Siv Skogman ei  ole osallistunut  tyttärensä poliittiseen uraan, mutta on ollut taustalla tukena.
Siv Skogman ei ole osallistunut tyttärensä poliittiseen uraan, mutta on ollut taustalla tukena.

Li Anderssonin mukavimpia lapsuusmuistoja on, kun äiti Siv Skogman keskusteli vilkkaasti ystävättäriensä kanssa keittiössä yhteiskunnasta. Nyt tytär parantaa maailmaa politiikassa, ja äiti on ylpeä siitä, että Li on heikomman puolella.

Kun kansanedustaja Li Andersson saapuu äitinsä kotiin, hän käy ensin jääkaapilla ja lössähtää sitten sohvalle. Kodikas kaksio Turun Martin kaupunginosassa oli lähes kymmenen vuotta hänenkin kotinsa.

– Vanhempani erosivat, kun olin pieni, ja äiti oli lähivanhempani. Varhaisimpia ja mukavimpia lapsuusmuistojani on se, kun äiti ja kolme hänen ystävätärtään Antin, Patty ja Mikaela keskustelivat keittiössä työstä, politiikasta ja maailmanmenosta. Joivat viiniä ja nauroivat. Me lapset leikimme ja välillä kuuntelimme, Li muistelee ja jatkaa:

– Olen kasvanut vahvojen naisten ympäröimänä. Neljän naisen porukasta kolme eli ilman parisuhdetta, mutta jokainen teki elämänsä juuri sen näköiseksi kuin halusi.

"Jossain vaiheessa barbiet vaihtuivat keskusteluun veroista, uskonnoista ja sodista."

Siv Skogman nauraa, että myös Li järjesti jo yläaste­ikäisenä kiihkeitä keskusteluja ystäviensä kanssa.

– Tytöt olivat läheisiä päiväkodista lähtien, mutta jossain vaiheessa Barbiet ja My little ponyt vaihtuivat keskusteluun veroista, uskonnoista, USA:n ulkopolitiikasta ja sodista. He olivat halukkaita sanomaan mielipiteensä ja aika kovaäänisiä. Tytöt ovat edelleen läheisiä ystäviä.

Siv Skogman:

”Lin rakettimainen nousu politiikassa oli yllätys minulle, vaikka hän on aina ollut maailmanparantaja.

Li antoi lapsena minulle joululahjaksi pienen kortin, jossa ilmoitti lahjoittaneensa kymmenen markkaa pakolaisapuun. Se oli hieno ajatus, sillä olin aina yrittänyt näyttää, että maailma ei pyöri oman navan ympärillä. Li oli jo pikkutyttönä topakka ja temperamenttinen, vaikka toisaalta leikki paljon rauhassa itsekseen.

Li ei ole kuullut kotona puoluepolitiikkaa vaan paljon keskustelua. Hämmästyin vähän, kun meille alkoi tulla Vasemmistonuorten lehti. Mutta ilahduin, että Li on aktiivinen ja pitää heikompien puolta.

"Li tietää, että luokseni voi tulla itkemään, nauramaan ja raivoamaan."

Kokkaan Lille mielelläni. Hän itse ei panosta keittiöpuuhiin, vaan syö paljon ulkona. Hän osaa tehdä kolme ruokaa: soijabolognesen, pestospagetin ja papupadan.

Li on minulle maailman tärkein ihminen. Li tietää, että luokseni voi tulla itkemään, nauramaan, raivoamaan, lepäämään ja silittelemään kissaa. Aina emme edes puhu, vaan luemme kirjojamme.

Kirjallisuus on yhteinen juttumme. Vaihdamme kirjoja ja keskustelemme niistä. Ostin Lille joululahjaksi neljä Elena Ferranten kirjaa. Ferrante kuvaa teoksissaan naisten elämää yhteiskunnallisen kuohunnan keskellä.

Lin kanssa tulee sanaharkkaa hänen huonosta ajanhallinnastaan. Kun aikoja sitten sovittu tapaaminen lähestyy, häntä ei saa kiinni. Yritän korostaa Lille, että sanoisi suoraan että ei ehdi, sen sijaan että on vain hiljaa. Vaikeneminen on paljon ärsyttävämpää kuin kieltäytyminen.

