– Karhu on fiksu ja tunteellinen eläin. Juuso tykkää, kun sille porisee, Sulo Karjalainen sanoo.
– Karhu on fiksu ja tunteellinen eläin. Juuso tykkää, kun sille porisee, Sulo Karjalainen sanoo.

Sulo Karjalaisella on ympärillään erikoinen hovi, kuusi karhua. Ainutlaatuinen luontosuhde sekoittuu kuitenkin suruun, ikämiehen yksinäiseen karhunpainiin. Perintöprinssi lähti ennen aikojaan. 

Pihaa päivystävän koiran haukussa on paatosta ja parkua. Niin paljon, että Sulo Karjalainen herää ja kömyää ihmeissään ikkunaan.
– Pimiässä katsoin, että joku iso mies siinä seisoo. Ei ollut mies, oli karhu. Yksinäinen hiippailija, hetken päästä jo mustan metsän nielaisema.

Näillä selkosilla, Kuusamossa, karhuhavainto ei ylitä paikallislehden uutiskynnystä. Omien karhujen luona on kuitenkin käytävä ennen kuin Sulo tohtii asettua uudelleen levolle. Tuskin omat otsot mehtäläistä näkivät mutta aivan varmasti haistoivat. Ehkä tunsivat pelkoakin. Kuten joskus aamuvarhain tai iltasella, kun niiden antaa kulkea vapaana, kaadella kantoja ja piehtaroida. Voimansa tunnossa, mutta koko ajan varuillaan.

– Nuorempana ne juoksivat edestakaisin kuin koirat, eivät laskeneet silmistään, suojelivat. Kerrankin pakottivat väistymään lähestyvän hirvitokan jaloista.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Näitä suojelijoita ovat uroskarhut, nyt jo parikymppinen Vyöti ja sen kymmenvuotias poika Juuso. Isäntäänsä ainutlaatuisella tavalla luottavia ja leimautuvia. Kultapoikia ja Suuriaherroja. Petoeläimiä, joiden inhimillisyys kiehtoo ja riipaisee.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hellyydenkipeä Juuso kärttää isännältä lettivehnästä ja katsekontaktia.

Naaraskarhut ovat puolta pienempiä – ja itsenäisempiä. Ja ne saavat uroksilta helposti päin näköä, jos ovat liian ollakseen. Mutta silloin Sulo ärähtää: nyt lopetat justiinsa! Heikomman puolella aina muutenkin.

Sulon ja karhun ensi kohtaaminen

Talo seisoo niemellä, ison ja pienen Kerojärven välissä. Komeasti kaartuva maisema Iijoen latvoilla, naapurisavut kaukana. Vanhan, jo rispaantuneen päärakennuksen vieressä seisoo uusi, mutta laitumet ovat lapsuudesta asti tutut. Karjalaisten sukua on pyörinyt samoilla rannoilla 1600-luvusta lähtien.

Ensimmäiseen karhuunsa Sulo törmäsi kahdenksanvuotiaana. Lampaita lounaakseen raadellut kontio makoili kuusen katveessa. Sen verran vaivautui urahtamaan, että poika lensi tuulispäänä kotiin.

Linnuntietä Sulo paineli yleensä kouluunkin – metsän halki sinne oli vain nelisen kilometriä. Syyspimeillä kyllä pelotti, käsikopelolla piti yrittää pysyä oikealla reitillä. Varsinkin silloin, jos isä sai illalla päähänsä, että pojan piti lähteä naapurista tupakkaa lainaamaan. Käsky se oli, ei pyyntö... muuten melko lempeä kasvattaja. Poromies, pitkiä aikoja pois kotoa.

Äiti hoiteli yhdeksää lasta ja karjaa. Ja totta vieköön tiesi, miltä työ maistuu. Mutta ahkera oli isäkin, virallista sankariainesta. Kaukopartiomiehenä ansioituneen Väinön lukuisat mitalit ovat kamarin seinällä mustissa kehyksissä.

Vähän sivummalla on kehyksissä Sulon pari vuotta sitten saama kunniakirja Vuoden kaupunkilainen. Muuten Kuusamon päättäjät eivät ole miestä juuri paaponeet, vaikka Karjalaisten perheyritys, Suurpetokeskus, on jo pitkään ollut luontomatkailijoiden pyhiinvaelluskohde.

Monen mielestä paikan varsinainen vetonaula

on Sulo itse.

Karhun näköinen mies, jolla on suojatteihinsa epätodellisen luonnollinen suhde. Mahtiurosten peittelyä talviunille ja muita sydämeenkäyviä tempauksia on saatu taivastella amerikkalaisia tv-uutisia myöten.

