Kaarinalainen Anita Puisto, 75, jäi vaille vanhempien huolenpitoa. Äiti kohteli karusti, ja tuntematonta isää Anita on ikävöinyt aina.

Äiti aikoi tappaa minut heti synnyttyäni.

Hän oli lähtenyt junalla lehmänostomatkalle Turusta Tampereelle. Ennen Toijalaa äidillä alkoivat poltot ja hän sulkeutui junan vessaan. Luultavasti hänellä oli ajatuksena synnyttää minut siellä ja nakata sitten kiskoille.

Taivaan papalla oli kai jotain takataskussa minun varalleni. Muut matkustajat huomasivat, että jotain on tekeillä, ja hälyttivät konduktöörin paikalle. Se pelasti henkeni.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Äiti aikoi tappaa minut heti synnyttyäni.

Äiti otettiin junastaToijalassa ja vietiin Hämeenlinnaan sairaalaan. Siellä minä sitten synnyin huhtikuussa 1945.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Isästäni äiti ei sairaalassa puhunut – eikä myöhemminkään.

Kymmenen päivän kuluttua äiti laittoi lehteen ilmoituksen: "Annetaan tyttölapsi." Tekstistä selvisi, että äidillä ei ollut antaa yhtään vaatetta mukaani. Hän ei ollut hankkinut ensimmäistäkään, koska ei ollut uskonut minun jäävän eloon.

Ilmoituksen näki Aino Jokinen, joka ajatteli auttaa lahjoittamalla vaatteita. Hän tuli tuomaan niitä laitokselle, mutta lähtikin sieltä lapsi kainalossa. Äiti oli puhunut hänet ottamaan minut mukaansa.

Kymmenen päivän kuluttua äiti laittoi lehteen ilmoituksen: "Annetaan tyttölapsi."

Aino ja hänen miehensä Gunnar antoivat minulle nimen ja veivät kastettavaksi. Kun olin ollut heillä puolisen vuotta, he alkoivat miettiä, että kai järjestely pitäisi jotenkin virallistaa. Kun tieto siitä kantautui äidin korviin, hän tuli hakemaan minut pois.

Ei hän aikonut minua itse kasvattaa, vaan kiikutti minut Mannerheimin lastensuojeluliiton lastenkotiin Pyhärantaan. En tiedä, kuinka pitkään siellä olin ennen kuin äiti tuli taas hakemaan minut pois. Muistan vain miten sitten itkin iltaisin, kun kukaan ei enää peitellyt minua niin kuin lastenkodissa oli tehty.

Muutimme äidin kanssa isovanhempieni ostamaan mökinrähjään Pöytyälle ja sieltä muutaman vuoden kuluttua Tarvasjoelle.

Elämä pienviljelystilalla oli täynnä työtä. Meillä oli kolme lehmää, possu, parikymmentä kanaa ja hevonen. Hoidin niitä pikkulikasta alkaen siinä missä aikuisetkin. Kun äiti innostui sokerijuurikkaan viljelystä, harvensin 12-vuotiaana pellot. Se oli kamalan raskasta työtä.

Kylällä äitiä arvostettiin riuskana työntekijänä. Vieraiden mielestä äiti oli kovasti mukava ja nauravainen. Kotona sitä puolta ei koskaan näkynyt. Kun joku kehui minua kauniiksi, äiti vastasi, että kaunis saatana.

Vieraiden mielestä äiti oli kovasti mukava ja nauravainen. Kotona sitä puolta ei koskaan näkynyt.

Isoisä oli ihana. Hän opetti minut lukemaan ja laskemaan, ja kun koulu alkoi, hän vei minut sinne talvisin reellä. Mummolla taas oli tapana harjata ja letittää tukkani. Muuta hellyyttä ei lapsuuteeni sitten kuulunutkaan. Sekin loppui, kun mummo kuoli syöpään.

13-vuotiaana lähdin kesäksi lapsenlikaksi Turkuun ja seuraavana kesänä uudestaan. Allakan kulmaan äiti piirsi mustan ristin paluupäiväni merkiksi. Se minä hänelle kai olin, musta risti.

Kun nousin Tarvasjoella linja-autoon, äiti huusi viimeiseksi perään, että rippivaatteita hän ei sitten minulle osta. Hankin ne itse Turusta.

Isoisä oli ihana. Hän opetti minut lukemaan ja laskemaan.

Kesät Turussa olivat ihania. Kaupunki oli iso ja täynnä elämää, ja perheissä minua kohdeltiin aina hyvin.