Viimeksi näin kävi, kun olin kutsunut kuusi pakolaispoikaa syömään. Oli sovittu jo viikkoja aikaisemmin, että myös Li tulee poikaystävänsä kanssa. Päivää ennen hän kertoi, että on triplabuukkaus. Suutuin hirveästi, mutta lopulta Li tuli. Pojat tekivät ihania irakilaisia ruokia: biryania, hummusta, kanakeittoa ja tuoretta baklavaa.

"Olen ylpeä Listä. Hän on älykäs ja ilmaisee mielipiteensä selkeästi, ei kiertele."


Olen ylpeä Listä, sillä hän on älykäs ja ilmaisee mielipiteensä hyvin ja selkeästi niin, että jokainen ymmärtää. Hän ei kiemurtele, ja hänellä on faktat hallussa.

Vasemmisto on muuttunut tosi paljon. Liltä usein tivataan, mitä mieltä hän on 70-luvun Neuvostoliitosta. Eihän hän elänytkään silloin!

Vasemmistoliiton aktiiveissa on paljon vanhempia miehiä. Kutsun Litä ”ukkomagneetiksi”, sillä he tykkäävät kuunnella häntä, ja hän saa heiltä jopa pieniä lahjoja. Li puhuu paljon taloudellisista asioista, se on hänen vahvinta aluettaan. Hän ei kärsi tytöttelystä.

Li muistuttaa duunarimiehiä siitä, että media ja muut puolueet yrittävät luoda vanhemmista vassarimiehistä sivistymättömiä moukkia, joita eivät kiinnosta ihmisoikeudet tai luonto. Li ihan kiihtyy sanoessaan, että se ei ole totta.

"Emme ole kaikesta samaa mieltä, mutta seison Lin takana, tapahtui mitä vain."

Hän puhuu siitä, että työväenliikkeessä kulttuuria on aina arvostettu, ja että duunari on myös aina kulkenut fillarilla eli ollut ”vihertävä”.

Jos Li suuttuu, se todella huomataan. Minä mökötän, olen hiljaa ja loukkaantunut. Emme ole kaikesta samaa mieltä, mutta seison hänen takanaan, tapahtui mitä vain. Esimerkiksi turkistarhaus on Lin mielestä turhaa, mutta kotiseudullani Pohjanmaalla se on iso elinkeino. Olen neuvonut häntä varomaan vähän sanojaan ja esittämään jotain tarhauksen tilalle.

Tapaamme liian harvoin. Voi mennä kuukausikin, ettemme ”kohtaa” kuin Facebookissa. Haluaisin, että hän söisi ja lepäisi kunnolla ja sulkisi kännykän pariksi päiväksi. Mutta hän sanoo olevansa nuori ja jaksavansa. Li ärsyntyy, kun paapon häntä kanaemon lailla.

Erityisen rankka tapaus oli Jyväskylän kirjastopuukotus vuonna 2013, kun Li oli puhumassa Äärioikeisto Suomessa -kirjasta. Näin Facebookista, mitä oli tapahtunut, mutta en saanut Litä kiinni. Lopulta hänen poikaystävänsä vastasi, että Li antaa jo haastattelua.

Tiedän, että Li on vahva. Kun hän käsitteli Jyväskylän tapahtumat heti syvällisesti ja avoimesti, se auttoi minuakin. Olemme Lin kummitädin kanssa usein huolissamme, mutta voimme vain tukea taustalla.

Unelmoin isoäitiydestä, mutta sitä ei varmaan tule moneen vuoteen. Nyt kun olen eläkkeellä, minulla on aikaa kirjoittamiselle, Kristiinankaupungin-mökille ja matkustamiselle.

Olin juuri Albaniassa. Ehkä ehdimme Linkin kanssa yhdessä matkalle tai mökille, joka on hänelle hyvin rakas paikka.”

Li Andersson:

”Äiti on tehnyt yli vuoden vapaa­ehtois­työtä turvapaikanhakijoiden kanssa Pansion vastaan­ottokeskuksessa.

