Ylitän itseni aina kun menen lavalle, Marjaana Kontuvuori sanoo.
Ylitän itseni aina kun menen lavalle, Marjaana Kontuvuori sanoo.

Marjaana Kontuvuori keimailee stay upeissa vastoin äidin oppeja. Burleskin eli eroottisen esiintymisen harrastaminen saa hänet unohtamaan pyöreytensä ja sen, että nuoruus meni jo.

"Miten upeita naisia! Kaikenkokoisia ja -näköisiä vartaloita ja rintoja, mutta tuolla ne hyllyvät, keimailevatkin. Voi hyvä tavaton, ajattelin ensin. Samalla kuitenkin tajusin, että burleskissa, tuossa taiteenmuodossa, saavat olla esillä kaikennäköiset naiset. Jos nuo, niin ehkä minäkin.

Nyt tuosta kohtauksesta on viisi vuotta, ja tänään minä, 53-vuotias nainen, olen lavalla samalla tavalla. Paitsi etten ajattele olevani siellä omana itsenäni. Esiinnyn nimellä Nana Vapozini.

Nana Vapozini -nimi on minulle leikki, joka kuuluu burleskin esiintymiseen. Nimen suojissa voin olla vapautuneempi, mutta annan tunteiden tulla silti omasta itsestäni. Etunimi tulee Marjaanasta ja sukunimi Vapozon-höyryttimestäni, jota käytän kosmetologin työssäni. Kun minulla oli kuumia aaltoja, nauroin että höyryän kuin oma Vapozonini. Vielä joskus esiinnyn höyrylaitteeni kanssa.

Vaihdevuodet iskivät päälle

Burleski tuli elämääni kreivinaikaan. Viimeiset seitsemän vuotta ovat olleet minulle oman vanhenemiseni kanssa tuskailua. Keho ilmoitti muutoksista, kun vaihdevuodet, nuo kauheat naisellisuuden kuolettajat, iskivät päälle. Selkä petti ja teki liikkumisen haasteelliseksi. Tätä naisellisuutta, vanhenemista, rapistumista ja sen kaikkia puolia voidaan tarkastella huumorin kautta, burleskin keinoin.

"Busleski antaa minulle väylän turhautumisen purkamiseen."

Busleski antaa minulle väylän turhautumisen purkamiseen. Olen saanut uutta potkua kehon huoltamiseen ja hoitamiseen ja ymmärrän, että elämä ei lopu siihen, että mittarissa on viisikymmentä. Se voi jopa alkaa siitä.

Olihan minulla ennakkoluuloja omasta osaamisestani, mutta opettaja Betty Blackheart sai meidät kaikki sulamaan. Ja minä todella halusin jotain uutta ja liikunnallista harrastusta, olin aivan innoissani.

Joudanko romukoppaan?

Olen kosmetologin työssäni päivittäin tekemisissä ikääntyvien naisten ulkonäköpaineiden kanssa. Vanheneminen on hirveä peikko jossakin pään sisällä. Toiset ottavat vanhenemisen rennosti, toiset eivät. Enkä yhtään ihmettele, ikärasismia on esimerkiksi työelämässä.

Elämä yli viisikymppisenä ei ole kaikille tai aina niin helppoa. Ylipäätään vanheneminen: joudanko romukoppaan, onko minulle enää paikkaa tässä evoluution ketjussa, onko tehtäväni jo suoritettu?

Eivätkä ulkonäköpaineet loppujen lopuksi ole kiinni iästä tai ulkonäöstä. Vanhetessa tulee lisää näköalaa, mutta samat asiat pyörivät mielessä, olitpa minkä ikäinen tahansa. Vaikka itsekriittisyyden heittäisi taakseen kuin toisen rinnan saunassa, se on silti jossakin. Toiset hyväksyvät sen, toiset tekevät voimakkaita muutoksia, kuten kauneusleikkauksia tai vastaavia. Miksei voisi hyväksyä tilannetta olemalla oma itsensä?

