Kansaedustaja Li Anderssonin arki on kiireistä. Parhaiten hän rentoutuu kotikaupungissaan Turussa. Siellä onkin monia mukavia paikkoja myös satunnaiselle turistille. Nämä ovat Lin suosikkipaikat Turussa.

1. Vanhan suurtorin Kirjakahvila

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson viihtyy kotikaupunkinsa Turun kahviloissa. Yksi hänen suosikeistaan on Kirjakahvila Vanhalla suurtorilla.

– Se on osuuskuntapohjainen, pääosin vapaaehtoisvoimin pyörivä epäkaupallinen kulttuurikahvila. Siellä järjestetään keskustelutilaisuuksia, leffanäytöksiä, kirpputoreja, livekeikkoja, dj-iltoja, peli-iltoja ja lukupiirejä. Kahvilan vegaanileivonnaiset ja leivät ovat tosi hyviä. Menen välillä läppärini kanssa tekemään töitä sinne.

Kirjakahvilan valikoimassa on suomalaisten ja ulkomaisten pienkustantamojen kirjallisuutta. Kulttuuri- ja yhteiskunta-aiheisten teosten rinnalta löytyy myös vaihtoehtoisia satuja, ajatuksia herättäviä sarjakuvia ja verevää lyriikkaa – proosaa ja filosofiaa unohtamatta. Teemoja ovat esim. queer ja feminismi, sukupuoli ja seksuaalisuus, antirasismi, kestävä kehitys, ekologia ja alkuperäiskansat, veganismi, DIY-kulttuuri, luomuviljely, anarkismi, pyöräily, yhteiskuntakritiikki, luova kirjallisuus, runo ja taide.

Turun kirjakahvila, Vanha Suurtori 3 (Brinkkalan sisäpiha), www.kirjakahvila.org

2. Turun pääkirjastossa viihtyy pitkään

Li tekee paljon töitä Turun pääkirjaston lukusalissa.

– Se on kuin työhuoneeni. Tykkään tehdä töitä paikassa, jossa ympärillä on ihmisiä. Keskityn siellä paremmin kuin yksin kotona. Sielläkin kiva kahvila. 

Li myös ostaa kirjoja mielellään, vaikka pitääkin kirjastoa upeana palveluna. 

– Minulla on kotona paljon kirjoja, vaikka niiden hamstraaminen on ehkä vähän tyhmää. Haluan usein palata itselleni tärkeään kirjaan. En ehdi lukea niin paljon kuin haluaisin. Yritän silti huolehtia siitä, että lukisin myös kaunokirjallisuutta ja runoutta, jottei äidinkieleni ruotsi kuihtuisi. Teen töitä pääasiassa suomeksi. Kun käyttää koko ajan kahta kieltä, on hirveän tärkeää huolehtia, että oma kieli kehittyy.

3. Kaunis Kakolanmäki

Li kävelee mielellään Kakolanmäen kukkuloilla.

– Kakolanmäki on aika myllerryksessä nyt, kun sinne rakennetaan paljon. Pidän siitä miljööstä kovasti.  Kakolanmäellä näkee Turun kauneimman auringonlaskun. Ja sen näkee siellä pisimpään.

4. Upea Aurajoen ranta

Li Andersson kehuu kovasta Aurajoen jokirantaa, joka on on kuin kaupunkilaisten olohuone. 

– Eri tunnetiloille löytyy omat paikkansa, kaipaat sitten rauhaa tai menoa ja meininkiä. Tykkään pyöräillä ja kävellä joenrannassa. Siinä on paljon kahviloita, joista yksi suositekistani on Kafe Art. Kesällä maistuu Tintån terassilla pizza ja lasi valkoviiniä.

5. Pyöräilijän Ruissalo

Li pyöräilee usein Ruissaloon, sillä sinne on hyvä pyörätie ja matkaa kertyy edestakaisin noin 15 kilometriä.

