Kuusamolainen Sulo Karjalainen, 75, ei olisi aikoinaan uskonut, että eläisi loppuelämänsä karhujen kanssa. Hän kertoo, mikä karhuissa on niin ainutlaatuista.

”Ensimmäiset karhunpennut sain hoidettavakseni vuonna 1990, kun olin töissä valtion riistantutkimuslaitoksella. Metsästäjät olivat ampuneet vahingossa karhuemoja. En olisi nämä neljä pentua ottaessani uskonut, että ne jäisivät minulle loppuelämäkseni.

”Ne nukkuivat kanssani samassa sängyssä.”

Rakensin pennuille pihatarhan, mutta pienimmät asuivat olohuoneessa. Niistä tuli perheenjäseniä, joita ruokin tuttipullosta. Ne oppivat sisäsiisteiksi ja nukkuivat kanssani samassa sängyssä.

Kun riistantutkimuslaitoksen toiminta päättyi, kunta päätti, että minä sain joko rakentaa karhuille kunnollisen tarhan tai lopettaa ne. Rakensin tarhan yhdessä kesässä 1994. Nyt tämä on Suurpetokeskus, jonka toiminta rahoitetaan matkailutuloilla.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

”23-vuotias Vyöti ja 17-vuotias Juuso ovat minulle tärkeimmät.”

Tarhassani on kuusi karhua. Kun ne vapun tienoilla heräävät talviunilta, pesäaukolta pilkistää ensin vain varovasti ilmaa nuuhkiva kuono. Muutaman päivän kuluttua pesäkolon eteen ilmestyy istumaan koko pökkyräinen karhu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minulle tärkeimmät karhut ovat isoimmat, aikuisiksi kasvattamani 23-vuotias Vyöti ja 17-vuotias Juuso. Juuso on ihan erityinen eläin. Se haluaa koko ajan muistuttaa minua olemassaolostaan, ja se myös halaa ja suukottelee mielellään.

”En koskaan käännä karhuille selkääni.”

Olen tehnyt poikien kanssa koko päivän mittaisia metsälenkkejä. Pieninä ne juoksivat vieressäni metsäpoluilla. Jos ne jäivät uimaan tai kaivamaan maata, koetin livahtaa omille teilleni, mutta heti alkoi metsässä hirveä itku. Kun huusin, että ”täällä olen”, pojat juoksivat kovaa vauhtia luokseni.

Isompina pojat osasivat jäljittää minut metsässä helposti. Juuso saattoi juosta ohitseni täyttä laukkaa ja tuupata minua ohi mennessään tassullaan. Kyllä siinä lensi mies nurin, jos ei huomannut karhun tuloa.

En koskaan käännä karhuille selkääni. Kerran eräs ilkikurinen karhunpoika halusi leikkiä. Kun en lähtenyt mukaan leikkiin, se kiersi selkäni taakse ja täpäytti minua päähän niin, että poskeni repeytyi auki. Tikkejä tarvittiin.

”Karhunhoitajan työtä ei koulussa opi.”

En aio jäädä eläkkeelle. Teen töitä niin kauan kuin pystyn liikkumaan. Olen kouluttanut itselleni apulaisia, jotka tekevät jo kaikki raskaammat työt. Minä huollan ja putsailen häkkejä. Neuvoja annan tarpeen tullen.

Karhunhoitajan työtä ei voi pelokas ihminen tehdä, eikä sitä opi missään koulussa. On tärkeää, että uusi hoitaja tutustuu karhuihin minun kanssani. Silloin karhut tottuvat häneen ja hyväksyvät hänet lopulta omakseen.”

Juttu on julkaistu myös ET-lehden numerossa 17/2017.

Sisältö jatkuu mainoksen alla