"Olen aina kuulunut runsasmuotoisiin naisiin ja kuullut siitä tavalla tai toisella."

Minulla on ollut koko ikäni miettimistä oman kehoni kanssa. Olen aina kuulunut runsasmuotoisiin naisiin ja kuullut siitä tavalla tai toisella. Olen ollut kiikun kaakun: toisaalta hyväksyn itseni ja toisaalta tiedän sata asiaa, jotka pitäisi tehdä, jotta olisin parempi. Se on kai ihan luonnollista naisille, ettei koskaan hyväksy sitä mitä on. On vaikeaa osata elää hetkessä, aina voisi muka tehdä ja olla enemmän.

Burleskin kautta opettelen hyväksymään, että olen tällainen ja minulla on tällaisena paikka maailmassa. Ei tarvitse olla ihannevartaloinen, olen ihan hyvä näinkin.

Kaikkea ei paljasteta

Usein luullaan, että burleski on jotakin runsasmuotoisten naisten strippausta. No on se sitäkin, ja kuitenkin myös paljon muuta. Burleskia on vaikeaa määritellä. Siihen kuuluu riisuutuminen, mutta kaikkea ei paljasteta. Nännejä ei näytetä. Niiden päällä on tasselit, se tulee vanhoista Amerikan siveyssäännöksistä. Eikä koskaan olla ilman jonkinlaisia housuja.

Jokainen päättää, kuinka paljon paljastaa. Esityksessä voi olla tanssia, kiusoittelua, akrobatiaa, mitä vain. Yleisöllä ja vuorovaikutuksella on iso merkitys. Koskea ei saa ja kunnioitus esiintyjää kohtaan pitää säilyttää.

Esiintyminen on aina burleskiharrastajan kohokohta: tästä otetaan nyt kaikki irti, minä olen paras, olen kuningatar ja annan tilanteen viedä. Jos analysoisin liikaa, en onnistuisi. Eikä sekään olisi maailmanloppu, vaan kokemuksia elämän ketjuun.

Olen ollut lavalla tanssiryhmäni Betties Angelsin kanssa. Minulle kynnys mennä lavalle on korkea.

Olen hyvin kriittinen omasta esityksestäni. Ensin tuntuu, että esitys menee heittämällä, joko ihan pieleen tai loistavasti. Mutta se tunne, että nyt teen sen, nyt esiinnyn lavalla: se on itsensä ylittämistä.

Parhaassa burleskiesityksessä on mielestäni jonkinlainen juoni. Katsojana haluan aina löytää jotakin muutakin kuin tissiliivien pois heittämistä tai koreita vaatteita. Sisältö voi olla kantaaottavaa, käsitellä vaikka työllisyystilannetta tai naisten esineellistämistä. Joistakin esityksistä olen ajatellut, että riisu ne rintsikat, tämä esitys on jo niin nähty.

"Haluan aina löytää jotakin muutakin kuin tissiliivien pois heittämistä tai koreita vaatteita."

Ehkä juuri siksi, että olen hyvin kriittinen katsoja, en ole vielä esiintynyt soolona. Mutta onneksi burleskia voi harrastaa monella eri tavalla, eikä harrastaakseen tarvitse olla yksin lavalla.

Minusta ollut ihanaa nähdä vanhempia burleskitaiteilijoita, jotka uskaltavat mennä lavalla ilman silikonia. Helsinki Burlesque festivaaleilla on nähty esiintymässä 1960–70-luvulla uransa luoneita upeita burleski-ikoneita, kuten Isis Starr ja Satan’s Angels. Ikä ei ole este, jos kunto riittää.

Löydän burleskista aina uutta, genre elää ja muuttuu koko ajan. Nainen esittämässä miestä on tavallista burleskissa, mutta kun nainen esittää naista drag queenina, se on äärimmäistä bitchmäisyyttä ja viettelevyyttä. Että nainen voi tuolla tavalla pilkata roolimalleja ja naiseuttaan.

