Television parisuhdetoimittaja Raimo Vakkuri imi auttamisen vimman äidiltään. Hän on huolehtinut muista jopa niin paljon, että vapaaehtoistyö vauhditti loppuun palamista.

Raimo Vakkuri, 68, on lähdössä Saksaan keskimmäisen tyttären perheen luo.

– Siellä minua odottavat ompelutyöt. Tykkään korjata vaatteita, Raimo sanoo.

Mukaan lähtee vaimo Marjatta, 67.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Raimo on aina puuhannut paljon lastensa kanssa. Kun Annika, Pauliina ja Katariina olivat pieniä, nuori isä järjesti heille yhtenään juhlia ja reissuja. Tytöt ovat kertoneet, että he näkivät aina isänsä ilmeestä, milloin tapahtuu jotain. Kerran hän keksi järjestää lapsille pihalle sambakarnevaalit.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Katselin leikkiä ikkunasta, nauroin ja itkin.

Vuonna 1972 Raimo oli ensimmäisiä isiä, jotka osallistuivat synnytysvalmennukseen. Lapset ja raskausajan ongelmat opettivat Raimoa arvostamaan Marjattaa uudella tavalla.

– Mies ei voi koskaan täysin ymmärtää, miltä tuntuu kantaa lasta sydämensä alla. Miehen pitää muodostaa suhde lapseen vasta myöhemmin.

Auttamisen malli kotoa

Raimo syntyi Alahärmässä kahdeksanlapsisen maanviljelijäperheen nuorimmaiseksi. Äiti oli tuolloin lähes 50-vuotias, ja lapsuutta varjosti pelko vanhempien kuolemasta.

– Äiti puhui kuolemastaan 20 vuotta. Päätin, et­ten ikinä tee samaa omille lapsilleni. Kun sitten olin pohjalla, lapset kertoivat jälkeenpäin toivoneensa minun sanovan, etten aio kuolla.

Auttamisen vimman Raimo peri äidiltään. Suurperheessä oli aina tilaa vieraille. Äiti ruokki kiertävät mustalaisetkin. Raimokin alkoi huolehtia muista jo lapsena.

– Isosiskoni oli erityiskohteeni, olisin tehnyt mitä vain hänen puolestaan. Pesin hänen polkupyöränsäkin, ennen kuin hän lähti tansseihin, etteivät hänen valkoiset hansikkaansa olisi likaantuneet.

Aikuisena Raimo halusi antaa sisällään olevaa rakkautta mahdollisimman monelle. Autettavia on riittänyt. Joskus liikaakin, ainakin vaimon mielestä.

– Marjatta sanoo, että normaali ihminen tuo kotiin lemmikkejä, mutta minä tuon ihmisiä. Aina Marjatta ei ole ollut asiasta kauhean innoissaan.

Läheisten mielestä Raimolla tuppaavat asiat menemään liiallisuuksiin. Jos Raimo huomaa, että tuttu kehitysvammainen tarvitsee väliaikaisen asunnon, hänet otetaan vaikka omaan kotiin.

– Haluan huolehtia koko ajan. Olen onnellinen kaikkien puolesta enkä kadehdi ketään.

Työuupumus yllätti

Kesällä 1970 nuori Raimo näki kotinsa parvekkeelta, kun viehättävä nainen juoksi läheiseen kangaskauppaan. Hänestä tuntui, että hänen piti mennä mukaan. Niin Raimo tutustui Marjattaan, ja jo puolen vuoden kuluttua pari oli naimisissa.

– Minulle tuli tunne, että Marjatalle voin antaa sitä valtavaa rakkautta, jota olin täynnä.

Viime jouluna vietettiin jo 44-vuotishääpäivää. Puhetta ja naurua on riittänyt kaikki vuodet.

– Vävymme olivat aluksi ihmeissään, että voiko tuollaista olla. Viihdymme koko ajan yhdessä. Joskus toisen naama tietenkin ärsyttää, mutta siitä pääsee nopeasti yli.

"Töitä ei voi tehdä niin paljon, että sillä saisi itsetunnon korjattua."

1980-luvulla Raimo työskenteli pankinjohtajana Jurvassa. Seitsemän vuotta sujui hyvin. Vähitellen hän kuitenkin huomasi tekevänsä liikaa töitä.

– En tiedostanut ajoissa, miksi tein töitä niin paljon. Vasta jälkeenpäin tajusin, että yritin vahvistaa itsetuntoani. Mutta niin paljon ei voi töitä tehdä, että sillä saisi itsetunnon korjattua.