Maine ei ole kuitenkaan muuttunut mammonaksi. Eikä Sulo siitä maineesta muutenkaan, väistelee uteliaita katseita lippalakkinsa alle. Vielä enemmän häntä kiusaa pikkumaisilla määräyksillä ahdistelu.

Kunnallispoliitikkonakin kunnostautunut mies ei vaivaudu räksyttämään, mutta rivien välistä kuulee, miten yrittäjän arki ja toistuvat ”tarkastuskäynnit” riepovat. Varsinkin viime aikoina, kun askel on painanut muutenkin. Syystä ja toisesta.

Talvella operoitu polvinivel on kyllä lisännyt elämänuskoa. Ensi talvena on tarkoitus korjata toinen polvi. Kunhan nyt talveen saakka päästään.

– Murroshetki menossa, mies melkein kuiskaa. Rohtuneet kädet pöydällä, ajatus etäällä. Tuo mieleen intiaanipäällikön. Mutta vaikka silmiä miten puristaa pieneksi, kyyneleet puskevat poskille.

– On Heimoa niin ikävä. Lähti varoittamatta.

Heimo, veljenpoika, kuoli reilu vuosi sitten sydäninfarktiin vain 35-vuotiaana. Hänen mukanaan meni paljon korvaamatonta. Sitäkin, mitä tulevaisuudeksi kutsutaan. Jalo-veljen ainoasta lapsesta oli jo vuosia kaavailtu Suurpetokeskuksen jatkajaa.

Suunnitelmaa B ei ole.

Olohuoneen pöydällä, pitsiliinan päällä on levällään Maaseudun tulevaisuus. Seinällä on Maijan, Heimon äidin tekemiä käsitöitä, ryijyjä ja ristipistoja, herkkiä lintusia. Räsymatot ovat viivasuorassa, kaappikellossa on tarkka askel. Katseen vangitsee kuitenkin hyllyjä reunustava palkintopokaalien hohde. Kymmeniä ja kymmeniä – mestariampuja Heimo Karjalaisen muistolaattoja.

Vaikka ei se poika muutenkaan unohdu. Karhuiltakaan.

Omaa perhettä Sulo Karjalainen ei ole koskaan tullut perustaneeksi. Ottajia olisi varmaan ollut, mutta ehkä hän ei saanut sitä, jonka olisi halunnut.

– Kohtalo on silleen vienyt.

Toisaalta, vapaudenkaipuukin on ollut väkevä. Toisen hommiin miehen mieli ei ole koskaan oikein taipunut. Heti ammattikoulun jälkeen kasvoi hinku yrittäjäksi.

– Pitovaatteet päälle ja lainaa rukoilemaan. Rukoillahan sitä tuolloin piti.

Leivän perässä on sitten menty eikä meinattu, pomona ja renkinä. Urakoitu syväporauksia ja puukuormien ajoa pitkin Pohjolaa.

Viime aikoinakin on taas tullut ajettua tuhansia kilometrejä, mutta kuorma on ollut kevyempi; Sulo hoiteli yhden siipeensä saaneen maakotkan kuntoon ja vapautti sen Oulun liepeillä, mahdollisimman kaukana poronhoitoalueista – varmuuden vuoksi.

Vaikka kyllä hänellä riittää ymmärrystä niillekin, joiden mielestä petokannat ovat paisuneet liian suuriksi. Niillekin änkyröille, jotka kokevat kotkat, ahmat ja muut metsän aateliset uhkaksi elinkeinolleen. Sulo ei vähättele eikä tuomitse, mieluummin väistää niin kuin karhukin tekee.

Kun Juuso-karhu nokkansa poltti

Rehuvarastossa lyö vastaan muheva tuoksu. Ikämies puuskuttaa kylmiön ovesta syli täynnä jäistä poronlihaa. Yksi tiukkaan pakattu järkäle painaa 40 kiloa. Sulo romauttaa kolme satsia lihamyllyn kupeeseen. Aamuksi ovat sen verran pehmenneet, että pääsee jauhamaan.

Lihamyllyn vieressä komeilee Ruotsista raahattu rehunsekoittaja. Ennen tätä masiinaa karhujen tummanpuhuva puuro – liha, kala ja ohra – piti vatkata kepillä, ja jauhaa myllyn läpi moneen kertaan. Se vasta oli hankalaa.

Silakkaa Sulo on kyydinnyt viime aikoina Kalajoelta saakka, koska kuninkaallisille ei muu kelpaa.

– Ja meijän ilveksille ei kelpaa kala ollenkaan, vaikka olen niille muistuttanut, että kissoiksi ne lasketaan.