Kuuden 20–25-vuotiaan nuoren miehen porukasta on muodostunut hänelle kuin perhe. Viisi miehistä on kotoisin Irakista, yksi Somaliasta. Äiti on heille bibi, isoäiti. He näkevät viikoittain ja viestittelevät jopa päivittäin.

"Äiti on maailman kiltein ihminen. Hänen kaltaisiaan ihmisiä tarvitaan."

Äiti on hankkinut ”pojilleen” työtä: yksi työskentelee henkilökohtaisena avustajana, toinen oli mallina taideleirillä.

Äiti on maailman kiltein ihminen. Arvostan sitä tosi paljon. Me kaikki tarvitsemme hänen kaltaisiaan ihmisiä, joilla on peruspositiivinen suhtautuminen kaikkiin ihmisiin.

Lapsuuteni yksinhuoltajaäidin kanssa ei ollut kovin leveää. Nuorena sain kuukausirahaa muistaakseni 50 markkaa. Minulla oli tiivis kaveriporukka, ja vanhemmat olivat fiksusti sopineet keskenään, että summa olisi kaikissa perheissä sama. Rahat riittivät kahvilassa istumiseen ja joskus meikkien ostamiseen.

Asuimme kaksiossa, enkä minä päässyt kielikursseille tai ratsastusleirille. Meillä oli kuitenkin varaa mennä kesällä kahdeksi viikoksi Kreikkaan monena vuonna. Usein ystäviä oli mukana. Tykkäämme molemmat Kreikasta. Ruoka on ihanaa ja ilmasto sekä ihmiset lämpöisiä. Se on myös vähän rosoinen paikka. Äiti on vihjaissut, että voisi lähteä nyt eläkkeellä vapaaehtoistyöhön Kreikkaan.


Li sai äidiltään joululahjaksi neljä Elena Ferranten kirjaa.

Liityin Vasemmistonuoriin 16-vuotiaana. Tapasin silloin vappuna Vartiovuoren puistossa ruotsinkielisen pojan, jolla oli Vanun pinssi takissa. Ensimmäinen tapaamani ruotsinkielinen vasemmistonuori! Hänellä oli jäsenliittymislomakkeita mukana ja hän kutsui minut vappumarssille.

"Äiti on feministi kuten minäkin."

Kielen takia aktivoiduin vasemmistonuorissa kuitenkin vasta 20-vuotiaana. Sitä ennen en uskaltanut mennä tapahtumiin, koska ajattelin puhuvani liian huonoa suomea ja tietäväni liian vähän. Ai että mua kaduttaa nyt.

Äiti on feministi kuten minäkin. Hänen nuoruudessaan puhuttiin naisasiasta ja taisteltiin päivähoidon sekä työmarkkinauudistusten puolesta. Nyt yhteiskunnan epäkohdat ja syrjinnän muodot ovat moninaisemmat, esimerkiksi sukupuolinormit ja seksuaalinen identiteetti. Nykyajan feminismi pyrkii murtamaan niin miehiä kuin naisia rajoittavia sukupuolinormeja.

Kirjallisuusinnon olen imenyt äidiltä. Hän suosittelee minulle hyviä kirjoja, ja keskustelemme niistä.

Myös kirjallinen ilmaisu on meille molemmille tärkeää. Äiti on toimittaja ja tosi hyvä kirjoittaja. Hän on runollisempi kuin minä, silloinkin kun aiheena on yhteiskunnallinen ilmiö. Hän valottaa asiaa ihmisten kautta. Minä puolestani pohdin teksteissäni politiikkaa päätösten kautta, teoreettisemmin ja laajemmin.

Äiti on kymmenen vuoden kuluttua varmaan maailmanympärysmatkalla. Ja tekee vapaaehtoistyötä. Ehkä hän on siinä vaiheessa päässyt jo isoäidiksikin. Lapselle hän on varmasti taitava, mukava, lämmin ja innostava isovanhempi.”

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 2/2017.

