Kilpirauhastulehdus edesauttoi toimittaja Hilla Blombergin loppuunpalamista. Luulin, että olin tulossa hulluksi, Hilla sanoo.

Nyt tapahtuu kummia: vaihdan roolia Aamu sydämellä -ohjelmasta tutun Hilla Blombergin, 55, kanssa. Hän on se toimittaja, jonka ohjelmaa katsomme YLE:n ykköskanavalta sunnuntaiaamuisin. Siinä hän kuuntelee meitä taviksia, jotka olemme jollakin tavalla selvinneet monenmoista kriiseistä: sairauksista, läheisten kuolemasta,  vammautumisista...

Minä olen nyt haastattelija ja Hilla saa kertoa on tarinansa. Emme ole studiossa, mutta Yleisradion tiloissa kuitenkin. Työmaakuppilassa on lounaan syöjiä, ja myös Hillalla on höyryävä lautanen edessään.

Hilla, olet puhunut paljon työuupumuksestasi myös julkisesti, miksi?

– Kun olen itse käynyt läpi vaikean burn­outin, kerron mielelläni muille, että siitä voi myös selvitä. Jokaisen elämässä on yllättäviä käännekohtia, vaikeita aikoja. Niistä voi oppia. Mutta pitää osata pyytää apua.

Lue myös:
Ylen juontaja Hilla Blomberg pienennytti rintansa – "ne hävettivät minua"

Olenko tulossa hulluksi?

Hilla on aina ymmärtänyt, että kenelle tahansa voi tapahtua elämässä notkahduksia. Niin monet haastateltavat ovat kertoneet oman elämänsä pohjakosketuksista. Mutta eihän hän voinut kuvitella, että hän joutuisi kokemaan sellaisen itse, syvästi.

Oli kesä 2005. Hilla teki Suomi liikkuu -ohjelmaan kuuluvaa Syke sytyttää -sarjaa. Siinä oli mukana myös presidentti Tarja Halonen. Naiset kävelivät Helsingin Seurasaaressa. Hilla puuskutti ja hänestä tuntui, ettei henki kulje ollenkaan.

– Presidentti kysyikin, että mikä mahtaa olla toimittajan oma kunto? Sanoin, että en tiedä. Arvelin, että se olisi allergista astmaa.

Tilanne oli Hillalle, liikuntatieteen maisterille, kovin outo. Hänellä on aina ollut hyvä fyysinen kunto. Hän on liikkunut paljon: juossut, hiihtänyt, suunnistanut, uinut... Urheillut ihan tosissaan, kirinyt aikanaan 400 metrin aitoja Tuija Helanderin perässä, ollut Jukolan viestissä kilpailemassa.

Puuskutusoireiden rinnalle tuli muitakin ikäviä tuntemuksia.

– Tein päivät hulluna töitä ja yöt hikoilin unettomana. Kurkku oli tulipunainen. Sydän tykytti, miten sattui, ja itketti. Ajattelin, että olen tulossa hulluksi.

Hilla oli tuolloin 45-vuotias kahden tyttären äiti. Hän mietti, että kyseessä voisi olla vaihde­vuodet.

Kun hän kesäloman jälkeen palasi töihin, hän ei kyennyt mihinkään.

– Jouduin olemaan kaksi kuukautta pois töistä, minulle tuli totaalinen burnout. Paha masennus.

"Jouduin olemaan kaksi kuukautta pois töistä, minulle tuli totaalinen burnout."

YLE:n kuppila alkaa tyhjentyä. Lounasaika on ohi. Hillan lautanen tyhjä.

Verikokeisiin, mars!

Ensimmäiseksi työterveyslääkäri määräsi verikokeisiin. Niistä selvisi, että kilpirauhasarvot olivat aivan pielessä.

– Kilpirauhastulehdus edisti loppuunpalamista. Olin jo niin väsynyt valvomisesta ja hikoilusta ja muista vaivoista. Unettomuus vaikutti mielialaani. Tein paljon töitä, mutta en niin hirmuisesti, että ne yksin olisivat väsyttäneet minua. Minähän olen aina tehnyt paljon hommia.

