Joulukuussa 2023 Liisi Myllykangas, 73, odotti puhelua. Kun viesti ensimmäisestä lapsenlapsesta tuli, Liisistä tuli mammeli.
Istuimme mieheni Jorman kanssa ruokailutilan pöydän ääressä, kun ainoa lapsemme Elisa ja hänen miehensä Heikki tulivat meille. He jäivät pöydän päähän seisomaan rinnakkain ja kertoivat, että heillä on ilmoitettavaa. Olen kirjoittanut päivämäärän ylös, oli sunnuntai 23. huhtikuuta.
Elisa odotti vauvaa.
En heti sisäistänyt asiaa, olin niin yllättynyt. Sitten aloin tuntea kuplivaa iloa.
”Taideteoksiinikin ilmestyi aiempaa enemmän värejä.”
Vuosien varrella olimme sivunneet heidän lapsitoiveitaan vain pari kertaa. Ajattelin sen niin päin, että lapsen saaminen on Elisan ja hänen aviomiehensä välinen asia. Samalla toivoin vauvaa heille, sillä meille Jorman kanssa oli ollut niin onnellista saada lapsi.
Tulevina viikkoina ilo palasi mieleeni yhä uudelleen. Taideteoksiinikin ilmestyi aiempaa enemmän värejä.
/etlehti.fi/s3fs-public/main_media/b882753720z.1_20240510103245_000gus6hu2t3.10.iptcstrip.jpg?itok=EbXfzT1W)
Kun odotin Elisaa 37 vuotta sitten, ompelin hänelle brodyyrilakanoita ja vaatteita. Elisan synnyttyä tein lisää vaatteita sitä mukaa, kun tyttö kasvoi, ja säästin niistä parhaat. Niinpä tein nyt retken kellarivarastoomme. Huomasin, että Elisan vanhoja vaatteita oli laatikkokaupalla. Itsekin hämmästyin sitä määrää.
Löysin myös kastemekon. Sen olin pakannut happovapaaseen paperiin. Samanlaista käytetään museoissa silloin, kun talletetaan hyvin vanhoja vaatteita.
”Minulla kuitenkin oli ajatus, että vauva on varmaan tyttö.”
Lajittelin, pesin ja silitin pienet vaatteet. Kaikesta mielenkiintoisesta otin kuvia tyttärelleni. Se oli hauskaa. Mieleeni tuli tilanteita, joissa Elisa oli puettu niihin samoihin asuihin.
Vauvan sukupuolta emme tienneet kukaan. Minulla kuitenkin oli ajatus, että vauva on varmaan tyttö. Sitä toivoin. Arvostan tyttöjä ihan hirveästi.
Laskettu aika oli vähän ennen joulua. Joulua edeltävänä keskiviikkona juttelin Elisan kanssa puhelimessa ja kysyin, onko ollut tuntemuksia. Ei kuulemma ollut.
”Mutta eipä tullut puhelua, vaan tuli viesti Whatsapp-perheryhmään.”
Niinä öinä pidin puhelinta sänkyni vieressä. Kännykkäni oli yötilassa, mutta olin säätänyt sen niin, että mieheni ja tyttäreni puhelut pääsevät silloinkin läpi.
Mutta eipä tullut puhelua, vaan tuli viesti puhelimen Whatsapp-perheryhmään perjantaina 22.12. kello 8.04. Olin vielä nukkumassa, mutta Jorma kipitti näyttämään puhelinta minulle.
Viestissä oli kuva ja kuvassa tyttövauva seesteisen Elisan vatsan päällä. Vauvasta oli myös oma valokuva sekä strategiset mitat.
”Hän oli syntynyt, pieni typykkä.”
Tieto ei heti mennyt tajuntaan. Keitimme Jorman kanssa aamukahvit.
Sitten katselimme ihastuneina vierekkäin kuvia kännyköistämme. Hän oli syntynyt, pieni typykkä. Lähetin Elisalle ja Heikille sydämiä ja onnitteluja ja kirjoitin, että tyttö tuli, ihanaa.
Olin onnesta ymmyrkäinen.
Liisin tarina on ote ET-lehden jutusta Puhelu, jota odotin. Se on julkaistu lehdessä 8/2024. Tilaajana voit lukea koko jutun täältä. Jos et ole tilaaja, tutustu digilehdet.fi-palveluun tai tee tilaus tästä.
