Television parisuhdetoimittaja Raimo Vakkuri imi auttamisen vimman äidiltään. Hän on huolehtinut muista jopa niin paljon, että vapaaehtoistyö vauhditti loppuun palamista.

Raimo Vakkuri, 68, on lähdössä Saksaan keskimmäisen tyttären perheen luo.

– Siellä minua odottavat ompelutyöt. Tykkään korjata vaatteita, Raimo sanoo.

Mukaan lähtee vaimo Marjatta, 67.

Raimo on aina puuhannut paljon lastensa kanssa. Kun Annika, Pauliina ja Katariina olivat pieniä, nuori isä järjesti heille yhtenään juhlia ja reissuja. Tytöt ovat kertoneet, että he näkivät aina isänsä ilmeestä, milloin tapahtuu jotain. Kerran hän keksi järjestää lapsille pihalle sambakarnevaalit.

– Katselin leikkiä ikkunasta, nauroin ja itkin.

Vuonna 1972 Raimo oli ensimmäisiä isiä, jotka osallistuivat synnytysvalmennukseen. Lapset ja raskausajan ongelmat opettivat Raimoa arvostamaan Marjattaa uudella tavalla.

– Mies ei voi koskaan täysin ymmärtää, miltä tuntuu kantaa lasta sydämensä alla. Miehen pitää muodostaa suhde lapseen vasta myöhemmin.

Auttamisen malli kotoa

Raimo syntyi Alahärmässä kahdeksanlapsisen maanviljelijäperheen nuorimmaiseksi. Äiti oli tuolloin lähes 50-vuotias, ja lapsuutta varjosti pelko vanhempien kuolemasta.

– Äiti puhui kuolemastaan 20 vuotta. Päätin, et­ten ikinä tee samaa omille lapsilleni. Kun sitten olin pohjalla, lapset kertoivat jälkeenpäin toivoneensa minun sanovan, etten aio kuolla.

Auttamisen vimman Raimo peri äidiltään. Suurperheessä oli aina tilaa vieraille. Äiti ruokki kiertävät mustalaisetkin. Raimokin alkoi huolehtia muista jo lapsena.

– Isosiskoni oli erityiskohteeni, olisin tehnyt mitä vain hänen puolestaan. Pesin hänen polkupyöränsäkin, ennen kuin hän lähti tansseihin, etteivät hänen valkoiset hansikkaansa olisi likaantuneet.

Aikuisena Raimo halusi antaa sisällään olevaa rakkautta mahdollisimman monelle. Autettavia on riittänyt. Joskus liikaakin, ainakin vaimon mielestä.

– Marjatta sanoo, että normaali ihminen tuo kotiin lemmikkejä, mutta minä tuon ihmisiä. Aina Marjatta ei ole ollut asiasta kauhean innoissaan.

Läheisten mielestä Raimolla tuppaavat asiat menemään liiallisuuksiin. Jos Raimo huomaa, että tuttu kehitysvammainen tarvitsee väliaikaisen asunnon, hänet otetaan vaikka omaan kotiin.

– Haluan huolehtia koko ajan. Olen onnellinen kaikkien puolesta enkä kadehdi ketään.

Työuupumus yllätti

Kesällä 1970 nuori Raimo näki kotinsa parvekkeelta, kun viehättävä nainen juoksi läheiseen kangaskauppaan. Hänestä tuntui, että hänen piti mennä mukaan. Niin Raimo tutustui Marjattaan, ja jo puolen vuoden kuluttua pari oli naimisissa.

– Minulle tuli tunne, että Marjatalle voin antaa sitä valtavaa rakkautta, jota olin täynnä.

Viime jouluna vietettiin jo 44-vuotishääpäivää. Puhetta ja naurua on riittänyt kaikki vuodet.

– Vävymme olivat aluksi ihmeissään, että voiko tuollaista olla. Viihdymme koko ajan yhdessä. Joskus toisen naama tietenkin ärsyttää, mutta siitä pääsee nopeasti yli.

"Töitä ei voi tehdä niin paljon, että sillä saisi itsetunnon korjattua."

1980-luvulla Raimo työskenteli pankinjohtajana Jurvassa. Seitsemän vuotta sujui hyvin. Vähitellen hän kuitenkin huomasi tekevänsä liikaa töitä.

– En tiedostanut ajoissa, miksi tein töitä niin paljon. Vasta jälkeenpäin tajusin, että yritin vahvistaa itsetuntoani. Mutta niin paljon ei voi töitä tehdä, että sillä saisi itsetunnon korjattua.