Työssä alkoi tulla virheitä. Se lisäsi pahaa oloa ja teki kyyniseksi. Unettomuus vaivasi. Lopulta Raimo huomasi, ettei ole enää hyvä aviomies eikä isä.

– Kun olin töissä, ajattelin, että pitäisi olla enemmän kotona, ja päinvastoin. En ollut enää missään oma itseni. Kuluttavinta oli oman ajatusmaailman kaventuminen. Näin vain kielteisiä vaihtoehtoja.

Työn ja kotihommien lisäksi Raimo teki koko ajan vapaaehtoistyötä Mannerheimin Lastensuojeluliitossa ja Suomen Punaisessa Ristissä.

– Olin vanhusten ja kehitysvammaisten ystävänä. Siitä sain mittaamattomasti voimaa arkeen. Niistä hetkistä en haluaisi antaa pois yhtäkään.

Pian Raimo ryhtyi myös kouluttamaan vapaaehtoisia ja kehittämään heidän tekemäänsä työtä Vaasan vankilassa. Sekin kulutti ja vauhditti loppuun palamista. Jatkuva antaminen vei voimia, eikä tuonut enää tyydytystä.

– Muistutan tästä vapaaehtoistyöntekijöitä, jotka uskovat, että työstä saa aina enemmän kuin antaa. Olen nähnyt paljon uupuneita vapaaehtoisia.

Sisäisesti rikki pitkään

Lopulta Raimon oli myönnettävä, ettei hän enää jaksa. Itsetunto oli murentunut, itseluottamus ei tahtonut riittää mihinkään. Oli pakko uskaltaa kohdata tuska ja aloittaa alusta. Raimo irtisanoutui pankinjohtajan työstä ja jäi sairauslomalle.

–  Minulla ei ollut muuta kuin läheiseni. Muuten koin olevani todella yksin. En heti tajunnut, että olin aiheuttanut sen omalla vetäytymiselläni. Pohjalla olin pitänyt välimatkaa muihin ihmisiin.

Alkoi pitkä tie. Ensin Raimo makasi voimattomana sängyn pohjalla ja nukkui yöt ja päivät, kunnes kaikki valvottujen öiden univelat oli kuitattu.

Vähitellen hän opetteli oikeasti arvostamaan välittämistä ja läsnäoloa, asioita, joita oli pitänyt perusarvoinaan. Taakse jäi usko siihen, että yhteiskunnallisella asemalla saa arvostusta. Hän alkoi nauttia arjesta lasten kanssa ja tajusi, ettei koko ajan tarvitse keksiä suuria juttuja.

– Erittelin syyt, jotka johtivat loppuun palamiseen. Pyrin korjaamaan asiat, jos se oli vallassani. Opin sanomaan työyhteisössä mielipiteeni ja ottamaan työkavereiden tarjoaman tuen vastaan.

Uuden työn Raimo löysi jo kuukauden sairausloman jälkeen. Uusi ammatti liittyi vapaaehtoistyöhön. Koska aihepiiri oli ennestään tuttu, uuteen työhön oli helpottavaa mennä.

"Onneksi putosin ihan pohjalle."

Mutta vaikka ulkoisesti näytti siltä, että Raimo oli kunnossa, sisäisesti olo oli pitkään rikkinäinen. Selviytymistaistelu kesti vuosia.

– Ilman pudotusta en olisi se ihminen, mikä nyt olen. Onneksi putosin ihan pohjalle, jossa ei ollut enää vaihtoehtoja jatkaa entiseen malliin. Hyvä mielenterveys sisältää kyvyn rakastaa ja tehdä työtä. Näitä asioita olen yrittänyt toteuttaa parhaani mukaan vaikeinakin aikoina.

Parisuhdepatologiksi

Vapaaehtoistyö teki Raimosta myös julkisuuden henkilön. Vuonna 1995 hän sai Suomen Punaisen Ristin Vuoden ystäväteko -palkinnon, minkä vuoksi häntä haastateltiin televisioon. Haastattelun jälkeen tuottaja tuli kysymään, kiinnostaisiko Raimoa tulla Lauantaivekkari-ohjelmaan puhumaan parisuhteesta.

– Olin ihmeissäni. Mitä minä televisiossa osaisin puhua. Lopulta tein televisio-ohjelmia yli kymmenen vuotta. Lauantaivekkari muuttui Sunnuntaivekkariksi. Oli arvokasta saada tutustua satoihin parisuhteisiin, Raimo sanoo.