Vierailija

Li Andersson ja äiti Siv Skogman puolustavat heikompia: "Maailma ei pyöri oman navan ympärillä"

Vierailija kirjoitti: Kyllähän sen huomasi ketä toimittajat televisiossa piikittivät ja ketä ei. On ihan oikeutettua pyytää vaikkapa ET-lehteä tekemään tasapuolisesti juttuja kaikkien puolueiden jäsenistä. Olisi ihan mukava lukea juttu vaikka Laura Huhtasaaresta tai Paavo Väyrysestä. Ja huomaa, kirkosta pääsee kun eroaa siitä. Käsittääkseni homma ei mene niin, että lehti ilmoittaa jollekin julkisuuden henkilölle, että teemme teistä/sinusta haastattelun lehteemme. Kyseisen henkilön on oltava...
Lue kommentti

Miltä tuntuu, kun elämä mullistuu täysin viisikymppisenä? Kari Ylinen, 59, jätti vanhoillislestadiolaisen yhteisön taakseen neljä vuotta sitten. Hän elää nyt toista teini-ikää.

"Erosin uskonyhteisöstä 55-vuotiaana. Pian sen jälkeen kävin ottamassa korvakorun. Laitoin korvaani ison killuttimen, jotta tutut näkisivät, että tuo jätkä ei ole enää samassa uskossa.

Lapsuudenperheessäni oli seitsemän lasta. Arki pyöri uskon ympärillä: oli sunnuntaiseurat ja ompeluseurat. Lapsuuteni oli kiva ja turvallinen.

Rajoitteita toki oli. Kotona ei ollut televisiota emmekä saaneet käydä teatterissa, tansseista puhumattakaan. Monet tosin katsoivat televisiota salaa tuttujen luona tai huoltoasemilla.

Kesällä 1980 ihastuin yhteisöstä tuttuun tyttöön. Menimme naimisiin ja saimme kaikkiaan kuusi lasta. Pelkäsin synnytyksissä aina hirveästi, sillä isäni äiti kuoli aikoinaan liiallisiin synnytyksiin. 

Jääkiekko herätti kuolleista

Minua ahdisti jo pienenä se, että vain me yhteisön jäsenet pääsisimme taivaaseen ja kaikki muut joutuisivat helvettiin. Ahdistuksesta ei yhteisössä saanut puhua.

Purin pahan oloni töihin, enkä ehtinyt aina osallistua yhteisön tapahtumiin. Ihmiset kyselivät perääni ja painostivat. Paloin loppuun kahdesti. Kolmas burn out vei minut sairaslomalle pariksi vuodeksi.

"Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni."

Kun vointini oli pahimmillaan, siskoni vei minut elämäni ensimmäiseen jääkiekko-otteluun. Se herätti minut kuolleista. Pitkästä aikaa tunsin kuuluvani johonkin: porilaisiin, Ässien kannattajiin. En välittänyt siitä, että yhteisö oli opettanut urheilutapahtumien olevan jumalanpilkkaa. Tunnelma jäähallissa oli mahtava.

Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni. Luin erilaisia Raamattuja ja kirjoituksia. Tutkin vanhoillislestadiolaisuuden historiaa ja siellä tuli vastaan kamalia tapauksia. Seurasin itsekin läheltä kiusaamistapausta, jonka vuoksi yksi yhteisömme jäsen melkein teki itsemurhan.

Pahin tuli kuitenkin omasta perheestä: sain tietää, että lähipiiriimme kuulunut henkilö oli käyttänyt osaa lapsistani hyväksi, kun he olivat pieniä. Lapset kertoivat siitä vasta aikuisina.

Erosin yhteisöstä. Myöhemmin päädyimme eroon myös vaimoni kanssa.

Toinen teini-ikä

Tässä iässä uskosta eroaminen on pelottava juttu. Yhtäkkiä oli itse päätettävä kaikesta. Otanko olutta vai en? Miten suhtaudun seurusteluun? Uusi elämä häkellytti.

Kaveripiirini pieneni. En jäänyt kuitenkaan yksin, sillä olin ehtinyt elämäni aikana saada yhteisön ulkopuolisia ystäviä harrastuksissa.

Elän nyt toista teini-ikää. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa elokuvissa vuonna 2014. Se oli upea kokemus. Harrastan henkisiä asioita ja uskon yhä enemmän jälleensyntymiseen. Kuuntelen mielelläni meditaatiomusiikkia, mutta Jenni Vartiainenkin on aika ihana.

