Moni radio- ja televisiotoimittaja joutuu kuuntelemaan työkseen rankkoja ihmiskohtaloita. Kysyimme neljältä toimittajalta, miltä se tuntuu ja mikä on jäänyt mieleen.

Helena Itkonen, eläkkeellä, Inhimillinen tekijä -ohjelman tuottaja-toimittaja 13 vuoden ajan

"Minusta oli hienoa, että sain olla luottamuksen arvoinen. On juhlavaa, että ihminen kertoo juuri minulle sellaisia itselleen tärkeitä ja vaikeita asioita, joita hän ei välttämättä kerro edes parhaalle ystävälleen.

Inhimillinen tekijä on oli elämäni korkeakoulu. Sen tekeminen oli arvokas kokemus ihmisen elämästä ja mielen toiminnasta. Opin itse ihan älyttömästi. Samalla tuli valtava kunnioitus haastateltaviani kohtaan – he olivat selvinneet niin vaikeista asioista.

Kun olin käymässä haastateltavieni luona ennen varsinaista ohjelmaa, välillä piti itkeä tirauttaa. Jossain kohtaa huomasin, että rankkojen haastattelujen tekeminen alkoi syödä henkistä pääomaani. Rupesin jopa yhdessä vaiheessa välttelemään vaikeita aiheita. Hakeuduin työnohjaukseen, ja se auttoi.

Lue myös: Suomalaisohjaaja teki töitä zombiena – "Olen joutunut vetämään unilääkkeitä"

Monesti haastatteluiden asiat jäivät mieleen pyörimään. Yleensä ne olivat sellaisia aiheita, joiden kanssa askarteli omassakin elämässä. Silloin ohjelman tekemisestä sai itselleen apua ja rakennuspuita.

Ohjelmaan osallistuneiden yleisin motiivi tulla kertomaan tarinansa oli se, että he halusivat auttaa muita. Koen olleeni välillisesti auttamisketjussa mukana. Jäin hyvällä mielellä eläkkeelle vuonna 2011, koska minusta tuntui, että työstäni oli ollut iloa ja apuakin muille ihmisille.

Nyt eläkkeellä teen radiodokumentteja. Tuoreessa dokumentissani olen käynyt saattohoitokodissa kysymässä potilailta, millainen on hyvä elämä. Vastauksissa korostuvat perhe ja muut läheiset."

Helena Itkosen dokumentti Hyvä elämä esitetään Yle radio 1:llä torstaina 29. päivä klo 22.05 Todellisia tarinoita -sarjassa. Uusinta sunnuntaina klo 18.00.

"Inhimillinen tekijä on oli elämäni korkeakoulu."

Nuoren tytön kohtalo liikutti

Jaana Selin, Kansanradion toimittaja

"Kansanradiossa puhutaan iloisistakin asioista, mutta on paljon kuuntelijoita, joilla on murheita ja vaikeuksia elämässään. Vaikka en edes tunne ihmistä, hänen murheensa kyllä koskettaa minua. Jos mahdollista, yritän neuvoa, kannustaa ja lohduttaa häntä parhaan kykyni mukaan. Usein huomaan, että jo pelkkä kuuntelu auttaa.

Monet ihmiset ovat tänä päivänä kovin yksinäisiä ja ilman juttukaveria. Monta kertaa soittaja on jo puhelun loppuessa paljon helpottuneempi ja joskus jopa iloinen. Silloin minäkin olen onnellinen, että olen onnistunut jollain tavalla auttamaan häntä, vaikken tietenkään ole mikään terapeutti. 

Tunnen tämän työn tärkeäksi ja tarpeelliseksi. Onneksi on tällainen väylä, johon kansalainen voi soittaa. Ja tottahan eri ihmisten kertomat tarinat rikastuttavat omaa elämääni. Katson olevani jopa etuoikeutettu, kun saan kuunnella ihmisiä.

Mieleen on jäänyt esimerkiksi tapaus, jossa yli 80-vuotias nainen kertoi elämänsä ensimmäisestä työpaikasta. Hän oli reippaana 14-vuotiaana tyttönä mennyt kysymään töitä tehtaalta ja päässyt heti tuntikorttien laskijaksi.  Hän kun oli hyvä laskemaan ja selvisi muitta mutkitta ruotsinkielisten nimien kirjoittamisestakin.

Neitokainen pärjäsi hienosti työssään ja sai kiitosta. Pian häntä pyydettiin jo tehtaan konttorin puolelle töihin, näppärä ja ahkera kun oli. Kotiin  tultuaan hän kertoi iloisena äidilleen, että hänelle tarjottiin töitä konttorista ja palkkakin olisi parempi.

