jos sanotaan, että ikä on pelkkä numero, ikä halutaan kiistää. Ikä ei ole todellakaan pelkkä numero, vaan ankara fakta. Vihaisessa leskessä tämä on yksi teemoistani.

Minna Lindgren pitää vanhoista taloista, vanhasta taiteesta ja vanhentuneista tietokirjoista.
Minna Lindgren pitää vanhoista taloista, vanhasta taiteesta ja vanhentuneista tietokirjoista.

Minna Lindgreniä kuunnellessa ei voi välttyä ajatukselta, että ikääntyminen sopii hänelle. Hänen intohimonsa kirjoittamisesta oopperaan tai kutomisesta vanhentuneen tiedon keräilyyn vaativat pikemmin seestynyttä keskittyneisyyttä kuin nuoruuden räjähtävää reaktiokykyä. Tällaisia lajeja ei tarvitse hylätä vanhoilla päivillään liian hurjina.

– Helpotuin lukiessani tiedeartikkelin, jonka mukaan kaikilla ei ole geeneissä sellaista ominaisuutta, että rääkkiurheilu tuottaisi heille mielihyvää. Olen aina ihmetellyt, missä se euforia on, joka hikoilusta pitäisi tulla palkinnoksi. Minulle sitä ei koskaan tullut.

Sen sijaan mielihyvää tuottaa toisenlainen ponnistelu. Minna aloitti kaksi vuotta sitten tai chin, joka on hänen mukaansa täydellinen laji ikääntyville: tasapainoa, liikkuvuutta, motoriikkaa, keskittymistä ja muistamista.

– Ja mikä parasta, salilla ei ole taustamusiikkia eikä peilejä.

Toisaalta kaikilla ei ole geeneissään tätä onnen lähdettä, joka pirskottelee euforisia tuntemuksia oopperassa ja tai chin liikesarjojen äärellä.

– Totta. Mieheni lähti juuri Alpeille laskettelemaan, koska hän kuvittelee olevansa nuori.

Herkkä ja säästäväinen humanisti

Kirjoitusten ja julkisten esiintymisten perusteella Minnaa luulisi boheemiksi humanistiksi, mutta eläkepäiviensä turvaa hän ei ole jättänyt epävarmojen freelance-tulojen varaan.

– Minulla on monta eläkevipua vetämässä: eläkevakuutus, osakkeita, rahastoja, sijoitusyksiö, Ylen eläkekassa ja taiteilijoiden eläkekassa. Olen säästäväinen ja pidän rahaa sukanvarressa, mutta toisaalta, jos saan jotain ylimääräistä esimerkiksi kirjojen käännöksistä, saatan pakata koko perheen kaukomatkalle.

”Oopperassa voin edelleen tuntea itseni nuoreksi.”

Räväkkä radioääni ja humoristinen lavaesiintyjäkin ovat osittain silmän lumetta. Jos ihminen on herkkä, hänen täytyy suojautua.

– On kaksi esiintyjätyyppiä: se, joka haluaa olla koko ajan esillä, ja se, joka on ihan hirveän ujo ja tarvitsee roolin ollakseen esillä. Tunnistan itseni ihmiseksi, joka tarvitsee roolin ollakseen esillä. Minun on vaikea pitää puhe kaverien juhlissa, joissa pitää olla oma itsensä.

Minna on nimennyt aikuisen elämän dramaattisiksi käänteiksi ikävuodet 45 ja 74. 45-vuotias ei voi väittää enää olevansa nuori. 74-vuotias joutuu puolestaan sen tosiasian eteen, että hänen ikäisensä kuolemaan ei suhtauduta enää traagisena onnettomuutena.

45 vuoden iän Minna onnistui ohittamaan vaivihkaa pienten lasten äitinä. Seuraavaan etappiin on vielä matkaa, mutta sitä ennen on luvassa yksi klassisen musiikin rakastajan ikäkriisi.

– En ole vielä saavuttanut oopperassa kävijän keski-ikää. Oopperassa voin edelleen tuntea itseni nuoreksi.

Elämän tarkoitus on…

Tänä vuonna Minna on lisännyt harrastuksiinsa ehtookellojen soiton. Vihaista leskeä kirjoittaessaan hän selvitti, millaisia vapaaehtoistöitä Helsingissä on tarjolla eläkeläisille. Seurakuntien sivuilla haettiin Huopalahden kirkolle vapaaehtoisia ehtookellojen soittajia.

Minnalla on kellotorneista aiempaa kokemusta. Hän oli mukana äänittämässä Yle Radio 1:n keskipäivän kelloja Turun tuomiokirkossa vuonna 2006.

Minna Lindgren harrastaa ehtookellojen soittoa. Huopalahden kirkon kellotorni on Helsingissä viimeinen paikka, jossa ehtookellot soitetaan käsin.
Minna Lindgren harrastaa ehtookellojen soittoa. Huopalahden kirkon kellotorni on Helsingissä viimeinen paikka, jossa ehtookellot soitetaan käsin.

– Minussa on piirre, jota voi kuvata rohkeudeksi, mutta jonka minut pitkään tunteneet nimeävät rehellisemmin itsekritiikin puutteeksi. Sen avulla tartun tilaisuuksiin.

Tätä tarttuvaisuuttaan Minna saa kiittää siitä, että hänestä tuli toimittaja, pakinoitsija, kirjailija, ikäihmisten puolustaja ja ehtookellojen soittaja.

– Jälkikäteen voi väittää, että elämä on looginen polku, mutta ei se ole. Sitä etenee oman persoonan ja sattuman myötä tilanteesta toiseen.

Kun ikää tulee, tämän sattumanvaraisuuden voi hyväksyä. Ja vapautua. Sitä ennen on kuitenkin luovuttava ikuisen nuoruuden tavoittelusta.

– Kuolema on elämän tarkoitus.

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 8/2017.

Minna Lindgren

Syntynyt 1963 Helsingissä, jossa asuu edelleen.

Työ Toimittaja, kirjailija ja mediayrittäjä.

Perhe Naimisissa Juhani Heimschin kanssa. Kolme lasta.

Harrastukset Vanhat kasvatusoppaat, nekro­logit, korkeakulttuuri, kutominen, tai chi, vanhukset, muovipussien viikkaaminen, kissa ja ehtookellot.