Ylitän itseni aina kun menen lavalle, Marjaana Kontuvuori sanoo.
Ylitän itseni aina kun menen lavalle, Marjaana Kontuvuori sanoo.

Marjaana Kontuvuori keimailee stay upeissa vastoin äidin oppeja. Burleskin eli eroottisen esiintymisen harrastaminen saa hänet unohtamaan pyöreytensä ja sen, että nuoruus meni jo.

"Miten upeita naisia! Kaikenkokoisia ja -näköisiä vartaloita ja rintoja, mutta tuolla ne hyllyvät, keimailevatkin. Voi hyvä tavaton, ajattelin ensin. Samalla kuitenkin tajusin, että burleskissa, tuossa taiteenmuodossa, saavat olla esillä kaikennäköiset naiset. Jos nuo, niin ehkä minäkin.

Nyt tuosta kohtauksesta on viisi vuotta, ja tänään minä, 53-vuotias nainen, olen lavalla samalla tavalla. Paitsi etten ajattele olevani siellä omana itsenäni. Esiinnyn nimellä Nana Vapozini.

Nana Vapozini -nimi on minulle leikki, joka kuuluu burleskin esiintymiseen. Nimen suojissa voin olla vapautuneempi, mutta annan tunteiden tulla silti omasta itsestäni. Etunimi tulee Marjaanasta ja sukunimi Vapozon-höyryttimestäni, jota käytän kosmetologin työssäni. Kun minulla oli kuumia aaltoja, nauroin että höyryän kuin oma Vapozonini. Vielä joskus esiinnyn höyrylaitteeni kanssa.

Vaihdevuodet iskivät päälle

Burleski tuli elämääni kreivinaikaan. Viimeiset seitsemän vuotta ovat olleet minulle oman vanhenemiseni kanssa tuskailua. Keho ilmoitti muutoksista, kun vaihdevuodet, nuo kauheat naisellisuuden kuolettajat, iskivät päälle. Selkä petti ja teki liikkumisen haasteelliseksi. Tätä naisellisuutta, vanhenemista, rapistumista ja sen kaikkia puolia voidaan tarkastella huumorin kautta, burleskin keinoin.

"Busleski antaa minulle väylän turhautumisen purkamiseen."

Burleski antaa minulle väylän turhautumisen purkamiseen. Olen saanut uutta potkua kehon huoltamiseen ja hoitamiseen ja ymmärrän, että elämä ei lopu siihen, että mittarissa on viisikymmentä. Se voi jopa alkaa siitä.

Olihan minulla ennakkoluuloja omasta osaamisestani, mutta opettaja Betty Blackheart sai meidät kaikki sulamaan. Ja minä todella halusin jotain uutta ja liikunnallista harrastusta, olin aivan innoissani.

Joudanko romukoppaan?

Olen kosmetologin työssäni päivittäin tekemisissä ikääntyvien naisten ulkonäköpaineiden kanssa. Vanheneminen on hirveä peikko jossakin pään sisällä. Toiset ottavat vanhenemisen rennosti, toiset eivät. Enkä yhtään ihmettele, ikärasismia on esimerkiksi työelämässä.

Elämä yli viisikymppisenä ei ole kaikille tai aina niin helppoa. Ylipäätään vanheneminen: joudanko romukoppaan, onko minulle enää paikkaa tässä evoluution ketjussa, onko tehtäväni jo suoritettu?

Eivätkä ulkonäköpaineet loppujen lopuksi ole kiinni iästä tai ulkonäöstä. Vanhetessa tulee lisää näköalaa, mutta samat asiat pyörivät mielessä, olitpa minkä ikäinen tahansa. Vaikka itsekriittisyyden heittäisi taakseen kuin toisen rinnan saunassa, se on silti jossakin. Toiset hyväksyvät sen, toiset tekevät voimakkaita muutoksia, kuten kauneusleikkauksia tai vastaavia. Miksei voisi hyväksyä tilannetta olemalla oma itsensä?

"Olen aina kuulunut runsasmuotoisiin naisiin ja kuullut siitä tavalla tai toisella."

Minulla on ollut koko ikäni miettimistä oman kehoni kanssa. Olen aina kuulunut runsasmuotoisiin naisiin ja kuullut siitä tavalla tai toisella. Olen ollut kiikun kaakun: toisaalta hyväksyn itseni ja toisaalta tiedän sata asiaa, jotka pitäisi tehdä, jotta olisin parempi. Se on kai ihan luonnollista naisille, ettei koskaan hyväksy sitä mitä on. On vaikeaa osata elää hetkessä, aina voisi muka tehdä ja olla enemmän.