Ahma ei juuri nyt kuulu ruokakuntaan, koska se on riijuureissulla Kiteellä. Mutta tilalle on tullut jo pari uutta kulkijaa, koirasutta, jotka kromosomitutkimus on todistanut enemmän susiksi.

Tuhansien kilojen ruokahuolto vaatii pelisilmää.

– Vuotta ennen ne lihat pittää varata. Ja ennakkoon ne pittää myös maksaa, hymähtää toimitusjohtaja ja laskee kannellisen muovirasian piirongin päälle. Siinä on päivän saalis, kahvilan ja lippukassan tuotto.

Rahat Sulo laskee illalla viimeiseksi. Tai ihan viimeiseksi hän tekee muistiinpanot päiväkirjaansa. Mainitsee ensin asialliset asiat, sitten karhujen (ja turistien) mahdolliset toilailut. Tältä päivältä ehkä sen, että aina niin avulias Juuso-karhu oli polttaa nokkansa hitsipillin hehkussa.

– Yritti maistaa liekkiä ja tallettaa tiedot kielensä yläosassa oleviin hermopäätteisiin, eräänlaiseen ”muistitikkuun”, selittää ymmärtäväinen isä.

Saattaa päiväkirjaan livahtaa jokunen sana omankin mielen liikkeistä. Iltapalan jälkeen pitää muutenkin vähän istuskella.

– Tähystivät taannoin vatsalaukkua ja ronkkivat sen verran, että ruoka tuppaa ikävästi nousemaan jos heti menen pötkölleen.

Telkkariakin tulee joskus katsottua.

– Jopa Salkkareita, jos ovat sen kanavan sattuneet valitsemaan. Ei niin suurta väliä miulle.

Karhu oppi verkkokalastuksen

Unissa sekoittuu kaikki, onnistumiset ja pettymykset. Silti unessa on turvassa niin kuin karhu talvipesässä. Sielläkin Sulo on käynyt kaveriensa luona makoilemassa. Mittaillut eläinten lämpötilaa ja pulssia. Minkä verran ovat valveilla. Sekin on grammalleen laskettu, että karhun paino putoaa talven aikana parikymmentä prosenttia.

Entä se legendaarinen ”pihkatappi”? Se kiteytyy karhun persuksiin kuona-aineista. Aineenvaihdunnan nerokkuutta kuvaa sekin, että typen, joka yleensä poistuu pissatessa, karhu kykenee talviunen aikana muuttamaan valkuaisaineiksi, jotka osaltaan ylläpitävät lihaskuntoa.

Sulo päätti kokeilla pärjäisikö Vyöti ilman talviunia.

Kehitteli kaikenlaista aktiviteettia, kalastuksesta lähtien. Opetti karhupojan jopa verkkoja jään alle vetämään. Ja väittää että karhu oppi! Jopa erottamaan isännän ja karhun kalat. Mitä nyt välillä pöllytteli menemään ja nakkeli voltteja lumessa. Ja suistui lopulta kevyen lumen peittämään avantoon, jään alle.

– Pakkasta oli parikymmentä astetta ja ehdin jo pelätä, että nyt sen menetän.

Saman vuoden jouluna Vyöti sanoi kuitenkin työsopimuksensa irti.

– Hän näytti koko kehollaan, ettei enää verkoille lähe. Laitteli heinät pesäaukon suulle ja kävi nukkua röyhöttämmää.

Tuttipullopentuja jokaikinen 

Pennut ovat tulleet Sulo Karjalaisen elämään milloin mitenkin, surkeimmillaan emänsä verisen taljan mutkassa. Tessulta metsästäjä ampui emon, Niiskulla oli paha kallovamma autokolarin jäljiltä. Kaksi ja puolikiloinen Vyöti pärähti pihaan oikein poliisikyydillä. Muut kolme karhua ovat syntyneet tarhassa.

Kaikki karhunsa Sulo on syöttänyt tuttipullolla, nukuttanut vieressä, leikittänyt niin kuin lasta. Samalla tavalla pennut huushollin sotkevatkin kuin taaperot. Rymyävät sohvalta toiselle, raastavat verhoja, itkevät perään, painivat ja juonittelevat...

– Viime aikoina on pitänyt hyväksyä sekin, että aikuistuville lapsille isä ei ole enää kaikki kaikessa, Sulo myöntää.


Isä ja poika. Sulo Karjalaisen ja Vyöti-karhun askelet sopivat hyvin yhteen.
Isä ja poika. Sulo Karjalaisen ja Vyöti-karhun askelet sopivat hyvin yhteen.