Nyt terve-Hilla tietää, ettei nuorempana osannut pitää rajojaan, vaan hänen suustaan pääsi kyllä-sana aina, kun häntä pyydettiin johonkin. Nuorena hänen kätensä nousi myöntymisen merkiksi, kun yhdistyksissä tarvittiin puheenjohtajaa. Nyt hän on ottanut käyttöönsä myös ei-vastauksen.

Sairastumisensa aikoihin naisen mieltä vaivasivat monet käytännön asiat. Silloisella avopuolisolla ei ollut töitä. Oli huoli taloudesta. Lapset olivat pieniä, omakotitalon remontti kesken. Mieltä askarrutti myös omien vanhempien tilanne. Nilkka- ja polvivaivat, leikkaukset ja toipumiset lisäsivät stressiä. Työ – muiden tarinoiden kuuleminen – oli välillä raskasta, jos ihmisten kohtalot jäivät mieleen pyörimään.

– Oli liian monta rautaa tulessa, Hilla myöntää.

Armotonta itseruoskintaa

Burnout on tunnollisen ihmisen tauti. Tyypillistä on, että sairastunut syyttää kaikesta helposti itseään. Niin teki myös Hilla.

– Masentuneena ajattelin, että olen mokannut kaiken itse, että olen tosi huono.

Aina niin elämänmyönteisen Hillan usko omaan itseensä ja tulevaisuuteen alkoi hiipua. Häntä oli kouluaikana Kankaanpäässä aina kannustettu harrastamaan ja tuettu kaikin keinoin. Jos äiti joskus napisi siitä, että tyttö oli koko ajan menossa, sanoi isä, että tyttö saa harrastaa, miten paljon tahtoo.

Nuorena Hillasta tuntui, että hänellä on miljoona mahdollisuutta, ja hän haluaa toteuttaa haaveitaan. Kun ei ensi yrittämällä päässyt oikeustieteelliseen, hän aloitti opinnot liikuntatieteellisessä. Opiskeluaikana hän näytteli Jyväskylän ylioppilasteatterissa ja unelmoi näyttelijän urasta, pyrkikin kerran teatterikorkeaan.

Tärkeää: Viisi merkkiä siitä, että on syytä tarkistaa kilpirauhanen

Ikiliikkujalle tuli pysähdys

Itsetunnon piti olla kohdallaan, mutta jotenkin se keikahti noin 10 vuotta sitten. Hillan täytyi omasta mielestään osata kaikki, tehdä aina oikein. Hän tahtoi voittaa, kuten urheillessaan, olla aina paras. Hän ylisuoritti ja katsoi masentuneena elämäänsä vähän niin kuin kuvaruudun takaa: se olen kyllä minä, mutta niin etäinen ja pieni. Suomen ensimmäisestä naispuolisesta urheiluselostajasta tuntui, että hän selostaa omaa elämäänsä.

Kukaan ei etukäteen aavistanut, että Hilla – iloinen ikiliikkuja – uupuisi ja masentuisi.

– Minulla oli itsetuhoisia ajatuksia. Olin niin väsynyt kaikkeen, että ajattelin: parempi, kun leikkaisivat kurkun poikki. Sitten ei tarvitsisi ikinä enää tehdä mitään.

"Minulla oli itsetuhoisia ajatuksia."

Kahden tyttären äiti ei osannut iloita mistään, ei edes lapsistaan, joiden syntymät olivat olleet hänelle maailman hienoin asia. Huono äitikin, sellainen Hilla päätteli olevansa.

– Koko ajan musta kasetti soi päässä. Se oli pelottavaa – kuolemanvaarallista. Sain juuri ja juuri haettua postin laatikosta, mutta en kyennyt lukemaan mitään. Ajattelin, etten koskaan pääse palaamaan työelämään.

Mielenkiintoinen artikkeli: Kilpirauhasen vajaatoiminta rajoitti Railin autoilua

Ensin apua mielialalääkkeistä

Hilla haki apua. Työpaikkalääkäri suositteli mielialalääkkeitä. Ja Hilla sanoi kiitos kyllä.