Hänestä tuli parisuhdepatologi. Kun kuunteli joka viikko tavallisten suomalaisten pariskuntien ongelmia, tuntui, että oma elämä onkin ihan kunnossa.

– Mutta nopeasti sitä unohti taas ja alkoi murehtia omiaan. Yleensä unohdus tapahtui Hämeenlinnan kohdalla, kun olin ajamassa Helsingistä kotiin Kurikkaan.

Tv-kasvolle alkoi olla kysyntää myös luennoitsijana työpaikoilla ja koulujen vanhempienilloissa. Taas Raimo huomasi tekevänsä liikaa kaikkea.

– Luulin, että yksi burnout tekee immuuniksi, mutta niin ei ollut. Ajoin vuodessa yli satatuhatta kilometriä. Onneksi huomasin ajoissa, että vauhti kasvoi taas, ja osasin olla varuillani.

Tällä kertaa ei tarvinnut mennä pohjan kautta, Raimo tunnisti stressin oireet ja hidasti vauhtia.

Sitten tuli puhelu kustannusyhtiö Otavalta. Raimolta tilattiin kirja parisuhteista. Hän kirjoitti vimmatusti kesän ja 1997 ilmestyi Arkipeili. Vuoden kuluttua siitä ilmestyi toinen kirja Pelimerkeistä persooniksi, joka kertoo työpaikan ihmissuhteista.

– Olin purkanut kirjoihin entisen elämäni. Se oli vapauttavaa. Mutta kirjoista seurasi lisää julkisuutta ja esiintymispyyntöjä. Minua pidettiin jonain virallisena parisuhdeasiantuntijana. Minusta kirjat olivat vain puhetta ihmiseltä toiselle.

Ei mitään hienoja harrastuksia

Vuosi sitten Raimo teki raskaan päätöksen. Hän lopetti vapaaehtoistyön ja vapaaehtoisten kouluttamisen.

Jäljelle jäi vain vankilatyö, joka on ollut hänelle tärkeää alusta asti.

– En osannut vähentää sopivasti, joten lopetin lähes kaiken työn kerralla. Itkien sitä päätöstä tein.

Nyt Raimon ja Marjatan elämä on puoliksi eläkkeellä oloa. Marjatta on jäänyt virallisesti eläkkeelle työstään terveyskeskuksessa, mutta töihin pyydetään yhä, sillä iäkkäiden osastolle on vaikea löytää sijaisia.

"Tärkeämpää on elää täysillä ja aidosti päivä kerrallaan."

Raimolle jäi Sunnuntaivekkarista perinnöksi Aamusydämellä-ohjelman taustatoimittajan työ ja luentomatkoja. Vapaa-aikana Raimo kirjoittaa ajatuskasoja, joita hän ei ainakaan vielä aio koota kirjaksi, vaikka siihen olisi mahdollisuus.

– Elämämme kuulostaa tylsältä, emme harrasta mitään hienoja juttuja. Viihdymme yhdessä. Katselemme leffoja ja käymme lasten luona.

Tulevaisuuteen Raimo Vakkuri suhtautuu rauhallisesti. Päivä kerrallaan.

– Onko meidän tavoitteemme edes elää mahdollisimman pitkään? Minusta tärkeämpää on elää täysillä ja aidosti päivä kerrallaan. Rakastaa itseään ja lähimmäisiään ja auttaa heitä.

Raimon selviytymis­keinot x 3

  1. Tunteiden tajuaminen. Tiedostan omat tunteeni ja uskallan elää niiden mukaan.
  2. Puhuminen. Uskallan puhua itselleni ja läheisilleni sekä heikkoudestani että vahvuudestani.
  3. Kyky rakastaa itseä. Kun opin rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen, pystyn olemaan aito muiden kanssa.

Artikkeli on ilmestynyt alunperin ET-lehdessä 15/2015

4 x Raimo Vakkuri

  1. Syntynyt: Ala­härmässä 1946. Asuu Kurikassa.
  2. Perhe: Vaimo Marjatta, kolme tytärtä ja neljä lastenlasta.
  3. Ammatti: Toimittaja, koulut­taja, luennoitsija.
  4. Harrastaa: Kirjoittamista, musiikkia, elokuvia ja yhdessäoloa perheen kanssa.

Kysely

Oletko sinä kokenut burnoutin?

Kyllä
Kyllä
82.4%
En
En
17.5%
Ääniä yhteensä: 91
Vierailija

Siihen aikaan ei sellaisista tiedetty vielä mitään. Oltaisiin luultu joksikin kirjoiksi tms.

Sisältö jatkuu mainoksen alla