Sirpa Vihanta ja Seija-sisko vuonna 1954 enon tuomat nuket syleissään. – Minä olen kuvassa neljä ja siskoni Seija viisi. Meillä on vain vuosi ja 5 kuukautta ikäeroa ja meitä luultiin usein kaksosiksi.
Sirpa Vihanta ja Seija-sisko vuonna 1954 enon tuomat nuket syleissään. – Minä olen kuvassa neljä ja siskoni Seija viisi. Meillä on vain vuosi ja 5 kuukautta ikäeroa ja meitä luultiin usein kaksosiksi.

Virroilla asuva Sirpa Vihanta, 65, muistelee, miten hienoa oli saada enon ulkomailta tuoma nukke pikkutyttönä. Sitä kävi ihailemassa koko kylä!

"Vietin lapsuuteni Korpelan kylässä Kannuksessa. Jo Kokkolaan pääsy 50 km päähän oli 1950-luvulla harvinaista, joten ulkomaan tuliaiset olivat jotain aivan ihmeellistä. Enoni oli lähtenyt 17-vuotiaana merille, ja hänen lomalle tulonsa oli aina juhlaa. Kerran saimme siskoni Seijan kanssa upeat isot nuket.

Veikko-eno tuli linja-autolla ja käveli muutama sata metriä suoraa tietä meille. Hänellä oli kaksi isoa laatikkoa molemmissa kainaloissaan. Voi sitä riemua, kun sieltä paljastui upeat ulkomailta tuodut nuket. Niillä oli pitkä kihara, tumma tukka, olkihatut ja espanjalaistyyppiset hienot siniset mekot. Jalat ja kädet liikkuivat ja silmät sulkeutuivat. Eihän me oltu koskaan nähtykään sellaisia ennen! Ne olivat tuulahdus jostain todella kaukaisesta maailmasta 50-luvun Kannuksesta katsoen.

Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu koskettavalta ja hienolta, että nuori poika viitsii raahata ulkomailta kaukaa maailmalta siskon tytöilleen isoja nukkeja. Koko kylän lapset ja aikuiset kävivät ihastelemassa niitä.

Nukeilla ei saanut leikkiä, vaan ne pidettiin sängyn päällä koristeena. Ja siksi ne ovat säilyneet hyvinä, ja ovat edelleen lapsuudenkodissani, jossa nuorin siskoni asuu nykyisin. Minäkään en antanut omien lapsieni leikkiä niillä. Harmi kun en muista, mitkä nimet niille annoimme. Seijaltakaan en voi enää kysyä, sillä hän menehtyi vuonna 2005.

Eksoottiset tuliaiset: viinirypäleitä, purukumia ja kilpikonna

Kerran Veikko-eno toi meille laatikollisen viinirypäleitä! Kukaan ei ollut koskaan nähnytkään semmoisia. Niitä säilytettiin kylmässä kellarissa sahajauhoissa ja sieltä sai aina välillä yhden kerrallaan. Purukumiakin eno toi laatikollisen. Sitä säilytettiin yläkaapissa ja äiti välillä antoi yhden. Toki joskus otin omin luvinkin...

Tässä kuvassa kaikki ovat kerääntyneet enon moottoripyörälle. Minä istun etupyörällä ja äiti pitää minusta kiinni.

Mutta kaikista hienointa oli, kun Veikko toi meille Tunisiasta Rosita-kilpikonnan. Se oli sensaatio. Rosita meni aina talviunille pahvilaatikkoon olohuoneen nurkkaan. Kesäksi se heräsi eloon. Syötimme sille voikukan lehtiä ja joskus se karkasi pidemmälle pihalta, perunapellolle. Silloin koko kylän lapset lähtivät etsimään Rositaa. Kun Rosita kuoli, sille pidettiin hautajaiset ja se haudattiin joenrantaan vievän polun ääreen Musti-koiran viereen.