Ymmärrän, että burleski ei aukea kaikille. Onhan siinä erotiikkaa joskus hyvinkin suoraviivaisesti, mutta seksuaalisuus on oleellinen osa elämää. Kaikessa seksuaalisuudessa ja naiseudessa on yksi suuri kysymys: hyväksytkö itsesi sellaisena kuin olet, pystytkö nauttimaan omasta seksuaalisuudestasi ja elämästäsi? Määritteletkö sen itse vai tekeekö sen jokin yleinen mielipide?

Joskus ajattelen, että voi kun olisin löytänyt burleskin 20 vuotta sitten. Ikä hidastaa edistymistä. Kroppa ei enää toimi, kuten haluaisin sen toimivan. Estrogeenit vähenevät, enkä ole enää niin notkea.

"Joskus ajattelen, että voi kun olisin löytänyt burleskin 20 vuotta sitten."

Burleskissa kysymys on uskaltamisesta ja hyväksymisestä. Ne ovat hyviä ominaisuuksia ihan missä vain.

Minua burleskissa viehättää myös erilaisuuden tunnustaminen ja sen hyväksyminen. Olen syvästi tunteva ja analyyttinen nainen, mietin naiseuden ja sukupuolisuuden asioita paljon. Onneksi minulla on ihana tukiryhmä burleskisiskoissani, jotka ovat mukana, kun tuuletan omia ennakkoluulojani.

Olen iloinen, että meidän burleskiryhmässämme on eri-ikäisiä. Minä en ole edes ryhmän vanhin. Vanhin täytti juuri 70 vuotta eikä häpeile yhtään.”

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 2/2016.

Kuka?

Marjaana Kontuvuori x 4

  1. Syntynyt 1963 Helsingissä.
  2. Perhe: Mies ja kaksi aikuista lasta.
  3. Työ: Yrittäjä, kauneushoitola Kerbera.
  4. Harrastukset: Burleski, tanssi, miehen orkesterin kannustaminen.

Joulupukkitoiminta on ollut jo 1950-luvulta lähtien keino ansaita rahaa partiolippukunta Haagan Eräveikoille. Lauri, 31, Tarmo, 20, sekä Ilmari, 17, kertovat, miten aatto sujuu pukilta. 

Onkos täällä kilttejä lapsia?

Partiolippukunta Haagan Eräveikkojen kellaritilat kaikuvat kolmen joulupukin harjoitellessa perinteisiä vuorosanoja. Aattoiltana samasta kellarista ampaisee liikkeelle kymmenkunta punapukuista ukkoa valkoiset parrat viipottaen. Eräveikot on järjestänyt joulupukkitoimintaa 1950-luvun lopulta lähtien. Se on yhdistykselle yhä tärkein keino hankkia varoja.

Harjoitusvuorossa olleet pukit riisuvat nuttunsa ja muhkeat partansa. Se käy nopeasti, sillä kulmakarvojen liima ei ole vielä ehtinyt kovettua ja sen saa huuhdeltua vedellä pois.

Pukujen alta paljastuu kolme nuorta miestä: Lauri Jahkola, 31, Tarmo Asikainen, 20, ja Ilmari Pyykkö, 17. Lauri on porukan nestori viidellä joulupukkivuodellaan. Tarmo on tehnyt keikkoja kolmena jouluna, Ilmarikin kahtena.

Tonttu ratissa

Jouluaatto työllistää partiolaisia sankoin joukoin. Jokaisella pukilla on työpari, joka toimii kuskina ja sparraajana. Näin pukki voi keskittyä tehtäväänsä, eikä hänen tarvitse hermoilla ajamisen kanssa. Eikä autoilu huopikkaat jalassa ja silmälasit huurussa välttämättä onnistuisikaan.