Työssä alkoi tulla virheitä. Se lisäsi pahaa oloa ja teki kyyniseksi. Unettomuus vaivasi. Lopulta Raimo huomasi, ettei ole enää hyvä aviomies eikä isä.

– Kun olin töissä, ajattelin, että pitäisi olla enemmän kotona, ja päinvastoin. En ollut enää missään oma itseni. Kuluttavinta oli oman ajatusmaailman kaventuminen. Näin vain kielteisiä vaihtoehtoja.

Työn ja kotihommien lisäksi Raimo teki koko ajan vapaaehtoistyötä Mannerheimin Lastensuojeluliitossa ja Suomen Punaisessa Ristissä.

– Olin vanhusten ja kehitysvammaisten ystävänä. Siitä sain mittaamattomasti voimaa arkeen. Niistä hetkistä en haluaisi antaa pois yhtäkään.

Pian Raimo ryhtyi myös kouluttamaan vapaaehtoisia ja kehittämään heidän tekemäänsä työtä Vaasan vankilassa. Sekin kulutti ja vauhditti loppuun palamista. Jatkuva antaminen vei voimia, eikä tuonut enää tyydytystä.

– Muistutan tästä vapaaehtoistyöntekijöitä, jotka uskovat, että työstä saa aina enemmän kuin antaa. Olen nähnyt paljon uupuneita vapaaehtoisia.

Sisäisesti rikki pitkään

Lopulta Raimon oli myönnettävä, ettei hän enää jaksa. Itsetunto oli murentunut, itseluottamus ei tahtonut riittää mihinkään. Oli pakko uskaltaa kohdata tuska ja aloittaa alusta. Raimo irtisanoutui pankinjohtajan työstä ja jäi sairauslomalle.

–  Minulla ei ollut muuta kuin läheiseni. Muuten koin olevani todella yksin. En heti tajunnut, että olin aiheuttanut sen omalla vetäytymiselläni. Pohjalla olin pitänyt välimatkaa muihin ihmisiin.

Alkoi pitkä tie. Ensin Raimo makasi voimattomana sängyn pohjalla ja nukkui yöt ja päivät, kunnes kaikki valvottujen öiden univelat oli kuitattu.

Vähitellen hän opetteli oikeasti arvostamaan välittämistä ja läsnäoloa, asioita, joita oli pitänyt perusarvoinaan. Taakse jäi usko siihen, että yhteiskunnallisella asemalla saa arvostusta. Hän alkoi nauttia arjesta lasten kanssa ja tajusi, ettei koko ajan tarvitse keksiä suuria juttuja.

– Erittelin syyt, jotka johtivat loppuun palamiseen. Pyrin korjaamaan asiat, jos se oli vallassani. Opin sanomaan työyhteisössä mielipiteeni ja ottamaan työkavereiden tarjoaman tuen vastaan.

Uuden työn Raimo löysi jo kuukauden sairausloman jälkeen. Uusi ammatti liittyi vapaaehtoistyöhön. Koska aihepiiri oli ennestään tuttu, uuteen työhön oli helpottavaa mennä.

"Onneksi putosin ihan pohjalle."

Mutta vaikka ulkoisesti näytti siltä, että Raimo oli kunnossa, sisäisesti olo oli pitkään rikkinäinen. Selviytymistaistelu kesti vuosia.

– Ilman pudotusta en olisi se ihminen, mikä nyt olen. Onneksi putosin ihan pohjalle, jossa ei ollut enää vaihtoehtoja jatkaa entiseen malliin. Hyvä mielenterveys sisältää kyvyn rakastaa ja tehdä työtä. Näitä asioita olen yrittänyt toteuttaa parhaani mukaan vaikeinakin aikoina.

Parisuhdepatologiksi

Vapaaehtoistyö teki Raimosta myös julkisuuden henkilön. Vuonna 1995 hän sai Suomen Punaisen Ristin Vuoden ystäväteko -palkinnon, minkä vuoksi häntä haastateltiin televisioon. Haastattelun jälkeen tuottaja tuli kysymään, kiinnostaisiko Raimoa tulla Lauantaivekkari-ohjelmaan puhumaan parisuhteesta.

– Olin ihmeissäni. Mitä minä televisiossa osaisin puhua. Lopulta tein televisio-ohjelmia yli kymmenen vuotta. Lauantaivekkari muuttui Sunnuntaivekkariksi. Oli arvokasta saada tutustua satoihin parisuhteisiin, Raimo sanoo.

