Kaija Linnahalme oli nelivuotias, kun perhe joutui lähtemään evakkoon Jääsken Pieppolasta.

Linnahalmeen Kaija, Jääski-seura-aktivisti, on ollut järjestämässä seuran 30-vuotisjuhlaa Imatran Valtiohotellissa. Hän on taatusti pessyt ja tärkännyt päähuivinsa. Se loistaa valkeana kuin poutapilvi tahrattomalla taivaalla.

Hän oli jo nelivuotias, kun perhe joutui lähtemään talvisodan jaloista Jääsken Pieppolasta: komiasta talosta, jossa mummolla oli kaksi kauppaa.

– Keskellä yötä talvipakkasella vällyjen alla reessä. Junalla päästiin eteenpäin, hän tarkentaa.

Jääsken alueella ei sodittu, mutta väki joutui jättämään kotikontunsa, kun Puna-armeija oli tehnyt läpimurron Summassa helmikuussa 1940 muutamaa viikkoa ennen sodan päättymistä.

– Kun matkasimme Vuoksen vartta, lentokoneet lensivät päältämme. Piti mennä välillä piiloon metsään, kun koneet pyörivät siinä yllä. Mutta ei ne meille mitään tehneet. Jatkettiin matkaa.

Kaijan matka kulki Jämsään sukulaisten tykö.

– Oli outoa asettua sellaiseen hämäläiseen kartanomaisemaan. Perhe oli tuttu, mutta tavat toisenlaiset.

Kaija myöntää, että oli outoa tuntea itsensä erilaiseksi. Muisto siitä liikuttaa yhä.

– Mie en ollut tottunut talkkunaan, ja se kyllä kieriskeli pienessä suussa. Ja juhlapäivällisillä piti ruokaliinat laitella sellaisiin hoppeisiin renkaisiin. Oli se aika outoa. Yksin mie viilettelin pihalla ja ympäristössä. Joskus sain läheisestä kaupasta kylmän nakkimakkaran.

Takaisin kotiin

Valtionhotellin salissa on väkeä, joka on jättänyt kotinsa kaksi kolme kertaa.

Jatkosota alkoi kesäkuussa 1941 ja muuttui ennen vuodenvaihdetta asemasodaksi. Sitä kesti kaksi ja puoli vuotta. Sen aikana väkeä alkoi palata evakosta kotikonnuilleen Karjalaan.

Myös jääskeläiset rakensivat kodit hävitettyjen paikalle, siivosivat nurkat ja aloittivat karjalaisen elämänsä.

Kahvitilaisuus on kestänyt jo pitkään ja yhä vain muistelut jatkuvat. Mikrofoni kiertää kohtalotoverilta ­toiselle. Puidaan talvisodat ja jatkosodat.
Kaijan perhekin palasi kotiin.

– Se oli aika huonossa kunnossa. Peräkammaria oli käytetty vessana.

Juhlavieraat kertovat, että nukke könninkellosta oli kadonnut, samoin koko kello. Portaiden alle piilotetut kirjat eivät olleet paikoillaan, ei koko taloakaan. Kattilaan säilötty hattu kadonnut evakkomatkalla. Jopa kaivonrenkaat oli viety.

Mutta asuttiin omassa kodissa. Karjalassa. Vaan pian kaikki taas muuttui.

Juhannuksena tuli lähtö

Oli juhannusaatto vuonna 1944. Kaija oli alakouluikäinen. Viipuri oli vallattu muutamaa päivää aikaisemmin.

– Lentokoneita lensi Jääsken yli Helsinkiä pommittamaan. Ihantalassa tapeltiin kovaa. Meillä oli kaksi hevosta ja niiden kärrit pakattiin täyteen. Lähdimme kävelemään. Kaikk tiet olivat täynnä. Vähän kerrassaan päästiin etenemään. Lehmät ja muutkin eläimet olivat mukana. Osa karkaili.

Kaija perheineen päätyi Mäntyharjulle, mutta jo syksyllä mentiin kuitenkin Imatralle.

Syyskuussa 1945 raja palautettiin kulkemaan samaa linjaa, johon se oli talvisodan jälkeen vedetty. Vuonna 1946 jääskeläisiä asui 246 pitäjän alueella kaikkiaan 17 700.

Kaija on käynyt useasti kotikylässään sodan jälkeen.

– Aluksi henkinen välimatka kotitaloon oli suuri, mutta se madaltui pikkuhiljaa. Nyt olen hyvilläni, että voin käydä siellä. Vuodesta 1990 minulla on ollut jatkuva viisumi Venäjälle. Olen saanut sieltä paljon ystäviäkin.

Uusia karjalaisia

Jääski-juhlaväki alkaa hajaantua. Vielä on edessä monta halausta ja muisteluhetkeä: lasketaan kukat Karjalan itkuvirsi -patsaalle. Pääjuhla kahveineen, kansantansseineen ja juhlapuheineen on vasta huomenna. Siellä on myös nuori äiti Tarja Sajomaa mukanaan kuopuksensa, kolmannen polven jääskeläinen, kolmiviikkoinen tyttövauva.

Tarjan isä on joutunut aikoinaan yksivuotiaana evakkoon ja päätyi Elimäelle. Tarjan tie on vienyt Järvenpäähän, mutta hän on hyvin tietoinen juuristaan ja toimii aktiivisesti Jääski-seurassa.

Evakkojen – oman aikansa pakolaisten – perilliset asuvat ympäri Suomea. Monet ovat juurtuneet omaan paikkakuntaansa. He saattavat lähteä isoisän kanssa rajan taakse, mutta ovat kiinnostuneita koko Karjalasta.

– On tärkeä tietää, mistä ihminen on kotoisin, ja mistä hänen sukunsa tulee. Kun on vahvat juuret, on hyvä rakentaa elämää niiden päälle. Vaikka isä ei muistakaan elämää Karjalassa, on häneen jäänyt jonkinlainen haikeus ja kaipaus, Tarja Sajomaa miettii.

Kun karjalaisuus pysyy elävänä ja kulkee polvelta polvelle, jälkeläiset oppivat parhaassa tapauksessa ymmärtämään toisessa kulttuurissa eläviä ihmisiä ja heidän pakkoratkaisujaan.

Pikkuneiti-Sajomaa ei vielä perusta juuristaan, hän imee nyt elämää äidinmaidosta. Hänessä on karjalaisten tulevaisuus, vaikkei hänellä ei itsellä ole muistikuvia Karjalassa kasvaneista kotipihan koivuista tai kotomökistä. Mutta hän voi aina kysyä läheisiltään:

– Kerro miul siit Karjalast.

Teksti on ilmestynyt alunperin ET-lehdessä 15/2014