– Ennen uuteen kotiin menoa kuski kertaa pukin kanssa lasten nimet ja iät. Usein vanhemmat ovat esittäneet toiveita asioista, joista pukki voisi lapsia kiittää tai muistuttaa, Ilmari kertoo.

Aattoillan valmistelu käynnistyy pari kuukautta ennen joulua, jolloin toimistolla aletaan ottaa vastaan varauksia. Ensimmäiset soittajat voivat saada parhaat ajankohdat. Lopullinen aikataulu selviää vasta aivan aaton lähellä.

"Yksi partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee pukeille ajoreitit."

Aaton aikataulu on tiukka. Suunnittelussa on otettava huomioon myös siirtymiset kodista toiseen. Kullekin pukille yritetään luoda reitti, jossa vierailupaikat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Kyläpaikkoja pukeilla on keskimäärin 15.

– Aiemmin aikataulujen miettimiseen meni monta iltaa. Lopulta puuhaan kyllästynyt partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee automaattisesti parhaat mahdolliset reitit, Tarmo kertoo.

Joulupukin kannalta ei ole yhdentekevää, mihin aikaan oveen kolkuttaa.

– Valoisaan aikaan on ihan erilainen tunnelma kuin pimeän laskeuduttua. Loppuillasta lapset ovat väsyneitä, mistä voi seurata kiukkua, Ilmari selittää.

Illan viimeisen keikan jälkeen pukki kuskeineen palaa partiokololle luovuttamaan pukin asun, tilittämään rahat ja syömään iltapalaa.

Lippukunnan joulupukkitoiminnan saldo on komea: kymmenen pukkia ansaitsee yhteensä yli 10 000 euroa. Varat käytetään esimerkiksi leiritoimintaan.

Ilta yhtä huippua

Joulupukiksi ryhtyminen tarkoittaa luopumista oman perheen jouluaatosta. Pukkikolmikko myöntää, että kotiväelle muutos voi olla iso asia.

Poissaolon hyväksymistä on helpottanut se, että pukkitoiminta kuuluu lippukunnan perinteisiin. Muutaman aaton työskentely on nuorille miehille lähes velvollisuus. Laurin pukkikeikat loppuivat oman lapsen syntyessä.

Vaikka aattoilta voi venyä pitkäksi, se ei tunnu raskaalta.

– Joulupukin tulo on monessa perheessä aaton huippuhetki. Saan elää sen huipennuksen monta kertaa illan aikana. Kyllä se vaikuttaa omaan tunnelmaan. Illan jälkeen on ylevöitynyt olo, toteaa Lauri.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Aiotko joulupukiksi? Muista nämä!

1. Aikatauluta

Suunnittelu on kaiken perusta. Pukin kyläpaikkojen pitäisi olla mahdollisimman lähellä toisiaan, jotta aikaa ei kulu turhaan edestakaisin ajamiseen. Reitti kannattaa ajaa läpi aatonaattona, ettei aattona tule vastaan yllättävää umpikujaa tai muuta hidastetta. Suunnistamisessa auttaa navigaattori. Sellaisen saa alle sadalla eurolla. Useimmille älypuhelimille on ilmaisia karttaohjelmia.

2. Panosta asuun

Parta ja nuttu kannattaa valita huolella. Lapset ovat tarkkasilmäisiä, eivätkä heikkolaatuisen parran kuminauhakiinnitykset jää huomaamatta. Myös aluspaidan ja housujen on oltava kuin pukin vaatekaapista. Hyvä pukin puku maksaa alle sata euroa.

Silmälasit on syytä käsitellä huurtumista estävällä aineella. Muuten rillit ovat sumeina jokaisessa kyläpaikassa.

3. Valmistaudu kunnolla

Muistilaput voivat pelastaa aattoillan. Jokaisen kyläpaikan tiedot kannattaa kirjata omalle pahvilapulleen, jolloin lasten nimet ja iät sekä vanhempien esittämät toiveet löytyvät näin helposti. