Nuorena kirjailijana Sirpa Kähkönen ajautui tunteiden vuoristoradalle odottaessaan tietoa Finlandia-palkinnosta. Viimeisin odotus tuntui toisenlaiselta, tyyneltä.
Kun olin ensimmäistä kertaa ehdolla kirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi, ajattelin palkintoa monta sataa kertaa yhden päivän aikana. Toistelin itselleni: ”Minä saan sen palkinnon.” Ja heti perään: ”En minä sitä palkintoa saa.”
Ehdolla oli Kuopio-sarjan neljäs romaani Lakanasiivet. Vuosi oli 2007.
”Jotkut kestävät vaikka mitä, mutta minä heittäydyin tunteitteni valtaan.”
Silloin olin pienen koululaisen äiti ja nuoren sekarotuisen koiran emäntä. Tein kirjailijan työtäni kotona yksin, ja ehdin pyörittää ajatusta päässäni kaksi ja puoli viikkoa. Suunnilleen sen verran aikaa kuluu ehdokkuuden ja palkinnosta ilmoittamisen välissä.
Jotkut ovat niin stoalaisia, että he kestävät vaikka mitä, mutta minä heittäydyin tunteitteni valtaan.
”Eniten kai havittelin sitä, että tulisin nähdyksi ja ymmärretyksi.”
En miettinyt palkintoa siksi, että olisin halunnut ostaa esimerkiksi hienoja vaatteita tai käsilaukkuja. Palkintosumma mahdollistaa sen, että kirjailija voi tehdä työtään eli keskittyä kirjoittamiseen.
Eniten kai havittelin sitä, että tulisin nähdyksi ja ymmärretyksi.
”Vuoden 2007 jälkeen olen saanut pahoittelevan tekstiviestin kolme kertaa.”
Jos palkinnon saa, kustantajan edustaja soittaa ehdokkaalle. Muut saavat tekstiviestin. Lopulta puhelimeeni kilahti viesti. Viestissä pahoiteltiin sitä, että en saanut palkintoa.
Muistan, kuinka kuljin koirani Nellin kanssa Viikissä pellon laitaa ja itkin. Ajattelin, että tämä ei nyt mennyt oikein hyvin.
Vuoden 2007 jälkeen olen saanut pahoittelevan tekstiviestin kolme kertaa. Aina viesti on ollut pettymys.
”On nimittäin ihan totta, että palkinnot ovat lopulta toissijainen asia.”
Kun olen ollut pettynyt, olen ajatellut kollegani Joel Haahtelan sanoja. Hän on sanonut hienosti, että kannattaa palauttaa mieleen, miksi aloitti tässä ammatissa. Palkinnot eivät olleet se syy.
On nimittäin ihan totta, että palkinnot ovat lopulta toissijainen asia. Teen työtä niiden hetkien vuoksi, jolloin romaanin ihmiset heräävät henkiin ja pystyn liikkumaan kirjan maailmassa, joka on minulle avoin. Silloin tunnen, että minä onnistun nyt. Tämä teos onnistuu.
Se tunne ja lukijoiden kohtaamiset kiinnostavat minua enemmän kuin mitkään rahapalkinnot.
”Suhtauduin kirjan Finlandia-ehdokkuuteen tyynesti.”
Viimeisimmän kirjani 36 uurnaa luomisprosessi oli väkevä ja kiihkeä. Heräsin aamulla varhain kirjoittamaan ja laitoin romaaniin kaikki ne voimat, taidot ja teemat, jotka minusta vain irti lähtivät. En manannut itselleni epäilyksiä tai epätoivon tunteita, eikä niitä sitten paljoa tullutkaan. Kirjoitin luottavaisesti.
Kun viimeinen piste oli lyöty, ajattelin, että olen tehnyt jotakin poikkeuksellista omalla urallani. Sitten oloni oli rauhallinen.
Suhtauduin kirjan Finlandia-ehdokkuuteen tyynesti. En myöskään ehtinyt hermoilla, sillä lukijatapaamisia oli paljon. Tapasin myös ystäviäni ja ulkoilin. Päivä kerrallaan elin tavallista elämääni ja iloitsin siitä, että kirja sai palautetta lukijoita.
Palkinto oli ihana ja kauhean kiva, mutta ei enää kiihkon kohde.
Oli tässä sekin, että olin nuorena kiihkeämpi kuin olen nyt. Palkinto, joka nuorena kirjailijana oli ollut minulle intohimon asia, oli nyt kuin vanha rakastettu. Ihana ja kauhean kiva, mutta ei enää kiihkon kohde.
Nykyään en muutenkaan halua päätyä mielialojeni temmottavaksi. Yritän välttää vuoristoratamaisia asioita elämässäni.
Koska paljon oli vettä Vantaassa virrannut ensimmäisen ehdokkuuteni jälkeen, osasin jo odottaa sitä, että reilun kahden viikon kuluttua maanantaina aamulla tulee joko onnittelupuhelu tai pahoitteleva tekstiviesti. Olin ihan rauhallinen, kunnes tuli se aamu.
”Mitään ei kuulunut. Keitin kahvia. Tulin kärsimättömäksi.”
Heräsin varhain, enkä lähtenyt minnekään kotoani Kalliosta. Makoilin sängyllä ja odotin kustantajan yhteydenottoa. Ajattelin, että varmaan yhdeksän jälkeen kustannusyhdistyksestä aletaan soitella kustantajille. Sitten saan tiedon.
Katselin, että nyt varmaan kilahtaa tekstiviesti.
Mitään ei kuulunut.
Keitin kahvia.
Tulin kärsimättömäksi.
Ei mitään, vaikka kello oli jo kymmenen. Miten voi mennä näin kauan, tämä on ihan epätodellista, ajattelin.
”Olin ilon ja haikeuden sekatunteessa. Tätä olin odottanut vuosia.”
Lopulta soitin itse kustantajani tiedottajalle. Hänkin ihmetteli sitä, ettei tietoa tule. Höpöttelimme siinä jotain, kun tiedottaja yhtäkkiä sanoi: ”No niin, sinä olet saanut sen.”
Tieto valinnasta oli tullut puhelumme aikana.
Olin ilon ja haikeuden sekatunteessa. Tätä olin odottanut vuosia. Samalla aiemmat pahoittelevat viestit nousivat mieleeni. Tunsin myös myötätuntoa kollegoitani kohtaan, jotka samalla hetkellä pettyivät.
Mutta en siinä ehtinyt jäädä miettimään sen enempää. Kiiruhdin kirjoittamaan palkintopuhetta.
Tarina on ote ET-lehden jutusta Puhelu, jota odotin. Se on julkaistu lehdessä 8/2024. Tilaajana voit lukea koko jutun täältä. Jos et ole tilaaja, tutustu digilehdet.fi-palveluun tai tee tilaus tästä.