– Matkalla on monta erilaista kalliorantaa, joista voi valita haluaako olla rauhassa vai muiden ihmisten kanssa.

Lue lisää Li Anderssonista ja hänen äidistään Siv Skogmanista ET-lehden numerosta 2/2017. Pääset tutustumaan digilehteen klikkaamalla tästä

Miltä tuntuu, kun elämä mullistuu täysin viisikymppisenä? Kari Ylinen, 59, jätti vanhoillislestadiolaisen yhteisön taakseen neljä vuotta sitten. Hän elää nyt toista teini-ikää.

"Erosin uskonyhteisöstä 55-vuotiaana. Pian sen jälkeen kävin ottamassa korvakorun. Laitoin korvaani ison killuttimen, jotta tutut näkisivät, että tuo jätkä ei ole enää samassa uskossa.

Lapsuudenperheessäni oli seitsemän lasta. Arki pyöri uskon ympärillä: oli sunnuntaiseurat ja ompeluseurat. Lapsuuteni oli kiva ja turvallinen.

Rajoitteita toki oli. Kotona ei ollut televisiota emmekä saaneet käydä teatterissa, tansseista puhumattakaan. Monet tosin katsoivat televisiota salaa tuttujen luona tai huoltoasemilla.

Kesällä 1980 ihastuin yhteisöstä tuttuun tyttöön. Menimme naimisiin ja saimme kaikkiaan kuusi lasta. Pelkäsin synnytyksissä aina hirveästi, sillä isäni äiti kuoli aikoinaan liiallisiin synnytyksiin. 

Jääkiekko herätti kuolleista

Minua ahdisti jo pienenä se, että vain me yhteisön jäsenet pääsisimme taivaaseen ja kaikki muut joutuisivat helvettiin. Ahdistuksesta ei yhteisössä saanut puhua.

Purin pahan oloni töihin, enkä ehtinyt aina osallistua yhteisön tapahtumiin. Ihmiset kyselivät perääni ja painostivat. Paloin loppuun kahdesti. Kolmas burn out vei minut sairaslomalle pariksi vuodeksi.

"Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni."

Kun vointini oli pahimmillaan, siskoni vei minut elämäni ensimmäiseen jääkiekko-otteluun. Se herätti minut kuolleista. Pitkästä aikaa tunsin kuuluvani johonkin: porilaisiin, Ässien kannattajiin. En välittänyt siitä, että yhteisö oli opettanut urheilutapahtumien olevan jumalanpilkkaa. Tunnelma jäähallissa oli mahtava.

Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni. Luin erilaisia Raamattuja ja kirjoituksia. Tutkin vanhoillislestadiolaisuuden historiaa ja siellä tuli vastaan kamalia tapauksia. Seurasin itsekin läheltä kiusaamistapausta, jonka vuoksi yksi yhteisömme jäsen melkein teki itsemurhan.

Pahin tuli kuitenkin omasta perheestä: sain tietää, että lähipiiriimme kuulunut henkilö oli käyttänyt osaa lapsistani hyväksi, kun he olivat pieniä. Lapset kertoivat siitä vasta aikuisina.

Erosin yhteisöstä. Myöhemmin päädyimme eroon myös vaimoni kanssa.

Toinen teini-ikä

Tässä iässä uskosta eroaminen on pelottava juttu. Yhtäkkiä oli itse päätettävä kaikesta. Otanko olutta vai en? Miten suhtaudun seurusteluun? Uusi elämä häkellytti.

Kaveripiirini pieneni. En jäänyt kuitenkaan yksin, sillä olin ehtinyt elämäni aikana saada yhteisön ulkopuolisia ystäviä harrastuksissa.

Elän nyt toista teini-ikää. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa elokuvissa vuonna 2014. Se oli upea kokemus. Harrastan henkisiä asioita ja uskon yhä enemmän jälleensyntymiseen. Kuuntelen mielelläni meditaatiomusiikkia, mutta Jenni Vartiainenkin on aika ihana.

