Maarit Hurmerinnalla ei ollut kiire keikkalavoille, vaikka ura oli jo nousussa.

Kun odotin esikoistani Samulia, voin ensimmäiset kuusi kuukautta tosi huonosti. Oksensin joka päivä. Tietyt tuon ajan tuoksut, esimerkiksi erään grilliravintolan haju, ällöttävät minua vieläkin.

Olin tuolloin vasta 20-vuotias, mutta suhtauduin raskauteen yllättävän levollisesti. Olin tavannut Sami Hurmerinnan edellisenä kesänä, ja joulukuussa menimme naimisiin. Olin silloin jo raskaana. Se oli ihanaa aikaa. Olin täynnä rakkautta ja ihan varma, että handlaan tämän homman.

Pidin vauvaa sylissäni ja mietin, miten saisin varjeltua häntä kaikelta pahalta.

Odotusaikanani asuimme vähän aikaa Samin vanhempien luona Espoossa. Muutimme omaan kaksioomme Hiekkaharjuun heinäkuussa 1975 juuri ennen Samulin syntymää. Vauva oli meille valtava onni. Pidin häntä sylissäni ja mietin, miten saisin varjeltua häntä kaikelta pahalta.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Appivanhempieni parivuotias mäyräkoira Miikku oli tärkeä osa perhettämme.

Laulajan urani oli tuolloin hyvässä vauhdissa, olin julkaissut kaksi albumia. Silti minulla ei ollut kiirettä keikkalavoille. Parin vuoden päästä levy-yhtiöt tarjosivat minulle kilpaa uutta levytyssopimusta. Toinen niistä oli taloudellisesti niin kannattava, etten voinut kieltäytyä. Ajattelin, että oli sopiva aika jatkaa uraa eteenpäin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Appivanhempieni parivuotias mäyräkoira Miikku oli tärkeä osa perhettämme. Se oli säyseä koira. Kun Samuli oppi kävelemään, hän otti Miikusta tukea pitämällä tätä hännästä kiinni. Miikun korvat olivat luimussa, mutta se ei tehnyt elettäkään napatakseen poikaa. Miikku eli pitkän hyvän elämän ja kuoli vasta kunnioitettavassa 17 vuoden iässä.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 5/2020.

Sisältö jatkuu mainoksen alla