Monikulttuurisessa ympäristössä arvostettiin 1990-luvulla uniikkia olemusta.

Pidin nuorena nenääni valtavan rumana, aivan liian suurena. Vertasin itseäni muihin ja olin mielestäni joka paikassa porukan isonenäisin. Mutta kun muutin vuonna 1993 Lontooseen ja aloitin työt Music Television -kanavan juontajana, elin yhtäkkiä ympäristössä, jossa nenääni ihasteltiin. Miten komea ja hieno se onkaan!

Persoonallinen ulkonäkö oli kiinnostavampaa kuin nukkemaisuus.

Monikulttuurisessa ilmapiirissä arvostettiin uniikkia olemusta. Persoonallinen ulkonäkö oli kiinnostavampaa kuin nukkemaisuus.

Journalistin ura oli jo pitkään ollut suurin unelmani. Työ Lontoossa oli mielenkiintoinen ja jotain, mitä en olisi voinut muualla kokea: sain työskennellä kansainväliselle kanavalle, joka esitteli nonstopina sen ajan innovaatiota, musiikkivideoita.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Työ Lontoossa oli mielenkiintoinen ja jotain, mitä en olisi voinut muualla kokea.

Siihen aikaan ei ollut kännyköitä, vaan minulla oli vyölläni hakulaite, joka äännähti aina kun joku halusi tavoittaa minut. Silloin piti kiireesti etsiä lähin puhelinkoppi ja mennä soittamaan. Sähköposti oli juuri tuloillaan ja ihmettelin, että kukahan sillä tavalla haluaisi ottaa yhteyttä, kun faksitkin oli keksitty.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Asuin parin vuoden ajan keskustassa kimppakämpässä kolmen työkaverini kanssa. Pian kaipasin enemmän omaa rauhaa. Vuonna 1995 marssin paikalliseen pankkiin ja otin melkein sadan prosentin asuntolainan huimalla 12 prosentin korolla. Riski ei pelottanut, koska olin tunnollinen ja pidetty työntekijä ja saanut juuri jatkoa työsopimukseeni.

Oma koti oli minulle suuri ylpeyden aihe, koska olin köyhän perheen tyttö, joka pääsi maailmalle. Se oli itsenäisyyteni alku.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2020.

Sisältö jatkuu mainoksen alla