Asun yksin. En ole haalinut kotiini tavaraa siltä varalta, jos tänne joskus muuttaa vielä joku toinen. Ensin haluan oppia tuntemaan itseni.

Lapsistani kolme on eronnut yhteisöstä. Ensimmäinen lähti 16-vuotiaana. Olin silloin hänestä ylpeä, vaikken voinut sitä ääneen sanoa."

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 13/2017.

"Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi", kirjoittaa ET:n kolumnisti Minna Lindgren.

Tänä keväänä olen yhä uudelleen törmännyt puheisiin säästötoimista vanhustenhoidossa. Se on tyrmistyttävää.

Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi. Suomessa eniten kasvava ikäluokka on yli 90-vuotiaat. Keskimäärin vanhus tarvitsee yhteiskunnan apua ja kallista hoitoa kahden viimeisen elinvuotensa aikana. Myös vanhuksen kuolema edellyttää asianmukaista saattohoitoa. Kasvavalta vanhusten hoitotarpeelta emme voi välttyä.

Suomessa on hyvin tiedossa, minkä ikäistä väki on ja kuinka suurella todennäköisyydellä sairastavuus ja kuolleisuus kasvavat eri ikäryhmässä.

Pieni esimerkki. Tällä hetkellä 70-vuotiaiden ikäluokasta on kuollut 15 prosenttia. Luku nousee niin, että 75-vuotiaiden ryhmästä kuolleita on 40 prosenttia. Vastaavasti voidaan melko hyvin ennustaa, miten nuo merkkipäivästään hengissä selviytyneet tulevat elämään, sairastamaan ja kuolemaan. Kukaan ei ole yhtäkkiä 80-vuotias.

"Emme suhtaudu synnytyksiin yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon?"

Huono hoito, hoidon laiminlyönti ja hoitamatta jättäminen johtuvat siitä, että hoitajia on liian vähän. Lisää saa vain rahalla. Usein säästötoimiksi ehdotetaan teknologiaa ja kotihoitoa. Mutta teknologia ei ole halpa ratkaisu. Alkuhankinnan jälkeen sen käyttöön on opastettava, laitteita on huollettava, ja kolmen vuoden kuluttua tarvitaankin jo uusi kone, sovellus tai robotti. Tragikoomisia ovat tilanteet, jossa ihminen on korvattu itsepalvelukoneella, mutta koska kukaan ei ymmärrä laitteesta mitään, sen vieressä seisoo ihminen neuvomassa itsensä palvelijoita käyttämään konetta.

Huonokuntoisen vanhuksen säilöminen kotona ei myöskään säästä rahaa. Päinvastoin, usein kotihoidon tarpeet ovat kohtuuttomat, sillä muutamalla pikakäynnillä pitäisi tehdä sama kuin kodinomaisessa palveluasumisessa vuorokaudessa. Isoissa kaupungeissa kotihoidon piirissä on niin huonokuntoisia ihmisiä, että he eivät kuuluisi edes palvelutaloon vaan sairaalaan.

Puheet yhden väestöryhmän kuormittavuudesta ja vääristyneestä hoitosuhteesta ovat syyllistäviä. Emmehän suhtaudu synnytyksiin emmekä lukemaan oppimiseenkaan yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon? Jos yhä suuremmalle vanhusten joukolle ei lisätä yhteiskunnan palveluja, tilanne on yhtä hölmö kuin se, että peruskouluja lakkautettaisiin, vaikka koululaisten määrä kasvaisi.

Tuskin kukaan on niin hullu, että keksisi säästää vanhustenhoidossa viemällä kaikki 85 vuotta täyttäneet rotkon reunalle hyppäämään. Rahaahan meillä on, sen näkee katsomalla ympärilleen. Kysymys on vain siitä, mihin ja miten sitä käytämme.

Kolumni on julkaistus ET-lehden numerossa 12/2018.

Minna Lindgren

on toimittaja

ja kirjailija.