Kirjailija Hannu Mäkelä on nyt onnellisempi mies

Kuusikymmentä vuotta siinä kesti, mutta sitten Hannu Mäkelä kasvoi aikuiseksi.

Kauan hän olikin sitä odottanut. Koko elämänsä.

– En koskaan halunnut olla nuori. En edes lapsena. Toivoin aina, että olisin vanhempi, Hannu Mäkelä, 81, sanoo nyt.

– Vasta 60-vuotiaana lakkasin kilpailemasta minkään kanssa, edes itseni. Aloin kiinnostua siitä, mitä teen, enkä enää siitä, mitä siitä sanotaan. Silloin vasta minusta tuli aikuinen.

”Nyt osaan jo ajatella muiden mielipiteistä, että tilulii.”

Hannu Mäkelä on kirjailija, joka on julkaissut 144 omaa teosta ja saanut Finlandia-palkinnon ja taiteen akateemikon arvonimen. Muiden hyväksyntää hän haki pitkään silti.

– Nuorempana hain hyväksyntää liikaakin. Yhden kerran kirjani haukuttiin lyttyyn Hesarissa. Sen jälkeen piti olla esiintymisiä kirjamessuilla. Peruin ne kaikki, häpeän tunne oli niin suuri. Tuntui kuin olisin ollut julkisesti jalkapuussa.

Jälkeenpäin hän tajusi, että kovin moni tuskin edes luki arvostelua.

–  Nyt osaan jo ajatella muiden mielipiteistä, että tilulii. Minusta on tullut onnellisempi mies.

”Maailmassa on paljon enemmän hyvää kuin huonoa.”

Onnellisuuteen vaikuttaa myös sen ymmärtäminen, että maailma onkin aika hyvä paikka.

– Olen tajunnut, että maailmassa on paljon enemmän hyvää kuin huonoa. Ihmiskunta tekee valtavan hienoja keksintöjä koko ajan. Usein sanotaan, että elämme kauheita aikoja, mutta ei tämä aika ole kauhein. Entisajat olivat, Hannu sanoo.

Lause, jonka isä lahjoitti

Lapsena Hannu halusi kasvaa äkkiä isoksi. Koti oli niin täynnä asioita, joita hän ei ymmärtänyt.

– Ajattelin aina, että jos olisin edes muutaman vuoden vanhempi, ehkä ymmärtäisin paremmin.

Tämän verran Hannu ymmärsi: Isä ei halunnut häntä. Kun äiti odotti Hannua, isä oli jo jättämässä äitiä. Elettiin sota-aikaa.

Kerran isä kysyi, mitä poika haluaisi tehdä ammatikseen.

Sodan jälkeen Hannu, isosisko ja isoveli asuivat äidin kanssa kerrostalossa Helsingin Kalliossa. Äiti oli kansakoulunopettaja, tunnollinen ja hiukan totinen nainen.

Välillä sisko patisti Hannun kyläilemään isän uuden perheen luona. Kerran isä kysyi parikymppiseltä Hannulta, mitä poika haluaisi tehdä ammatikseen. Hannu vastasi, että haluaisi kirjailijaksi.

– Isä katsoi minua ja sanoi painottaen yhtä sanaa: "Sinusta ei koskaan tule kirjailijaa." Se lause oli hänen lahjansa minulle. Se lause innoitti eteenpäin, kun näytti, että minusta ei tule kirjailijaa.

Kirjat olivat täynnä isän tekemiä yliviivauksia ja korjauksia.

Sittemmin Hannu lähetti isälleen jokaisen kirjan, jonka julkaisi. Isä ei kommentoinut niitä kertaakaan.

Kun Hannu isän kuoleman jälkeen löysi kaikki kirjansa isän kirjahyllystä, ne olivat täynnä isän tekemiä yliviivauksia ja korjauksia.

Isällä itselläänkin olisi ollut halu tulla kirjailijaksi, mutta se haave ei toteutunut.

– Arvelen, että nykypsykiatria määrittelisi isän narsistiksi. Itse ajattelen, että isä oli ennen kaikkea hyvin onneton ihminen. Hänen lapsuutensa oli ollut köyhä ja vaikea.

”Kun isän satavuotispäivät alkoivat lähestyä, Hannu ehdotti tapaamista.”

– Jos isä olisi nyt tässä, pystyisin katsomaan häntä rauhallisesti. Hän ei vain pystyisi katsomaan minua.