Hän ei ole koskaan kammoksunut niiden käyttöä. Hän oli saanut niistä avun jo kerran aikaisemmin, tinnityksesta johtuvan unettomuuden aiheuttamaan masennukseen. Myöhemmin ne helpottivat vaihdevuosivaivojakin.

– Ne tehoavat minuun.

Lääkkeet eivät olleet kuitenkaan ainoa keino selvitä pohjalta maan pinnalle. Tarvittiin keskusteluapua ja lääkärin rohkaisuja.

– Kävin työterveydessä muutaman kerran kysymässä, että koska tämä musta putki loppuu. Minulle sanottiin, että oloni kohenee, mutta siihen menee noin kahdeksan viikkoa. Aloin oikein laskea päiviä. Sillä tavalla, vähän kerrallaan, sain taas otteen elämästä.

Eihän onnellista elämää saa päivässä, hokkuspokkus-keinoja kun ei ole olemassa. Täytyy antaa itselleen aikaa toipua.

– Oli hyvä tietää, että kun jaksan levätä, masennus menee ohi. Sain voimaa metsälenkeistä ja ulkoilusta. Työpaikalta tuli ymmärrystä, sekin oli tärkeää. Tosin joku saattoi ihmetellä, että olin niin pitkään pois. Oman heikkouden hyväksyminen vei aikaa.

Toipumisessa tarvittiin myös ripaus eteläpohjalaista sisua.

"Vaikka luulee olevansa kehärääkki, niin masennuksesta tullaan takaisin."

– Vaikka luulee olevansa kehärääkki, niin masennuksesta tullaan takaisin. Minä olen selviytyjä – monet ovat, Hilla uskoo.

Häntä hirvitti mennä töihin, koska kuvitteli, ettei kykene mihinkään. Työ on kuitenkin aina ollut hänen tukipilarinsa.

Hilla on kiitollinen työnantajalle, joka antoi hänelle aikaa totutella työssäoloon. Pikkuhiljaa hän sai itsetuntoa. Puolen vuoden päästä hän oli jo studiossa haastattelemassa vieraitaan.

Huolet kuuluvat elämään

YLE:n kuppilassa väki vaihtuu. Vuorot loppuvat, uudet alkavat. Väkeä virtaa ulos ja sisään. 

Hilla Blombergin elämässä on ollut burnoutin jälkeen muitakin mutkia, mutta hän on selvinnyt niistä ajan kanssa. Erostakin, vaikka Hilla olisi halunnut jatkaa edes lasten takia.

Ehkä hän ei enää pelkää elämää, elää paremmin tässä hetkessä ja uskoo, että asiat järjestyvät.

Reilu vuosi sitten Hilla antautui tanssin vietäväksi. Mutta ryhmäliikuntaan lähteminen oli vaikeaa.

– Olin lihonut parikymmentä kiloa, koska en liikkunut jalkaleikkausten ja muiden murheiden takia. On vaikea hyväksyä omaa rapautumistaan, iästä johtuvia remppoja. Ajattelin, että en kuitenkaan osaisi mitään.

Tanssijan itsetunto oli kadonnut, vaikka Hilla oli opiskeluaikana tanssinut sambaryhmässä, tehnyt koreografioita ja menestynyt diskotanssin piirinmestaruuskilpailussa.

Muista myös! Kilpirauhasen toimintahäiriöt – mitä kaikkea ne saavat aikaan?

Elämä maistuu taas

Heti ensimmäisen tanssitunnin jälkeen Hilla löysi elämäänsä ihan uuden rytmin. Siitä hetkestä on nyt reilu vuosi.

– Menin tyttäreni kanssa tunnille. Asetuin takariviin. Yllätyksekseni huomasin, että pysynkin mukana ja nautin siitä. Aina ei tarvitse olla paras tai täydellinen – ja liikkeitä voi soveltaa oman kunnon mukaan.

– Itseluottamukseni lähti kasvamaan kohinalla. Olen saanut muutaman kilon pois. Läskien seasta alkaa tulla lihaksia. Tunneilla on mukavaa porukkaa ja kannustava yhteishenki.

Teemme lähtöä. Hilla vie likaiset astiat hihnalle, joka kuljettaa ne tiskattaviksi. Huomenna jokainen saa ateriansa puhtaalta lautaselta olipa sitten nälkä tai ei.