Hänestä tuli parisuhdepatologi. Kun kuunteli joka viikko tavallisten suomalaisten pariskuntien ongelmia, tuntui, että oma elämä onkin ihan kunnossa.

– Mutta nopeasti sitä unohti taas ja alkoi murehtia omiaan. Yleensä unohdus tapahtui Hämeenlinnan kohdalla, kun olin ajamassa Helsingistä kotiin Kurikkaan.

Tv-kasvolle alkoi olla kysyntää myös luennoitsijana työpaikoilla ja koulujen vanhempienilloissa. Taas Raimo huomasi tekevänsä liikaa kaikkea.

– Luulin, että yksi burnout tekee immuuniksi, mutta niin ei ollut. Ajoin vuodessa yli satatuhatta kilometriä. Onneksi huomasin ajoissa, että vauhti kasvoi taas, ja osasin olla varuillani.

Tällä kertaa ei tarvinnut mennä pohjan kautta, Raimo tunnisti stressin oireet ja hidasti vauhtia.

Sitten tuli puhelu kustannusyhtiö Otavalta. Raimolta tilattiin kirja parisuhteista. Hän kirjoitti vimmatusti kesän ja 1997 ilmestyi Arkipeili. Vuoden kuluttua siitä ilmestyi toinen kirja Pelimerkeistä persooniksi, joka kertoo työpaikan ihmissuhteista.

– Olin purkanut kirjoihin entisen elämäni. Se oli vapauttavaa. Mutta kirjoista seurasi lisää julkisuutta ja esiintymispyyntöjä. Minua pidettiin jonain virallisena parisuhdeasiantuntijana. Minusta kirjat olivat vain puhetta ihmiseltä toiselle.

Ei mitään hienoja harrastuksia

Vuosi sitten Raimo teki raskaan päätöksen. Hän lopetti vapaaehtoistyön ja vapaaehtoisten kouluttamisen.

Jäljelle jäi vain vankilatyö, joka on ollut hänelle tärkeää alusta asti.

– En osannut vähentää sopivasti, joten lopetin lähes kaiken työn kerralla. Itkien sitä päätöstä tein.

Nyt Raimon ja Marjatan elämä on puoliksi eläkkeellä oloa. Marjatta on jäänyt virallisesti eläkkeelle työstään terveyskeskuksessa, mutta töihin pyydetään yhä, sillä iäkkäiden osastolle on vaikea löytää sijaisia.

"Tärkeämpää on elää täysillä ja aidosti päivä kerrallaan."

Raimolle jäi Sunnuntaivekkarista perinnöksi Aamusydämellä-ohjelman taustatoimittajan työ ja luentomatkoja. Vapaa-aikana Raimo kirjoittaa ajatuskasoja, joita hän ei ainakaan vielä aio koota kirjaksi, vaikka siihen olisi mahdollisuus.

– Elämämme kuulostaa tylsältä, emme harrasta mitään hienoja juttuja. Viihdymme yhdessä. Katselemme leffoja ja käymme lasten luona.

Tulevaisuuteen Raimo Vakkuri suhtautuu rauhallisesti. Päivä kerrallaan.

– Onko meidän tavoitteemme edes elää mahdollisimman pitkään? Minusta tärkeämpää on elää täysillä ja aidosti päivä kerrallaan. Rakastaa itseään ja lähimmäisiään ja auttaa heitä.

Raimon selviytymis­keinot x 3

  1. Tunteiden tajuaminen. Tiedostan omat tunteeni ja uskallan elää niiden mukaan.
  2. Puhuminen. Uskallan puhua itselleni ja läheisilleni sekä heikkoudestani että vahvuudestani.
  3. Kyky rakastaa itseä. Kun opin rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen, pystyn olemaan aito muiden kanssa.

Artikkeli on ilmestynyt alunperin ET-lehdessä 15/2015

4 x Raimo Vakkuri

  1. Syntynyt: Ala­härmässä 1946. Asuu Kurikassa.
  2. Perhe: Vaimo Marjatta, kolme tytärtä ja neljä lastenlasta.
  3. Ammatti: Toimittaja, koulut­taja, luennoitsija.
  4. Harrastaa: Kirjoittamista, musiikkia, elokuvia ja yhdessäoloa perheen kanssa.

Kysely

Oletko sinä kokenut burnoutin?

Kyllä
Kyllä
82.4%
En
En
17.5%
Ääniä yhteensä: 91

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.

 

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.