Suosittelemme: Tv:stä tuttu kasvo: "Yksi burnout ei tee immuuniksi"

Äiti sanoi kylmästi tyttärelleen: 'Ja herrojen huoraksi sinä et kyllä rupea.'

Tyttö tuskin tiesi, mitä huora tarkoittaa ja meni surullisena seuraavana päivänä tehtaalle. Työnjohtaja ihmetteli, mikä tyttöä itkettää, kunnes hän sai kakistettua, mitä äiti oli hänelle sanonut. Tyttö lähti pois tehtaalta ja etsi seuraavan työpaikan, sairaalan keittiöstä.

Puhelu kosketti kovasti, ja toivon, että tämä on todellakin mennyttä maailmaa. Soimme mummelin kanssa myös ajatuksen sille, että millainen hänen työuransa ja elämänsä olisi voinut olla, jos äiti ei olisi ollut niin ankara."

"Äiti sanoi kylmästi: 'Ja herrojen huoraksi sinä et kyllä rupea.'"

Sinnikkyys hämmästyttää

Pekka Sauri, Helsingin apulaiskaupunginjohtaja, vastaili kuulijoiden kysymyksiin Yölinja-radio-ohjelmassa, joka pääättyi vuonna 2002

”Käsitykseni ihmisistä muuttui lähinnä siihen suuntaan, että hämmästyttävästi ihminen jaksaa mitä raskaimpia elämäntilanteita ja pyrkii löytämään selvitytymiskeinoja viimeiseen asti. Sinnikkyys ja jaksaminen hämmästyttivät.

Tärkeimmät muistot ovat niistä soittajista, jotka kertoivat vuosia myöhemmin saaneensa apua Yölinja-keskustelusta. Ehkä mieleenpainuvin selviytyjä oli nainen, joka soitti kertoakseen väkivaltaisesta parisuhteesta ja soitti uudelleen useamman vuoden jälkeen kertoakseen, että edellinen keskustelu oli ollut hyödyllinen ja antanut voimia lopettaa suhteen ja muuttaa omilleen.

Kun on puhunut 12 000 ihmisen kanssa suorassa lähetyksessä, saa kohtalaisen käsityksen elämästä. Se on korvaamatonta.”

"Ihminen jaksaa hämmästyttävästi mitä raskaimpia elämäntilanteita."

"Minua on jopa uhkailtu"

Hilla Blomberg, Aamu sydämellä -ohjelman toimittaja

”Minusta tuntuu huikealta, kun joku ihminen luottaa minuun niin paljon, että avaa elämänsä kokemuksia ensin kanssani ja sen jälkeen vielä televisiossa yleisölle. Valmistavat keskustelut ennen ohjelman nauhoitusta ovat erittäin antoisia.

Murheet ja kipeät kokemukset kuuluvat elämään. Jotkut ihmiset joutuvat kohtaamaan niitä enemmän kuin toiset. Välillä haukon henkeä, kun joudun kummastelemaan, kuinka paljon vastoinkäymisiä joku on joutunut kokemaan. Syövästä parannuttuaan ihminen on vielä menettänyt kotinsa tulipalossa. Tällaiset kokemukset vetävät nöyräksi ja muistuttavat minua, ettei kannata valittaa ihan pikkuasioista.

Usein minusta on tuntunut, että vastoinkäyminen on syventänyt asian kokeneen ymmärrystä elämästä, ja saman asian koen minäkin, kun kuuntelen ihmisten erilaisia kohtaloita. Se mitä minä yritän yhteisten kontaktiemme aikana antaa, niin puhelimessa kuin nauhoitustilanteessa, on empatiaa. Elän hetken vierellä. Ongelmia en ratkaise, eikä meillä olekaan juuri koskaan sellaisia ihmisiä haastateltaviva, joilla on vielä niin sanotusti tilanne päällä. Selviytymistarinoiden jakaminen antaa voimaa, kaikille.

Kaikkia haastateltavat ovat jättäneet jälkensä minuun ja rakentaneet minua ihmisenä. Monia asioita olen alkanut ymmärtää paremmin tai eri tavalla. Se onkin ohjelmamme tärkein tarkoitus. Ihmisten kokemukset elävästä elämästä avartavat maailmankuvaa.

Sellaiset ihmiset, jotka vaativat päästä haastateltaviksi sen vuoksi, että haluavat kostaa jollekin tai saada julkisuutta oikeudenkäynnilleen, jäävät enemmän vaivaamaan mieltäni. Kerran minua jopa uhattiin, jos en ota henkilöä haastateltavaksi. Se oli epämiellyttävä kokemus, johon sain onneksi myös talon johdolta tukea.”

"Kerran minua uhattiin, jos en ota henkilöä haastateltavaksi."

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.