Eno toi meille myös levysoittimen ja levyjä, Laila Kinnusta ja Olavi Virtaa. Silloin tuli nuorisoporukkaa kylään ja kaikki vetäytyivät huoneeseen pelaamaan korttia ja kuuntelemaan levyjä.

Varo, näkki tulee!

Asuimme isän, äidin, sekä mummun ja papan kanssa. Minulla ja siskollani on vain vuosi ja viisi kuukautta ikäeroa ja meitä luultiin usein kaksosiksi. 

Meillä oli paljon ihania mekkoja ja aina samanlaiset. Äiti oli meidän syntyessämme 17- ja 19-vuotias, joten kaipa hän vähän puki meitä kuin nukkeja. Kylällä oli ompelija, joka teki meille vaatteita. 

Olimme kovia leikkimään paperinukeilla. Piirsimme niille vaatteita ja leikkasimme vaatteita myös lehdistä. Kylä ja naapurusto oli täynnä lapsia tuohon aikaan. Parhaat kaverini olivat Ahlholmin Sirkku ja Ala-Korpelan Pirjo naapuritaloista. Nyt Korpelan kylä on hiljainen.

Leluja saimme vain jouluna ja syntymäpäivänä. Hienoilla nukeilla ei saanut leikkiä, mutta meillä oli pehmeät räsynuket leikkimistä varten. Niillä oli pitkä vaalea tukka. Kerran leikkasimme Seijan kanssa niille lyhyet tukat ja äiti suuttui. Isä teki meille puusta nukenvaunut ja sängyt. Harmi, kun ne eivät ole säästyneet.

Lapsuus oli huoletonta aikaa, aina oli joku kotona. Iida-mummu oli kova vahtimaan koko kylän lapsia, esimerkiksi äkilliseltä hukkumiskuolemalta. Muistan kun olimme jokirannassa uimassa niin mummu huusi mäentörmältä meille, että "tulukaa pois, näkki tulee". Hän myös uhkasi aina kuolemantaudilla, jos oli liian pitkään uimassa.

Koko kylä telkkarin äärellä

Muistan potkukelkkailun erityisen hauskana leikkinä. Teimme kelkoista pitkän junan ja koko kylän lapset potkuttelivat tiellä. Pulkkia ei ollut mutta liukuri tehtiin kätevästi pahvista, jonka toinen puoli oli kiiltävä.

Meille tuli televisio melko aikaisin 60-luvulla. Katsoimme tietysti kaiken, mitä sieltä tuli. Korpelan kylän ensimmäinen telkkari oli Ala-Korpelan Leevillä. Hän oli menettänyt jalkansa sodassa ja kulki kärryllä. Koko kylän lapset kerääntyivät Leevin taloon tuijottamaan telkkaria, vaikka sieltä olisi tullut vain lumisadetta.

Tässä kuvassa poseeraan nukkeni ja Veikko-enon kanssa Kannuksessa vuonna 2007. Seija-sisko ei ollut enää kuvioissa mukana. Eikä nyt ole enokaan. Mutta molempien nuket ovat Korpelan vintillä tallessa.”

Vanamo

Lapsuusmuistoja 50-luvulta: "Eno toi meriltä nuket ja kilpikonnan"

Muistoja herättävä juttu. Isäni serkku oli konemestarina suurella amerikkalaisella valtamerialuksella, joka seilasi Etelä-Amerikasta Eurooppaan. Hänen vierailunsa olivat aina suuri tapaus. Ihmeellisin tuliainen oli täytetty alligaattorin poikanen! Mummille toi ison korallin. Kun laittoi korvansa sen suuaukkoon, saattoi kuulla meren pauhaavan. Kuva, jossa siskokset seisovat leikkimökin edustalla, on myös muistoja herättävä. Rusetit tukassa ja polvisukat jalassa. Niinhän se oli 50-luvulla. Aina...
Lue kommentti