Turussa kuljin kultasepänliikkeen ohi ja päätin ostaa äitienpäivälahjaksi kakkulapion. Sellaista meillä ei koskaan ollut. Muistan vieläkin, miten mietin kaupasta lähtiessäni, että miksi ihmeessä menin hankkimaan lahjan ihmiselle, jolta en koskaan ole saanut edes kiitosta.

Tulin äidiksi 17-vuotiaana. Häpesin raskautta niin valtavasti, että tiennyt niin suurta häpeää olevankaan.

Olin koulun jälkeen muuttanut Turkuun. Työskentelin ompelimossa, jossa kaikki olivat minulle kamalan kilttejä. Minun oli pakko lopettaa siellä, etteivät ne ihanat ihmiset olisivat nähneet, miten tuhma olin ollut.

Pääsin lapsenpiiaksi leskimiehen talouteen. Tein töitä melkein raskauden loppuun saakka.

Äiti kävi katsomassa poikaani laitoksella, mutta ristiäisiin hän ei tullut.

Äidille en hiiskunut asiasta, mutta kyllähän tieto hänen korviinsa kiiri. Teiniraskaus oli niin mehukas juttu, ettei sitä voinut jättää levittämättä. Ei äidistä mitään silti kuulunut.

Ennen synnytystä pääsin ensikotiin asumaan. Se tuntui vankilalta, sillä ovet menivät lukkoon seitsemältä. Oli kuitenkin katto pään päällä. Minua eivät ole auttaneet omaiset, vaan viranomaiset.

Äiti kävi katsomassa poikaani laitoksella, mutta ristiäisiin hän ei tullut.

Elin elämääni Turussa, äiti Tarvasjoella. Jouluna 1967 sain kuulla, että hänellä on syöpä. Kävin siitä lähtien Tarvasjoella hoitamassa elukat ja navetan.

Kesällä äiti kuoli.

Se ei tuntunut miltään. Kai minä häntä itkin, mutta en oikein osannut kaivata ihmistä, josta ei ollut ollut minulle koskaan turvaa.

Äidin sairastuttua päätin, että ennen hänen kuolemaansa kysyn isästä. Olin asiasta aiemminkin yrittänyt puhua, mutta se meni aina riitelyksi.

En koskaan saanut vastausta, sillä äiti sai halvauksen eikä enää pystynyt puhumaan.

Äidin sairastuttua päätin, että ennen hänen kuolemaansa kysyn isästä.

Äidin kuoleman jälkeen aloin selvittää asiaa. Olin luullut olevani hänen ainoa lapsensa, mutta löysin tiedon, että äiti oli synnyttänyt poikalapsen vuonna 1943. "Kuolleena syntynyt" luki kirkonkirjoissa. Tiedä sitten oliko noin – vai oliko kuolemaa edesautettu.

Olen viime aikoina ajatellut äitiä surkutellen. Hänellä oli vaikea elämä. Vaikka ymmärrän häntä nyt paremmin, anteeksi en osaa vieläkään antaa.

Isästä en ole tietoa löytänyt, vaikka olen 60 vuotta etsinyt. Minulle on ollut suuri suru ja murhe, ettei isän puoleisia juuria ole.

Viime vuonna tein dna-testin, jonka kautta sain yhteyden helsinkiläiseen rouvaan. Testin perusteella näyttää siltä, että meillä voisi olla sama isä. Hänen tapaamisensa tuntui helpottavalta – yhtäkkiä minulla onkin sukua isän puolelta. Minua koko ikäni vaivannut isänkaipuu hellitti otettaan.

Yksi asia vain hiukan harmittaa. Jossain eli mies, joka ei koskaan saanut tietää, että hänellä on näin ihana tytär.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 7/2020. 

Vierailija

Toivottavasti Anita saat rauhan asian suhteen. 

Koen ymmärtäväni jotain tilanteestasi ja samankaltaisia kokemuksia on myös. 

Anteeksiantamattomuus on vain raskasta kantaa, 

kevyempi ja parempi olo tulee, jos on mahdollista antaa anteeksi. 

On niin paljon ihmisiä, jotka tekevät hyvin julmaa jälkeä toisille. 

Meidän täytyy käsitellä asia, paikata itsemme, hyväksyä ja lopulta ehkä mahdollisesti antaa anteeksi. 

Emme voi elää kuin eteenpäin.... Rauhaa sinulle. 

Ex-yh

Hyvin koskettava tarina. Ihanaa, kun Anita on kuitenkin saanut oman perheen. Vaikka ei ole itse saanut äidiltään rakkautta, niin voi sitä nyt tuhlata omille lapsilleen.  Elämänpolku on siis ollut nousujohteinen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla