Jani Toivolan äiti Tuula Knuts: ”Jos voisin palata Janin lapsuuteen, puolustaisin häntä kiusaamistilanteissa paljon kovemmin”

Vuonna 2000 Tuula Knuts sai pojaltaan Jani Toivolalta kirjeen.

Kirje oli lähetetty New Yorkista. Jani, silloin 22-vuotias, oli opiskelemassa siellä teatteria.

– Kirjeessä Jani kysyi minulta, miksi en ollut puhunut hänelle pienenä isästä, Tuula sanoo.

Jani kysyi minulta, miksi en ollut puhunut hänelle pienenä isästä.

Janin isä oli kenialainen, ja Janin elämään hän ei ollut kuulunut mitenkään. Jani ei tiennyt, miksi. Viimeksi hän oli nähnyt isän kolmivuotiaana.

Pian kirjeen jälkeen Suomeen tuli myös Jani.

– Vaikka en vieläkään ole kovin hyvä puhumaan, tuen Jani kaikessa. Hänen puolestaan olen aina valmis hyppäämään syvään päätyyn, Tuula sanoo.

– Silloin puhuimme ja pyysin Janilta anteeksi. Sanoin, että en osannut toimia toisin. Siinä tilanteessa, niillä tiedoilla ja sillä käsityskyvyllä, jotka minulla silloin oli, en osannut toimia paremmin. Se minun on pitänyt antaa anteeksi itselleni. Ja pitää antaa vieläkin, monta kertaa.

Sano hyvä ääneen

– En ollut nuorena yhtä vahva ihminen kuin nyt olen. Jos voisin palata Janin lapsuuteen, puolustaisin häntä kiusaamistilanteissa paljon kovemmin. Yrittäisin myös olla avoimempi. En puhunut aikoinaan Janille hänen isästään koskaan pahaa, mutta en hyvääkään. Nyt ymmärrän, että hyvän ääneen sanominen on tärkeää.

Tuula kertoisi pienelle Janille, että isä oli fiksu, tullut Keniasta Ruotsiin opiskelemaan lääkäriksi. Hän kertoisi, että oli tutustunut Janin isään Suomessa.

Paria heistä ei tullut, eivät he sopineet toisilleen. Asia oli Tuulalle selvä silloinkin, kun hän huomasi odottavansa lasta.

Kun Jani marraskuisena sunnuntaina 1977 syntyi, Tuula oli valmis äidiksi.

Miten suloinen lapsi

Kun Tuula kärrytteli vauvaansa, ohikulkijat saattoivat pysähtyä ihastelemaan. Miten suloinen lapsi, he sanoivat.

Niin kauniit silmätkin, he sanoivat silloinkin, kun lapsi täytti kaksi vuotta.

Vielä nelivuotiaana pieni poika oli useimpien vastaantulijoiden mielestä suloinen.

Viisivuotiaana enää ei. Silloin jokin Tuulan mielestä muuttui.

– Viisivuotiaasta asti Jani alettiin nähdä uhkana. Uhkaavana miehenä, Tuula sanoo.

Viisivuotiaasta asti Jani alettiin nähdä uhkana.

Silloin Tuula ja Jani asuivat kerrostalolähiössä Helsingin Pohjois-Haagassa. Joka kerta kun he astuivat yhdessä paikallisjunaan, Tuula vilkaisi ympärilleen, ennen kuin istui alas.

– Etsin katseellani ystävällisiä kasvoja. Vain sellaisten viereen uskalsi istua.

Vaatetukseen hän ei kiinnittänyt huomiota. Hän oli oppinut, että pukuherra saattoi hyökätä, samoin perheenäiti kukkamekossaan.

– Nuorena yksinhuoltajaäitinä en osannut ajatella, miten väärin naisten häirintä ja vähättely on. Se oli silloin niin tavallista.

Välillä he istuivat kiusaajan viereen silti. Yleensä solvaukset kohdistuivat Tuulaan.

