Liisa ja Risto asuvat talossa, joka on täynnä tarinoita

Liisa Heikkilä-Palo, 74, ja Risto Palo, 74, muuttivat nykyiseen omakotitaloonsa Espoon Tapiolaan viisitoista vuotta sitten.

– Ystävät pitivät meitä hulluina, kun vaihdoimme rivitalosta omakotitaloon eläkeiän kynnyksellä.

Risto oli haaveillut omakotiasumisesta pitkään, ja Liisa rakastui talon puutarhaan ensikäynnillä.

– Piha oli täynnä sinisiä skilloja, ja istuin pihakeinuun ihastelemaan niitä. Sanoin Ristolle käymättä edes talossa sisällä, että otamme tämän.

Liisa rakastui talon puutarhaan ensikäynnillä.

Kulttuurituottajana, kustantajana ja suomalaisen ite-taiteen puolestapuhujana tunnetulle Liisalle hurahdus oli luonteenomainen.

– Kun hurahdan, se menee aivan överiksi.

Liisan ja Riston kodissa ikonit ottavat vieraat vastaan.

Niinpä Palojen pihanhoidossa ja sisustuksessa ei ole jälkeäkään pohjoismaisesta niukkuudesta, muodikkaasta valkoisesta, luterilaisesta ankaruudesta tai kiihkeästä konmarittamisesta. Liisan ja Riston koti on tehty runsaudesta, väreistä, muistoista, heräteostoista, ITE-taiteesta ja ortodoksisesta elämäntavasta.

– Ihastun esineisiin ja ostan ihastukseni miettimättä, tarvitsenko sitä tai mihin sen laitan.

Värikästä ja esteetöntä

Muuton omakotitaloon piti olla unelmien täyttymys, mutta aluksi se oli painajainen. Liisa ja Risto päättivät remontoida talon lattiasta kattoon ja jatkaa sitä arkkitehti Tuomas Silvennoisen suunnittelemalla jatko-osalla, joka noudattaa talon alkuperäistä 1950-luvun modernismia.

Arkkitehdin suunnitelma oli hieno, mutta rakennusliikkeen toteutus tuskien taival.

– Jälki oli paikoin luokatonta, aikataulut venyivät ja budjetti paisui. Samoihin aikoihin Riston äiti sairastui vakavasti ja ryhdyimme hänen omaishoitajikseen. Ihme kyllä talo valmistui, selvisimme hengissä ja avioliittomme lujittui.

Arkkitehdin suunnitelma hieno, rakennusliikkeen toteutus tuskien taival.

Talon muutostöissä pariskunnalla oli muutamia keskeisiä tavoitteita: arkkitehtoninen eheys, käytännöllisyys, sisätilan avautuminen pihamaalle sekä helppokulkuisuus. Tilat ovat samassa tasossa ja kynnykset huoneiden väliltä poissa.

– Haluamme asua tässä talossa elämämme loppuun asti.

Sisustuksen punaisia lankoja ovat värikkyys ja esineet, joilla on luonne ja tarina. Esimerkiksi vanha mahonkinen piironki tulee Riston suvusta.

– Täällä on kolmen sukupolven esineitä. Minusta olisi kauheaa asua kodissa, jossa mikään ei muistuttaisi aiemmista sukupolvista ja lapsuudenkodeistamme.

Ikoneja ja paljasta pintaa

Osa kodin esineistä on vaivalla etsittyjä ja osa hetken ihastuksia, kuten roskalavalta pelastettu tuoli, joka oli kipattu sinne entisen Maalaisliiton toimistosta.

– Hertta Kuusinen on kuulemma nukkunut siinä raskaan neuvottelun jälkeen.

Tällainen pikaihastus on myös talon suurin taideteos, Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan Aatami ja Eeva. Liisa osti sen Taidehallin näyttelystä tarkistamatta kokoa muuta kuin silmämääräisesti.

– Edellisessä asunnossa se ei mahtunut mihinkään, ja oli iloinen yllätys, että tästä kodista sille löytyi luonteva paikka heti aulasta.

Talon arvokkain ikoni 1700-luvun alusta on mittakaavaltaan toista ääripäätä, suuren tulitikkuaskin kokoinen. Se on jouluikoni Nikolai toisen kesäpalatsista Jaltalta.

Talon arvokkain ikoni on suuren tulitikkuaskin kokoinen.