Ja jos ei mikään maistu, tulee vielä toisenlaisiakin päiviä. Hilla tietää sen. Hän uskaltaa haukata elämästä jo isoja palasia.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET Terveys 2/2015 -lehdessä.

Hilla Blomberg x 5

  1. Syntynyt: 1958 Iso­joella, Mölkyn kylässä.

  2. Asuu: Tyttäriensä Rosannan, 19, ja Sofian, 15, kanssa Helsingin Viikissä.

  3. Ammatti: Toimittaja.

  4. Koulutukseltaan liikunta­tieteen maisteri.

  5. Työssä YLE:ssä, jossa aloitti vuonna 1979. Toimittanut ja juontanut radiossa ja televisiossa. Tehnyt kahdeksan vuotta Aamu sydämellä -ohjelmaa.

Stressi lisää tulehdusriskiä x 3

  1. Kilpirauhastulehduksen taustalta saattaa löytyä virustulehdusta. Se voi tulla myös sukuperintönä.
  2. Jotkut lääkärit arvelevat, että taudin puhkeamiseen vaikuttaa myöskin kiire ja stressi.
  3. Tutkimukset ovat paljastaneet myös, että kilpirauhassairauksien ja psyyken välillä on yhteyksiä.

Oletko jo tutustunut kilpirauhasosioomme? Lue lisää täältä.

Siru Törrösen, 69, äiti ei suostunut muistitesteihin. Tytär vinkkaa, kuinka hän sai vihaisen ja pelokkaan äidin lopulta lääkärin vastaanotolle.

Siru Törrönen:

"Äitini asui yksin maatilalla lapsuudenkodissani Köyliössä, eikä pyynnöistäni huolimatta ollut suostunut muistitesteihin. Olin epäillyt äitini muistia jo pitkään, hän tuntui piilottelevan muistamattomuuttaan aggressiivisella käytöksellä.

Vainoharhaisuus oli ensimmäisiä pahempia oireita. Toiveenamme oli vuonna 2010 muuttaa Köyliöön, lähemmäs äitiäni. Äitini vainoharhaisuus oli kuitenkin tuohon aikaan pahimmillaan, eikä hän laskenut meitä lähelle itseään. 

Olin saanut taisteltua äidilleni kaksi kertaa päivässä vierailevat kotihoitajat, joiden tekemät ruuat äitini tosin nakkasi useimmiten roskiin. Kesällä 2016 kotihoito teki viimein päätöksen äitini siirtämisestä hoitokotiin. Sitä ennen hän oli lähtenyt öisin etsimään isääni, joka oli kuollut 16 vuotta aikaisemmin."

Näin huomasin muistisairauden:

  1. Piilotetut esineet.
    "Äidin avaimet ja lompakko löytyivät toistuvasti jääkaapista. Se oli ainoa paikka, jossa ne olivat hänen mielestään turvassa."
  2. Sairauden kätkeminen.
    "Äiti ei juhlissa halunnut puhua pitkään kenenkään kanssa. Jos hän lähti yksin käymään jossakin, hän soitti viimeistään puolen tunnin kulutta ja ilmoitti haluavansa heti takaisin kotiin."
  3. Kadonneet taidot.
    "Äitini ruuanlaittotaito katosi vähitellen kokonaan. Ensin hän söi joka päivä lihapullia, sitten vain sipulia ja jauhelihaa."
  4. Turvalliset ostokset.
    "Äiti alkoi ostaa kaupasta vain maitoa ja jauhelihaa, ei mitään muuta."
  5. Vaikeat vesi ja sähkö.
    "Löysin äidin usein pimeästä istumasta. Kesäkuumalla hän saattoi lämmittää talon paahtavan kuumaksi. Äiti lopetti myös pesulla käymisen kokonaan, eikä pessyt enää pyykkiä, vaan yritti kätkeä likaiset vaatteensa."

Sirun vinkit muistisairaan omaisen auttamiseksi:

1. Seuraa läheisen muistia ajan kanssa.

"Oma äitini jaksoi skarpata noin puolisen tuntia vieraiden seurassa, sen jälkeen hän ahdistui ja pyrki poistumaan paikalta."

