Kotihoidossa hoidettavat vanhukset ovat entistä sairaampia, ja heitä on yhä enemmän. Suomen lähihoitajat sanovat kotihoidon olevan kriisissä.

  • ”Liian huonokuntoisia ihmisiä ei tule hoitaa kotona. On epäinhimillistä, kun asiakas odottaa sängyssä eritteissään hoitajan tuloa. Ruoka lämmitetään eteen ja jätetään asiakas syömään. Todennäköisesti ei syö. Jotkut olisivat jopa syöttämisen tarpeessa.”

Lähi- ja perushoitajia edustava Super on julkistanut jäsenkyselynsä tulokset, jotka ovat karua luettavaa.

Vastaajista jopa 95 prosenttia on huolissaan hoidon laadusta. Henkilöstöä on liian vähän 70 prosentin mielestä.

Sairaana töihin – tai pomo huutaa

Puolet lähi- tai perushoitajista on huolissaan omasta jaksamisesta. Vuoden aikana jopa yli 60 prosenttia vastaajista oli tullut sairaana töihin. He kun eivät halunneet kuormittaa työkavereitaan tai eivät uskaltaneet olla pois työstä sairaana.

  • ”En uskalla olla pois, koska olen sijainen ja pienessä ryhmässä työkaverit kuormittuvat kohtuuttomasti.”
  • ”Jos soittaa ja ilmoittaa, että on kipeänä, pomo huutaa, että hoida itse sijainen kotoa käsin.”

Kyselyn vastaajista 65 prosenttia kertoi, ettei sijaista oteta alle kolme päivän sijaisuuksiin säästösyistä tai koska sijaista ei saada.

"Tämä on asiakkaalta varastamista"

Kaikki nämä resurssipulat ja ongelmat heijastuvat kotikäyntien pituuteen. 

Kotihoidon asiakkaille ja omaisille kyllä markkinoidaan laadukasta palvelua sekä parempaa pärjäämistä. Mutta mikä onkaan totuus? 

Esimerkiksi asiakkaan luona voidaan ollakin vain 10 minuuttia, suunnitellun 30 minuutin sijaan. Tämä on varastamista, Super mainitsee.

  • ”Asiakkaan tarvitsema aika ja hänen saamansa aika eivät ole sama. Esim. jos on luvattu 30h/kk niin totuus on että asiakas saa 2x15min/vrk eli 15h/kk. Ei tuossa ajassa tehdä kuntouttavalla työotteella. Siinä ajassa käytät vessassa, annat lääkkeet ja huolehdit ruokailusta eli lämmität ruoan ja jätät asiakkaan syömään tietämättä, paljonko hän syö.”
  • ”Hävettää käydä 5–10 minuutin käyntejä, jotka eivät palvele millään lailla asiakasta.”
  • ”Ihan hullua, että kotihoidossa asiakkaat ovat kuin vankeja kodissaan neljän seinän sisällä.”

Superin selvityksessä myönnetäänkin, että asiakas ei saa sitä palvelua, mistä hän maksaa.

– Kun kotihoidon asiakkaan kunto heikkenee ja on ilmeistä, että hän tarvitsee ympäri vuorokautista hoitoa,  täytyy yksilöllisesti ja laaja-alaisesti arvioida, onko kyseessä olevan asiakkaan paikka kotona, sanoo Super lausunnossaan.

Sitaatit ovat ”Asiakkaat ovat ihmisiä – eivät prosentteja” -selvityksestä.

Vantaalainen Merja Saarinen, 60, oli onneksi paikalla, kun hänen naapurinsa Jaanan pulssi katosi. Ensimmäistä kertaa elvyttämään joutunut Merja neuvoo, miten vastaavassa tilanteessa kannattaa toimia.

Merja Saarinen, 60:

"Kävin ensiapukurssin yli kymmenen vuotta sitten, mutta taidoille tuli käyttöä vasta viime tammikuussa. Naapurini ja ystäväni Jaana soitti ja kertoi, että hänellä on kovia kipuja. Menin hänen luokseen. Hän pääsi hädin tuskin ovelle, mutta olo helpotti pian. Hän epäili kivun syyksi närästystä.

Koirani Luca odotteli iltalenkkiä, joten palasin kotiin. Ulkona kännykkääni tuli sekava viesti Jaanalta, ja palasin takaisin. Jaana oli jättänyt oven auki, hän oli polvillaan, piteli rintaansa ja itki. Tunnustelin hänen ihoaan, se oli nihkeä. Soitin ambulanssin, vaikka Jaana vastusteli.

Kerroin hätäkeskuksen päivystäjälle, että tiesin Jaanan kärsineen rytmihäiriöistä. Päivystäjä jututti hetken Jaanaa, jonka kunto romahti kesken puhelun. Nappasin puhelimen, ja päivystäjä pyysi minua kokeilemaan Jaanan pulssia. En tuntenut sitä. Sitten päivystäjä kysyi, osaanko elvyttää. Kerroin, etten ole joutunut sitä koskaan tekemään.

"Ilman ensiapua ystäväni olisi kuollut."

Puhelimen kaiutin päällä toimin päivystäjän ohjeiden mukaan. Laitoin Jaanan pitkälleen, aukaisin hänen vaatteitaan. Sitten kaksi puhallusta, 30 painallusta. Laskin ne ääneen. Pulssi palasi.