Näiden kahden ääripään väliin mahtuu lavea kokoelma ikoneja, tauluja, grafiikanlehtiä ja veistoksia. Tunnelma vaihtelee ikonien hartaudesta Tapani Kokon iloista erotiikkaa tihkuvaan veistokseen, jonka työkaverit hankkivat Liisalle eläkelahjaksi.

– Kun kymmenvuotias lapsenlapsemme tulee kylään, hän varmistaa heti ensiksi, että veistoksella on tiikeribikinit jalassa eikä pylly paljaana.

Lapsenlapsi näyttää tulevan mummoonsa.

– Hän on ilmoittanut, että haluaa kaikki koruni, kun minä kuolen. Olemme tainneet löytää tavaroillemme perijättären! Liisa sanoo ja naurahtaa.

Ei enää koskaan valkoista

Liisa varttui Pohjanmaalla, mutta hänen isovanhempiensa juuret olivat Karjalassa. Itäinen ulottuvuus näkyy vahvasti Liisan elämässä ja asumisessa.

Nelikymppisenä Liisa oli sairaalassa karjalaistädin huonekaverina ja sai tehtäväkseen lukea vieruskaverilleen Valamon vanhuksen kirjeitä.

– Luin kirjaan koottuja isä Johanneksen kirjeitä, ja vieruskaveri selitti minulle ortodoksista uskoaan. Sen viikon jälkeen tiesin tulleeni ortodoksiksi.

Ortodoksisuus näkyy Liisan kodin kahdella ikoniseinällä, juhlapyhien koristeluissa sekä vahvassa värien käytössä.

– Asuimme ennen valkoisessa kuutiossa ja päätin silloin, että seuraavassa asunnossa ei ole ensimmäistäkään valkoista seinää. Eikä ole ollut.

Jos esineillä on Liisan kodissa tarina, niin on kasveillakin. Kun Liisa ja Risto muuttivat taloonsa, Liisa alkoi pyytää vieraita tuomaan tuliaislahjojen sijaan jonkin kasvin.

– Kasveja hoitaessa on mukava ajatella ihmisiä, joilta ne ovat tulleet.

Liisa pyysi vieraita tuomaan tuliaislahjojen sijaan jonkin kasvin.

Tontilla on rinnakkain villi ja hoidettu alue. Perhosille riittää nokkosia ja pörriäisille kukkia. Puutarhaideansa Liisa on perinyt isoäidiltään.

– Isovanhemmillani oli iso maatalo, ja isoäidillä oli sellainen puutarha, etten ole toista nähnyt.

Liisan ja Riston taidemaku ei rajoitu yhteen suuntaan.

Liisa on saanut osan pihamaan taideteoksista lahjana ITE-taiteilijoilta, joiden elämän Liisa mullisti saatuaan heidän elämäntyönsä näytille nykytaiteen museoihin Kiasmaa myöten.

Esimerkiksi pihavajan seinää koristaa karhunpää, jonka on veistänyt korpilahtelainen Timo Peltonen.

– Kun Timo kuoli, hänen leskensä soitti ja kertoi, että hänellä oli jotain, joka kuuluu minulle. Timo oli laittanut veistoksen taakse minulle omistuskirjoituksen.

Kulttuuri, kauppa ja kirkko

Liisan suhde ITE-taiteilijoihin oli molemminpuolinen ilo ja voitto. Hän saatteli lahjakkaat ITE-taiteilijat yleiseen tietoon. ITE-taiteilijat puolestaan pelastivat Maaseudun sivistysliiton kulttuuritoimen johtajan byrokraatin arjelta.

– Vuodesta 1997 alkaen työelämäni oli mahtava seikkailu ite-taiteen ja taiteilijoiden parissa.

Liisan koti ja pihamaa muistuttavat näistä ystävistä, joista osa on ehtinyt jo tuonilmaisiin.

Neljän eläkevuoden kokemuksella omakotitalo tuntuu Liisan mielestä yhä viisaammalta hankinnalta. Kotoilulle ja puutarhalle on viimeinkin ollut aikaa.

– Arvostan tätä rauhaa ja hyvää sijaintia. Viihdyn työvuosien reissaamisen jälkeen kotosalla ja pääsen kulttuurikeskukseen, kirkkoon ja kauppaan kävellen. En tarvitse muuta.

Artikkeli on julkaisu ET-lehden numerossa 13/2021.