2. Joukkoista.

"Kun en saanut äitiä lääkäriin, järjestin hänet kuntamme vanhustyön retkelle mukaan. Retken jälkeen järjestäjät ottivat minuun yhteyttä ja kertoivat huomanneensa äitini muistin heikentyneen. En enää ollut asian kanssa yksin. Pyysin retken järjestäjiltä asiasta kirjallisen lausunnon."

3. Ole yhteydessä lääkäriin ja kunnan työntekijään.

"Kunnan vanhustyöntekijä tapaa asiakkaan ensin ja välittää tiedot lääkärille. Lääkärin tapaamisen jälkeen arvioidaan mahdollinen tarve jatkotutkimuksille. Sekä lääkäri ja kunnan työntekijä kannattaa valmistella siihen, että muistisairas pyrkii piilottamaan sairauden ja poistumaan paikalta."

4. Jos on pakko, huijaa.

"Lopulta sain äitini lähtemään muistitesteihin väittämällä hänen itse varanneen niihin ajan. Äiti oli jo niin muistamaton ja peloissaan, ettei kehdannut kieltää tehneensä niin."

Siru Törrösen laajemman haastattelun voit lukea ET:n numerosta 2/2018.

Välillä laiskuus iskee ja nummelalainen Sylvi Reinikainen, 68, ei jaksaisi kuntouttaa MS-tautiaan niin kuin pitäisi. Mutta vedessä Sylvi tuntee itsensä kevyeksi, ja pyörätuolin kanssa hän pääsee matkoille.

"Olin 14-vuotias koululainen, kun kynät yhtäkkiä alkoivat putoilla käsistäni. Minut vietiin vastaanotolle, ja koska silloin elettiin aikaa, jolloin poliota oli vielä liikkeellä, lääkärit epäilivät ensin sitä. Jouduin paikallisessa sairaalassa eristykseen, kunnes minut siirrettiin Törnävän piirimielisairaalan neurologiselle osastolle.

Mielisairaalassa oli yllättävän hauskaa. Siellä järjestettiin tansseja ja elokuvailtoja. Porukkaa oli jos jonkinlaista. Olin siellä reilun kuukauden, ja kun pääsin pois, papereissa luki diagnoosin kohdalla sclerosis disseminata eli epämääräinen skleroosi. Se oli 60-luvun alussa MS-taudin nimi. Perässä oli tosin kolme kysymysmerkkiä.

Äidilleni ja isälleni kerrottiin, että minulla on hermotulehdus käsissä, mikä sai aikaan velttohalvauksen. Kortisonia oli siihen aikaan jo käytössä, ja sillä oireeni ensin hävisivät. Harmi vain, että lääke lihotti minua kuukaudessa kymmenen kiloa.

Luulin parantuneeni

Minulle jäi sairaalasta lähdettyäni sellainen käsitys, että olin parantunut ja hermotulehdus halvauksineen oli ollut ja mennyt. Kolmen vuoden jälkeen, keväällä 1966, sairastin flunssan. Siitä seurasi epämääräistä pistelyä ja käsien puutumista. Seuraavana keväänä sama toistui.

Tautini siis eteni. Yhden angiinan jälkeen minulle tuli pitkäaikaista puutumista ja pistelyä, tällä kertaa jalkoihin. Tuntui kuin jaloissani olisi ollut sukat, vaikka ei ollut. En vielä siinä vaiheessa tiennyt, että MS-taudin kuvaan kuuluvat pintatunnon puutokset käsissä ja jaloissa.

Tässä elämänvaiheessa opiskelin sairaanhoitajaksi ja olin töissä Lappeenrannan keskussairaalan neurologisella osastolla. Keskustelin oireistani opettajan kanssa, ja hän puolestaan kysyi neuvoa neurologilta. Lääkäri sanoi, että sairauteni on aivosairaus ja että jos oireita ilmenee, minun on lähdettävä tavalliseen sairaalaan, ei mielisairaalaan.

Tieto auttoi minua käsittelemään asiaa, joten hankin sitä niin paljon kuin mahdollista.