”Näköjään afrikkalaisen kans tehty lapsia.”

”Että sellainen nainen.”

Tuollaisia Tuulalle huudeltiin. Jani istui vieressä.

Tuula oli oppinut, että pukuherra saattoi hyökätä, samoin perheenäiti kukkamekossaan.

– Niissä tilanteissa mietin koko ajan Jania. Miltä Janista tuntui, pelkäsikö hän. En pysty kuvittelemaan, miltä Janista on silloin tuntunut. Kukaan ei pysty menemään sillä tavalla toisen nahkoihin.

Kun joku solvasi, Tuula kuunteli hiljaa. Ilmassa leijui väkivallan uhka. Usein he vaihtoivat junanvaunua.

– Hiljaa olemalla yritin suojella Jania. Pelkäsin konfliktia, olin ehkä liiankin arka. Oman arvoni olen silti tiennyt aina. Kun kuuntelin kiusaajaa, toistelin mielessäni: Olen hyvä työntekijä, olen äiti, olen tytär, olen sisko. Olen vaikka mitä ja arvokas näin.

Aika ei aina korjaa

Jälkeenpäin Tuula ja Jani eivät kiusaamisesta jutelleet. Tuula ei halunnut kuormittaa Jania enempää. Sitä paitsi hän ei tiennyt, mitä sanoisi.

– Ikävä kyllä osasin antaa Janille silloin vain yhden neuvon: jos tulee joku porukka vastaan, siirry toiselle puolelle katua.

Tuon sopivampia sanoja Tuula ei noina vuosina löytänyt, sillä sanoja ei yksinkertaisesti ollut, missään. Rasismista ei silloin Suomessa juuri keskusteltu.

Yksi lohtuajatus Tuulalla kuitenkin oli.

– Ajattelin aina, että tulevina vuosina Suomeen tulee paljon enemmän erinäköisiä ihmisiä ja siksi myös suvaitsevaisuutta. Mutta eihän siinä niin käynyt alkuunkaan. Ja nyt kun mietin, minkälaista viestiä hallituspuolueiltamme tulee, niin huh huh. Heidän viestinsä on se, että kaikki ihmiset eivät ole samanarvoisia.

– Äiti on aina kulkenut rinnallani, mihin tahansa elämä on minua vienyt. Hän ei ole koskaan sanonut, etten saisi olla jotain tai asettanut ehtoja, Jani Toivola sanoo.

Valtavan iloinen ja ihan yksin

Enemmän on kuitenkin iloisia muistoja. Monessa niistä Jani tanssii.

– Muistan hetkestä Janin ilon.Jani oli valtavan iloinen lapsi. Varsinkin ennen kuin aloitti koulun, Tuula sanoo.

Jani teki mitä halusi. Hän ei antanut minkään lannistaa itseään.

Valtavan iloiselta Jani vaikutti myös koulussa. Hän jatkoi tanssimista ja harrasti näyttelemistä, vaikka kukaan muu poika luokalla ei tehnyt niin.

– Jani teki mitä halusi. Hän ei antanut minkään lannistaa itseään. Sitä Jani ei minulle vielä kertonut, että koulussa häntä kiusattiin.

Vaikenemalla Jani yritti suojella äitiä. Niin hän on selittänyt jälkeenpäin.

Minä uskon sinuun

Viime äitienpäivänä Jani muisteli Instagramissa sitä, miten hän oli kahdeksanvuotias ja istui äidin kanssa lentokentän kahvilassa. 

Mä ajattelin et mulla on maailman coolein äiti. Et se kuuntelee Dingoa ja Boney M:ää ja lukee kirjoja enemmän kuin kukaan muu.

Hyvää äitienpäivää oma rakas äiti. Kiitos että oot aina uskaltanut kulkea rinnalla.

– Janilla on kyky kirjoittaa tunteista. Mistähän se tulee? Aina meinaa silmäkulma kostua.

Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 23/2024 olleesta jutusta. Tilaajana voit lukea sen kokonaan täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.