Asun yksin. En ole haalinut kotiini tavaraa siltä varalta, jos tänne joskus muuttaa vielä joku toinen. Ensin haluan oppia tuntemaan itseni.

Lapsistani kolme on eronnut yhteisöstä. Ensimmäinen lähti 16-vuotiaana. Olin silloin hänestä ylpeä, vaikken voinut sitä ääneen sanoa."

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 13/2017.

 

[Kuvateksti] - Ennen olin aika harmaa, mutta olen saanut värejä elämääni, Kari iloitsee.

"Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi", kirjoittaa ET:n kolumnisti Minna Lindgren.

Tänä keväänä olen yhä uudelleen törmännyt puheisiin säästötoimista vanhustenhoidossa. Se on tyrmistyttävää.

Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi. Suomessa eniten kasvava ikäluokka on yli 90-vuotiaat. Keskimäärin vanhus tarvitsee yhteiskunnan apua ja kallista hoitoa kahden viimeisen elinvuotensa aikana. Myös vanhuksen kuolema edellyttää asianmukaista saattohoitoa. Kasvavalta vanhusten hoitotarpeelta emme voi välttyä.

Suomessa on hyvin tiedossa, minkä ikäistä väki on ja kuinka suurella todennäköisyydellä sairastavuus ja kuolleisuus kasvavat eri ikäryhmässä.

Pieni esimerkki. Tällä hetkellä 70-vuotiaiden ikäluokasta on kuollut 15 prosenttia. Luku nousee niin, että 75-vuotiaiden ryhmästä kuolleita on 40 prosenttia. Vastaavasti voidaan melko hyvin ennustaa, miten nuo merkkipäivästään hengissä selviytyneet tulevat elämään, sairastamaan ja kuolemaan. Kukaan ei ole yhtäkkiä 80-vuotias.

"Emme suhtaudu synnytyksiin yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon?"

Huono hoito, hoidon laiminlyönti ja hoitamatta jättäminen johtuvat siitä, että hoitajia on liian vähän. Lisää saa vain rahalla. Usein säästötoimiksi ehdotetaan teknologiaa ja kotihoitoa. Mutta teknologia ei ole halpa ratkaisu. Alkuhankinnan jälkeen sen käyttöön on opastettava, laitteita on huollettava, ja kolmen vuoden kuluttua tarvitaankin jo uusi kone, sovellus tai robotti. Tragikoomisia ovat tilanteet, jossa ihminen on korvattu itsepalvelukoneella, mutta koska kukaan ei ymmärrä laitteesta mitään, sen vieressä seisoo ihminen neuvomassa itsensä palvelijoita käyttämään konetta.

Huonokuntoisen vanhuksen säilöminen kotona ei myöskään säästä rahaa. Päinvastoin, usein kotihoidon tarpeet ovat kohtuuttomat, sillä muutamalla pikakäynnillä pitäisi tehdä sama kuin kodinomaisessa palveluasumisessa vuorokaudessa. Isoissa kaupungeissa kotihoidon piirissä on niin huonokuntoisia ihmisiä, että he eivät kuuluisi edes palvelutaloon vaan sairaalaan.

Puheet yhden väestöryhmän kuormittavuudesta ja vääristyneestä hoitosuhteesta ovat syyllistäviä. Emmehän suhtaudu synnytyksiin emmekä lukemaan oppimiseenkaan yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon? Jos yhä suuremmalle vanhusten joukolle ei lisätä yhteiskunnan palveluja, tilanne on yhtä hölmö kuin se, että peruskouluja lakkautettaisiin, vaikka koululaisten määrä kasvaisi.

Tuskin kukaan on niin hullu, että keksisi säästää vanhustenhoidossa viemällä kaikki 85 vuotta täyttäneet rotkon reunalle hyppäämään. Rahaahan meillä on, sen näkee katsomalla ympärilleen. Kysymys on vain siitä, mihin ja miten sitä käytämme.

Kolumni on julkaistus ET-lehden numerossa 12/2018.

Minna Lindgren

on toimittaja

ja kirjailija.