Jo korvien asennosta voi päätellä, millä mallilla on kunkin ajatukset ja milloin ei kannata kovin lähelle tuppautua.

Karhussa on niin paljon räjähtävää voimaa, että jälki on pahaa. vaikka ei olisi tarkoituskaan.

Jokainen kynsi on kuin viiden sentin veitsi.

Liki parikymmentä vuotta sitten muuan selässä roikkunut tutkimuskarhu viilsi Sulon kasvot halki. Arvet näkyvät yhä. Pitkään kirveli myös henkisesti. Petotutkija Erik S. Nyholm kun oli jo aiemmin varoittanut, että se pentu pitäisi lopettaa, on niin outo.

– Minä halusin sille vielä yhden tilaisuuden antaa.

Dosentti Nyholmin tutkimusapulaiseksi Sulo ajautui jo 1970-luvulla, kun näädästä kaavailtiin tarhaeläintä myös Karjalaisten tiluksille. Mies viihtyi riistantutkimushommissa hyvin, elämän rytmikin oli leppoisampi kuin yrittäjänä.

Noilta ajoilta Sulo kaipailee erityisesti Pykeijaan, Pohjois-Norjassa Varanginvuonon rannalla sijaitsevaan kylään, joka ihmeen kaupalla säästyi sodan tuhoilta. Kveenien jälkeläisten kanssa pärjäsi kaiken hyvän päälle suomen kielellä. Selvää saatiin siitäkin, että sikäläisille rannoille ajautuneet hylkeet olivat tulleet Huippuvuorilta saakka.

Toisella tavalla sykähdyttävä kokemus oli Nyholmin kanssa heitetty kalastusreissu Madeiralle. Niin kukkeaa paikkaa Sulo ei ole toista kertaa elämässään nähnyt. Perhosiakin hän innostui keräämään.

– Taivuttelin bambusta haavin ja harson korvasin tyllillä. Hieman olivat sikäläisen kangaskaupan naiset kummissaan.

Siinä ne nyt taas menevät peräkanaa, mies ja karhu.

Sulo haastelee hiljaisella ja matalalla äänellä.

– Että hänen ajatuksensa pysyy mukana.

Välillä vähän toruukin: miksi taas tämän kopin särit!

Vyötin vastaus on tupsutusta, suhinaa ja morsetusta: nytkö ei mäne hyvästi.

– Osaa hän laskeakin, ainakin kuuteen, Sulo kehaisee.

Mutta tuttukin karhu on viettiensä viemä.

– Erotiikka on vielä kovempi huume kuin hunaja, Sulo huokaisee.

Vauvakiintiö täyttyi

Yksi tarhassa viisi vuotta sitten syntyneistä pennuista, Nätin kaksoisveli Nörtti lähti virolaiseen eläintarhaan ja on nyt kahden lapsen onnellinen isä.

– Mutta sekin tappoi ensimmäisen pentueensa, kun olivat jättänet verkon liian harvaksi, vaikka nimenomaan siitä varoittelin.

Muihinkin tarhoihin on pentuja annettu, esimerkiksi Ähtäriin.

–Vaihdossa ei ole tullut kyllä mitään, vaikka niin alun perin sovittiin. Muutenkaan eivät meitä suvaitse...

Mutta nyt on vauvakiintiö täynnä Kuusamossakin.

– Sie se vaan höpsötät, kujertaa Sulo Juusolle, joka nuolee miehen toisen saappaan kirkkaaksi. Tutkii missä isäntä on kulkenut, kun ei ole vähään aikaan tarhaan kerinnyt.

Juuso on Suomen virallisesti suurin karhu, 500 kiloa. Seisaaltaan sen pituus on reilut 2,5 metriä. Ja palkeissa ääni, joka seisauttaa veren.

Järeän punnituspöydän karhu näyttää taas viskanneen selälleen, koska se on pelin henki. Halu testata, mitä kukakin kestää.

– Susi tarvitsee porukan. Karhu on työmies, se pärjää yksinkin, kiteyttää Sulo Karjalainen ja kampeaa vielä mönkijän rattiin.

Taivaanrannassa keimailee sateenkaaren nysä.

– Pienetkin toivonsäteet kannattaa laskea.

Kuusamon Suurpetokeskus Keronrannantie 31, Kuusamo.
www.kuusamon-suurpetokeskus.fi

Artikkeli on ilmestynyt ET-lehdessä 12/2012.

Lue Sulo Karjalaisen tuoreet kuulumiset ET-lehdestä 17/2017.

Sisältö jatkuu mainoksen alla