Ajantajuni hävisi, enkä huomannut edes pelätä, vaikka elvytyksen aikana Jaanan pulssi taas katosi. Päivystäjä käski minun jatkaa elvytystä, kunnes ambulanssihenkilökunta olisi paikalla.

En ensin oikein ymmärtänyt, mikä merkitys elvytykselläni oli. Sitten minulle kerrottiin, että ilman ensiapua ystäväni olisi kuollut.

Minulle Jaanan auttaminen oli itsestään selvää, vaihtoehtoja ei ollut."

Merjan vinkit

1. Älä epäröi

Vaan auta aina, kun ihmisellä on hätä. Soita 112:een. Kerro tilanne, vastaa hätäkeskuspäivystäjän kysymyksiin.

2. Ensikertalainen pärjää 

Luota ohjeisiin ja hätäkeskuspäivystäjän ammattitaitoon. Vaikka et koskaan olisi esimerkiksi antanut elvytystä, päivystäjä osaa neuvoa sinua toimimaan oikein. Jätä puhelin auki ja pidä kaiutin päällä. Kuuntele ohjeita ja toimi.

3. Muista huolehtia itsestäsi

Jälkikäteen voit itse tarvita apua purkaaksesi tilanteen aiheuttaman stressin. Puhu asiasta läheisille tai käänny ammattiauttajan puoleen.

 

+ Osaatko antaa ensiapua? Siihen auttaa Punaisen ristin kännykkäsovellus, josta löydät ohjeet tavallisimpiin hätätilanteisiin:

 

ET:n kolumnisti Erkki Lampén ei nuorena osannut jakaa asioita isänsä kanssa. Isälle rakkaasta purjeduksesta tuli tärkeää pojallekin, mutta vasta isän kuoltua.

Ennen vanhaan sanottiin, että miehellä on hyvä olla harrastus. Isäni harrasti purjehdusta. Vaikka hän oli riskejä kaihtava mies, hän kilpaili nopeilla katamaraaneillaan ja menestyikin joskus. Ehkä se oli hänen tapansa saada olla rohkea.

Olin jonkin kerran mukana gastina. Tehtäväni oli roikkua tuulenpuoleisen rungon reunalla ja estää sitä nousemasta puuskissa liian korkealle.

Olihan se hauskaa ja jännittävää, mutta purjehduksesta ei tullut minun juttuani. En kyennyt jakamaan asioita isäni kanssa. Nuorena rimpuilin vuosikaudet irti ylivarovaisen isäni kontrollista enkä halunnut häntä kipparikseni.

Voimien ehtyessä purjehtiminenkin hiipui, ja lopulta television katsominen jäi isän ainoaksi huvitukseksi. Katsoin sivusta formulakisojen ääreen jähmettynyttä vanhusta. Kapinavuoteni olivat ohitse ja myötätunnolle oli jo tilaa. Syvällä vihlaisi myös pelko: millainen on oma vanhuuteni, perheettömän miehen, joka ei ole kyennyt minnekään asettumaan.

Viehätyin moottoripyöristä jo lapsena, ja heti kun minulla oli varaa, ostin sellaisen. Isälle pyörät olivat kauhistus, ja tunsin tiettyä matalamielistä kostoniloa siitä, ettei hän voi minua enää kahlita.

Tunsin löytäneeni oman seikkailuni. Ajelin ympäri maailmaa ja kartutin sitä muistojen pääomaa, joka ihmisellä viimeiseksi on omanaan.

Kun isä kuoli, annoin jo rantakasvillisuuden valtaaman veneen naapurille. Intiaanikanootin pidin. Se oli minulla pitkään tyhjän panttina, kunnes sain päähäni alkaa rakentaa siitä purjekanoottia.

Tehtyäni purjekanootilla lähes katastrofiin päättyneen retken kauas Söderskärin majakalle olin valinnan edessä: joko luovun tästä kokonaan tai hankin veneen jolla voi oikeasti purjehtia.

Olin osin itseltänikin salaa alkanut haaveilla Saaristomerestä, Itämeren kiertämisestä, talvesta Karibialla, maailman ympäri purjehtimisesta.

Haalin purjehdusaiheista kirjallisuutta ja tutkin veneiden myynti-ilmoituksia. Itseni tuntien arvasin pelin menetetyksi. Piru oli päästetty pullosta ja haave noussut siivilleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa.

Kevättalvella 2017 ostin lähes samanlaisen pienen mutta merikelpoisen matkaveneen, jolla yhdysvaltalainen Tania Aebi lähti 18-vuotiaana, kaikkien aikojen nuorimpana, maailmanympäryspurjehdukselleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa. Tässä iässä uuden oppiminen vaatii paljon kärsivällisyyttä, jota minulla ei luonnostaan ole. Elokuussa purjehdin jo Ahvenanmaalle, halki maailman kauneimman saariston.

En tiedä, lähdenkö koskaan Gotlantia kauemmaksi. Minulla on jo ikävä moottoripyörää. Mutta jollen olisi ostanut venettä, olisin jäänyt loppuiäkseni miettimään, millaista on nostaa purje ja antaa tuulen kuljettaa rannattomalle aavalle.

 

Sosiologi, retkeilijä ja kirjoittaja Erkki Lampénin kolumi on julkaistu ET-lehdessä 10/2018.