Kun isän satavuotispäivät alkoivat lähestyä, Hannu ehdotti tapaamista. Aika alkaa käydä vähiin, mitä jos korjattaisiin välit, hän kysyi isältä.

Isä ei koskaan vastannut kysymykseen. Syntymäpäiväjuhliinsa hän ei Hannua kutsunut.

– Isä oli käskenyt ilmoittaa, että Hannu ei saa tulla edes ikkunan alle. Hän vihasi minua loppuun saakka. Mutta isättömyydestäkin selviää. Minä selvisin siitä varaisillä.

”Oli hilkulla, että en menettänyt välejä omaankin poikaani.”

Ensimmäinen varaisä oli 15 vuotta vanhempi isoveli. Myöhemmin varaisiksi löytyivät kirjailijat Samuli Paronen ja Tuomas Anhava. He hyväksyivät Hannun kokonaan, omana itsenään.

– Niinhän isät tekevät. Pysyvät rinnalla, vaikka eivät aina ymmärtäisi lapsensa ratkaisuja. Itse aloin ymmärtää vasta 60-vuotiaana, millaista voisi olla olla hyvä isä. Onneksi edes silloin. Oli nimittäin hilkulla, että en menettänyt välejä omaankin poikaani.

Isän virhettä en toista

Kun Hannu Mäkelästä tuli isä, hän oli 23-vuotias. Pieni poika, hän ajattelee nyt.

– Olin poika vailla itsetuntoa, mutta täynnä palavaa halua kirjoittaa. Oikein juoksin aikuisuutta kohti.

Koulun jälkeen Hannu oli opiskellut kansakoulunopettajaksi, koska äidistä se oli järkevää.

Pian sen jälkeen hän julkaisi esikoisromaanin ja toisenkin, meni naimisiin, tuli isäksi, aloitti Otavan kustannustoimittajana ja erosi avioliitostaan.

”Kaikki eteni humps-humps-humps. Olin nuori isä ja parhaani yritin.”

– Kaikki eteni humps-humps-humps. Olin nuori isä ja parhaani yritin, mutta tuskin tein kaikkea hyvin tai oikein.

Niihin aikoihin Hannu vielä joi. Aika hujahti muiden käsikirjoituksia lukiessa, juhliessa, omia kirjoja kirjoittaessa.

– Se johti siihen, että aikuisena poikani halusi ottaa minuun etäisyyttä. Vaikealta se minusta tuntui. Mutta totta oli, että tietyssä vaiheessa elämää minulla ei ollut aikaa muille kuin itselleni.

Hän ei antaisi välien katketa.

Hannu päätti, että ei toistaisi isänsä virhettä. Hän ei antaisi välien katketa.

– Saimme vaikeat asiat puhuttua. Nyt minulla ja pojalla on hyvät välit, ja poikahan täyttää vasta kuusikymmentä. Nuori mies.

Kotona, viimein

On Hannu sitäkin miettinyt, miksi muiden mielipiteet häneen aikoinaan niin paljon vaikuttivat. Kriittiset sanat jäivät mieleen, vaikka kiittäviä arvioita tuli aina enemmän.

– Isäni hyväksyntäähän en saanut. Voi olla, että se on yksi syy, jonka vuoksi hain hyväksyntää muualta. Sitten hakeminen onneksi lakkasi. Tässä iässä on jo parempi ruveta kannustamaan muita kuin ajatella itseään.

Kotikylässä hyväksyntää ei tarvitse hakea.

Kotikylässä hyväksyntää ei tarvitse hakea. Hannu kertoo, että kaikki siellä osaavat tehdä jotakin todellista, kuten rakentaa ja korjata. Toisin kuin hän itse. Kaikki ovat myös valmiita auttamaan.

Kun Hannu viimeksi hankki koottavaa Ikeasta, hän turvautui 90-vuotiaaseen naapuriinsa Arviin.

– Kerran ihmettelin, että mitä hittoa tässä kylässä teen, kun olette kaikki niin taitavia. Naapurit katsoivat minua kuin lasta ja sanoivat: ”Kirjoita sinä vain niitä kirjojasi.” Hyvällä sen sanoivat.

Tunsin, että minut on hyväksytty joukkoon.

Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 11/2025 julkaistusta jutusta. Tilaajana voit lukea koko haastattelun täältä. Jos et ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun ja tilaa lehti tästä.