Tuohon aikaan tulivat pysyvät oireet, sillä aloin potea jatkuvia tasapainovaikeuksia. Pitkillä kävelyillä rasituin, ja askeltaessa minusta tuntui kuin kantapäitteni alla olisi ollut vaahtomuovia. Puutuminen tuntui nyt voimakkaampana kuin aiemmin.

Keppi avuksi

Olin 23-vuotias, kun viimein sain MS-tautidiagnoosin. Osasin itse tarjota diagnoosia HYKS:n neurologille, sillä luin paljon ja hain tietoa lääketieteellisestä kirjallisuudesta. Olin nuori, enkä osannut olla sairaudesta kovin järkyttynyt. Tieto auttoi minua käsittelemään asiaa, joten hankin sitä niin paljon kuin mahdollista. Tiesin senkin, että oireideni lievittämiseksi ei ollut muita lääkkeitä kuin kortisoni.

Olen aina ollut perusluonteeltani melko realistinen. Elämäni oli muuten tasapainossa, ja se varmasti auttoi paljon. Olin myös palannut Helsinkiin ja erikoistunut psykiatriseksi sairaanhoitajaksi. Tein töitä nuorisopsykiatrisella osastolla Hesperian sairaalassa ja olin hyvin innostunut työstäni. Tasapainohäiriöiden vuoksi vaapuin välillä pahasti. Siispä otin käyttööni kepin.

Olin välillä töissä päihteistä toipuvien puolella. Kerran olin rutiinikierrolla lääkärin kanssa ja jouduin kävelemään suuren ruokasalin läpi. Horjuin niin, etten meinannut pysyä pystyssä. Potilaat katsoivat minua kummastuneina. Jouduin pyytämään erästä päihdepotilasta avukseni.
MS-porukasta voimaa

Kaikki nämä sairausvuodet tukenani on ollut paikallinen MS-porukka. Jaamme toistemme kanssa paljon asioita ja olemme tehneet useita matkoja yhdessä paljon. Olemme käyneet ainakin kymmenessä eri maassa ja monissa niistä lukuisia kertoja. Tämän porukan ansiota on, että rohkaistuin ottamaan käyttööni pyörätuolin, etenkin matkoilla. Vertaisistani näin, miten hölmöä on raahautua muiden perässä. Jos matkalla etsii koko ajan vain seuraavaa istumapaikkaa, ei ehdi nauttia kunnolla mistään.

Yhdessä nauraminen tekee hyvää.

MS-yhdistys on muutoinkin henkireikäni. Kun jäin sairauteni takia eläkkeelle, yhdistyksessämme toimiminen pehmensi iskua. Vertaisryhmässä, jonka olemme itse nimenneet "Rappioryhmäksi", osaan suhtautua sairauteeni luontevammin kuin muissa ympyröissä.

Kerromme toisillemme sattumuksiamme ja töppäyksiämme. Joku paljasti saaneensa poliisit peräänsä, kun oli hoiperrellut autolleen. Minä arastelin apuvälineiden käyttöä nuorena. Kotiin palattuani ajoin auton ihan oven viereen ja livahdin sisään niin, ettei kukaan vain huomaisi, jos horjuisin.

Porukassamme huumori rönsyilee, ja se jos mikä on tärkeää. Yhdessä nauraminen tekee hyvää.

Aina ei jaksaisi

Laiskuus ja mukavuudenhalu ovat kompastuskiviäni. Ne ovat ihmisessä tiukassa, niin minussakin. En jaksaisi ihan joka päivä kuntouttaa kehoani, ja joskus annan liian helposti periksi.

Ohjelmaani kuuluvat kotikuntosaliliikkeet ja harjoittelu seisomatelineellä sekä puolapuilla. Lisäksi poljen pyörätuolissa istuen kuntopyörän kaltaista Motomediä.

Istun pysyvästi pyörätuolissa. Toinen käteni on toista enemmän kippurassa, siis spastinen. Harjoittelemalla olen kuitenkin oppinut rentouttamaan sormiani sen verran, että pystyn omatoimisesti esimerkiksi käyttämään tietokonetta.

Olen paljon muutakin kuin MS-potilas.