Burleskin kautta opettelen hyväksymään, että olen tällainen ja minulla on tällaisena paikka maailmassa. Ei tarvitse olla ihannevartaloinen, olen ihan hyvä näinkin.

Kaikkea ei paljasteta

Usein luullaan, että burleski on jotakin runsasmuotoisten naisten strippausta. No on se sitäkin, ja kuitenkin myös paljon muuta. Burleskia on vaikeaa määritellä. Siihen kuuluu riisuutuminen, mutta kaikkea ei paljasteta. Nännejä ei näytetä. Niiden päällä on tasselit, se tulee vanhoista Amerikan siveyssäännöksistä. Eikä koskaan olla ilman jonkinlaisia housuja.

Jokainen päättää, kuinka paljon paljastaa. Esityksessä voi olla tanssia, kiusoittelua, akrobatiaa, mitä vain. Yleisöllä ja vuorovaikutuksella on iso merkitys. Koskea ei saa ja kunnioitus esiintyjää kohtaan pitää säilyttää.

Esiintyminen on aina burleskiharrastajan kohokohta: tästä otetaan nyt kaikki irti, minä olen paras, olen kuningatar ja annan tilanteen viedä. Jos analysoisin liikaa, en onnistuisi. Eikä sekään olisi maailmanloppu, vaan kokemuksia elämän ketjuun.

Olen ollut lavalla tanssiryhmäni Betties Angelsin kanssa. Minulle kynnys mennä lavalle on korkea.

Olen hyvin kriittinen omasta esityksestäni. Ensin tuntuu, että esitys menee heittämällä, joko ihan pieleen tai loistavasti. Mutta se tunne, että nyt teen sen, nyt esiinnyn lavalla: se on itsensä ylittämistä.

Parhaassa burleskiesityksessä on mielestäni jonkinlainen juoni. Katsojana haluan aina löytää jotakin muutakin kuin tissiliivien pois heittämistä tai koreita vaatteita. Sisältö voi olla kantaaottavaa, käsitellä vaikka työllisyystilannetta tai naisten esineellistämistä. Joistakin esityksistä olen ajatellut, että riisu ne rintsikat, tämä esitys on jo niin nähty.

"Haluan aina löytää jotakin muutakin kuin tissiliivien pois heittämistä tai koreita vaatteita."

Ehkä juuri siksi, että olen hyvin kriittinen katsoja, en ole vielä esiintynyt soolona. Mutta onneksi burleskia voi harrastaa monella eri tavalla, eikä harrastaakseen tarvitse olla yksin lavalla.

Minusta ollut ihanaa nähdä vanhempia burleskitaiteilijoita, jotka uskaltavat mennä lavalla ilman silikonia. Helsinki Burlesque festivaaleilla on nähty esiintymässä 1960–70-luvulla uransa luoneita upeita burleski-ikoneita, kuten Isis Starr ja Satan’s Angels. Ikä ei ole este, jos kunto riittää.

Löydän burleskista aina uutta, genre elää ja muuttuu koko ajan. Nainen esittämässä miestä on tavallista burleskissa, mutta kun nainen esittää naista drag queenina, se on äärimmäistä bitchmäisyyttä ja viettelevyyttä. Että nainen voi tuolla tavalla pilkata roolimalleja ja naiseuttaan.

Ymmärrän, että burleski ei aukea kaikille. Onhan siinä erotiikkaa joskus hyvinkin suoraviivaisesti, mutta seksuaalisuus on oleellinen osa elämää. Kaikessa seksuaalisuudessa ja naiseudessa on yksi suuri kysymys: hyväksytkö itsesi sellaisena kuin olet, pystytkö nauttimaan omasta seksuaalisuudestasi ja elämästäsi? Määritteletkö sen itse vai tekeekö sen jokin yleinen mielipide?

Joskus ajattelen, että voi kun olisin löytänyt burleskin 20 vuotta sitten. Ikä hidastaa edistymistä. Kroppa ei enää toimi, kuten haluaisin sen toimivan. Estrogeenit vähenevät, enkä ole enää niin notkea.

"Joskus ajattelen, että voi kun olisin löytänyt burleskin 20 vuotta sitten."

Burleskissa kysymys on uskaltamisesta ja hyväksymisestä. Ne ovat hyviä ominaisuuksia ihan missä vain.

Minua burleskissa viehättää myös erilaisuuden tunnustaminen ja sen hyväksyminen. Olen syvästi tunteva ja analyyttinen nainen, mietin naiseuden ja sukupuolisuuden asioita paljon. Onneksi minulla on ihana tukiryhmä burleskisiskoissani, jotka ovat mukana, kun tuuletan omia ennakkoluulojani.

Olen iloinen, että meidän burleskiryhmässämme on eri-ikäisiä. Minä en ole edes ryhmän vanhin. Vanhin täytti juuri 70 vuotta eikä häpeile yhtään.”

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 2/2016.

Kuka?

Marjaana Kontuvuori x 4

  1. Syntynyt 1963 Helsingissä.
  2. Perhe: Mies ja kaksi aikuista lasta.
  3. Työ: Yrittäjä, kauneushoitola Kerbera.
  4. Harrastukset: Burleski, tanssi, miehen orkesterin kannustaminen.
Vierailija

Marjaana Kontuvuori, 53: "Burleski auttoi minua hyväksymään runsaat muotoni"

tajutonta touhua kirjoitti: En vaan tajua tätä burleski hommaa olleenkaan. Lihavat naiset menevät keikkumaan lavalle puolipukeissa. Kertomansa mukaan löytävät siten oman itsensä ja sitä rataa. Huoh! Ketä kiinnostaa? Mua ei ainakaan. En mene katsomaan. Eipä minuakaan 69-vuotiasta naista kiinnosta moinen esiintyminen ollenkaan.
Lue kommentti

Miltä tuntuu, kun elämä mullistuu täysin viisikymppisenä? Kari Ylinen, 59, jätti vanhoillislestadiolaisen yhteisön taakseen neljä vuotta sitten. Hän elää nyt toista teini-ikää.

"Erosin uskonyhteisöstä 55-vuotiaana. Pian sen jälkeen kävin ottamassa korvakorun. Laitoin korvaani ison killuttimen, jotta tutut näkisivät, että tuo jätkä ei ole enää samassa uskossa.

Lapsuudenperheessäni oli seitsemän lasta. Arki pyöri uskon ympärillä: oli sunnuntaiseurat ja ompeluseurat. Lapsuuteni oli kiva ja turvallinen.

Rajoitteita toki oli. Kotona ei ollut televisiota emmekä saaneet käydä teatterissa, tansseista puhumattakaan. Monet tosin katsoivat televisiota salaa tuttujen luona tai huoltoasemilla.

Kesällä 1980 ihastuin yhteisöstä tuttuun tyttöön. Menimme naimisiin ja saimme kaikkiaan kuusi lasta. Pelkäsin synnytyksissä aina hirveästi, sillä isäni äiti kuoli aikoinaan liiallisiin synnytyksiin. 

Jääkiekko herätti kuolleista

Minua ahdisti jo pienenä se, että vain me yhteisön jäsenet pääsisimme taivaaseen ja kaikki muut joutuisivat helvettiin. Ahdistuksesta ei yhteisössä saanut puhua.

Purin pahan oloni töihin, enkä ehtinyt aina osallistua yhteisön tapahtumiin. Ihmiset kyselivät perääni ja painostivat. Paloin loppuun kahdesti. Kolmas burn out vei minut sairaslomalle pariksi vuodeksi.

"Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni."

Kun vointini oli pahimmillaan, siskoni vei minut elämäni ensimmäiseen jääkiekko-otteluun. Se herätti minut kuolleista. Pitkästä aikaa tunsin kuuluvani johonkin: porilaisiin, Ässien kannattajiin. En välittänyt siitä, että yhteisö oli opettanut urheilutapahtumien olevan jumalanpilkkaa. Tunnelma jäähallissa oli mahtava.

Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni. Luin erilaisia Raamattuja ja kirjoituksia. Tutkin vanhoillislestadiolaisuuden historiaa ja siellä tuli vastaan kamalia tapauksia. Seurasin itsekin läheltä kiusaamistapausta, jonka vuoksi yksi yhteisömme jäsen melkein teki itsemurhan.

Pahin tuli kuitenkin omasta perheestä: sain tietää, että lähipiiriimme kuulunut henkilö oli käyttänyt osaa lapsistani hyväksi, kun he olivat pieniä. Lapset kertoivat siitä vasta aikuisina.

Erosin yhteisöstä. Myöhemmin päädyimme eroon myös vaimoni kanssa.

Toinen teini-ikä

Tässä iässä uskosta eroaminen on pelottava juttu. Yhtäkkiä oli itse päätettävä kaikesta. Otanko olutta vai en? Miten suhtaudun seurusteluun? Uusi elämä häkellytti.