Minulla on kaksi omaa fysioterapeuttia. Toisen kanssa teen vesijumppaa. Rakastan vettä, sillä tunnen itseni vedessä kevyeksi. Vedessä myös rentoudun, sillä siellä pystyn tekemään asioita, joita en voisi tehdä kuivalla maalla.

Tauti ei masenna

En ole ollut MS-tautini vuoksi masentunut. Olen koko ikäni ollut kuin kirjailija Eleanor H. Porterin romaanihahmo Pollyanna, joka uskoo siihen, että hyviä asioita tapahtuu, jos vain yrittää nähdä aina jotakin hyvää.

Olen kiitollinen, että koen oloni turvalliseksi. Kasvoin rakastavassa kodissa ja sain elämäni eväiksi kristillisen kasvatuksen. Sairauteni ja liikuntakykyni väheneminen eivät vaikuta turvallisuuden tunteeseeni. Jos en hyväksyisi sairauttani, en hyväksyisi itseäni.

Sairaus on ominaisuus, jota en saa kiskomallakaan pois itsestäni. MS-tauti on ollut minulla jo teini-ikäisestä asti, joten epäilen, että hyväksymisprosessini on ollut hyvin erilainen verrattuna ihmiseen, joka sairastuu vasta vanhempana. Olen puhunut tukihenkilönä paljon MS-tautiin sairastuneiden ihmisten kanssa, eikä elämä ole kenelläkään helppoa.

Olen paljon muutakin kuin MS-potilas. Olen puoliso ja äiti. Minulla on kolme lastenlasta, joiden kasvamista, kehittymistä ja oppimista jaksan aina
ihmetellä.

Kävimme syksyllä lasten kanssa muun muassa Kansallismuseossa ja katsomassa baletit Romeo ja Julia sekä Liisa ihmemaassa.

Olen luonteeni mukaisesti ikitoiveikas. Elämässä on niin paljon koettavaa ja nähtävää. Haluan matkustaa. Keväälle minulla on suunnitteilla Välimeren risteily."

Sylvin aikajana

1963: Ensimmäiset oireet käsissä, syyksi epäiltiin poliota.
1972: Tasapainovaikeuksia, kömpelyyttä. MS-diagnoosi vahvistuu.
1976: MS-matkatoimikunnan matkat alkavat (Jalta, Rodos, Gran Canaria).
1983: Lohjan seudun MS-kerho perustetaan.
1984: Pyörätuoli käyttöön.
1991: Vihdin vammaisneuvoston jäsenyys useana vuonna.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 2/2017.

  • MS-tauti eli multippeliskleroosi on liikunta- ja toimintakykyyn vaikuttava keskushermoston sairaus. Suomessa sitä sairastaa noin 7 000 henkilöä. MS-tautia on naisilla lähes kaksi kertaa enemmän kuin miehillä.
  • MS-taudissa elimistö hyökkää omia kudoksiaan vastaan ja muodostaa vasta-aineita, jotka vaurioittavat aivojen valkean aineen hermohaarakkeita. Taudin syytä ei tunneta kunnolla, mutta sairauden katsotaan kehittyvän monen tekijän yhteis-vaikutuksesta. Perintötekijöiden ohella vaikuttavat lapsuuden virusinfektiot ja D-vitamiinin pitkäaikainen puutos.
  • MS-taudin yleisimmät alkuoireet ovat näön hämärtyminen toisessa silmässä ja raajojen puutuminen, jalkojen lihasheikkous, kaksoiskuvat, tasapainovaikeudet, huimaus, puhehäiriöt, suolen ja virtsarakon toimintahäiriöt sekä uupumus.
  • Edetessään MS-tauti aaltoilee. Liikunta- ja toimintakyky huononevat vuosien saatossa. Suurella osalla potilaista tauti ei lyhennä elinikää.
  • Parantavaa hoitoa ei ole, mutta sairauden kulkuun voidaan vaikuttaa. Lääkkeitä ovat muun muassa beeta-interferoni, glatirameeriasetaatti, fingolimodi, natalitsumabi ja sekä uudet biologiset lääkkeet.
  • MS-potilaan tärkeää itsehoitoa ovat liikunta ja ohjattu kuntoutus.

Lähteinä neuroliitto.fi ja terveyskirjasto.fi