Kaveripiirini pieneni. En jäänyt kuitenkaan yksin, sillä olin ehtinyt elämäni aikana saada yhteisön ulkopuolisia ystäviä harrastuksissa.

Elän nyt toista teini-ikää. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa elokuvissa vuonna 2014. Se oli upea kokemus. Harrastan henkisiä asioita ja uskon yhä enemmän jälleensyntymiseen. Kuuntelen mielelläni meditaatiomusiikkia, mutta Jenni Vartiainenkin on aika ihana.

Asun yksin. En ole haalinut kotiini tavaraa siltä varalta, jos tänne joskus muuttaa vielä joku toinen. Ensin haluan oppia tuntemaan itseni.

Lapsistani kolme on eronnut yhteisöstä. Ensimmäinen lähti 16-vuotiaana. Olin silloin hänestä ylpeä, vaikken voinut sitä ääneen sanoa."

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 13/2017.

 

[Kuvateksti] - Ennen olin aika harmaa, mutta olen saanut värejä elämääni, Kari iloitsee.

"Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi", kirjoittaa ET:n kolumnisti Minna Lindgren.

Tänä keväänä olen yhä uudelleen törmännyt puheisiin säästötoimista vanhustenhoidossa. Se on tyrmistyttävää.

Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi. Suomessa eniten kasvava ikäluokka on yli 90-vuotiaat. Keskimäärin vanhus tarvitsee yhteiskunnan apua ja kallista hoitoa kahden viimeisen elinvuotensa aikana. Myös vanhuksen kuolema edellyttää asianmukaista saattohoitoa. Kasvavalta vanhusten hoitotarpeelta emme voi välttyä.

Suomessa on hyvin tiedossa, minkä ikäistä väki on ja kuinka suurella todennäköisyydellä sairastavuus ja kuolleisuus kasvavat eri ikäryhmässä.

Pieni esimerkki. Tällä hetkellä 70-vuotiaiden ikäluokasta on kuollut 15 prosenttia. Luku nousee niin, että 75-vuotiaiden ryhmästä kuolleita on 40 prosenttia. Vastaavasti voidaan melko hyvin ennustaa, miten nuo merkkipäivästään hengissä selviytyneet tulevat elämään, sairastamaan ja kuolemaan. Kukaan ei ole yhtäkkiä 80-vuotias.

"Emme suhtaudu synnytyksiin yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon?"

Huono hoito, hoidon laiminlyönti ja hoitamatta jättäminen johtuvat siitä, että hoitajia on liian vähän. Lisää saa vain rahalla. Usein säästötoimiksi ehdotetaan teknologiaa ja kotihoitoa. Mutta teknologia ei ole halpa ratkaisu. Alkuhankinnan jälkeen sen käyttöön on opastettava, laitteita on huollettava, ja kolmen vuoden kuluttua tarvitaankin jo uusi kone, sovellus tai robotti. Tragikoomisia ovat tilanteet, jossa ihminen on korvattu itsepalvelukoneella, mutta koska kukaan ei ymmärrä laitteesta mitään, sen vieressä seisoo ihminen neuvomassa itsensä palvelijoita käyttämään konetta.

Huonokuntoisen vanhuksen säilöminen kotona ei myöskään säästä rahaa. Päinvastoin, usein kotihoidon tarpeet ovat kohtuuttomat, sillä muutamalla pikakäynnillä pitäisi tehdä sama kuin kodinomaisessa palveluasumisessa vuorokaudessa. Isoissa kaupungeissa kotihoidon piirissä on niin huonokuntoisia ihmisiä, että he eivät kuuluisi edes palvelutaloon vaan sairaalaan.

Puheet yhden väestöryhmän kuormittavuudesta ja vääristyneestä hoitosuhteesta ovat syyllistäviä. Emmehän suhtaudu synnytyksiin emmekä lukemaan oppimiseenkaan yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon? Jos yhä suuremmalle vanhusten joukolle ei lisätä yhteiskunnan palveluja, tilanne on yhtä hölmö kuin se, että peruskouluja lakkautettaisiin, vaikka koululaisten määrä kasvaisi.

Tuskin kukaan on niin hullu, että keksisi säästää vanhustenhoidossa viemällä kaikki 85 vuotta täyttäneet rotkon reunalle hyppäämään. Rahaahan meillä on, sen näkee katsomalla ympärilleen. Kysymys on vain siitä, mihin ja miten sitä käytämme.

Kolumni on julkaistus ET-lehden numerossa 12/2018.

Minna Lindgren

on toimittaja

ja kirjailija.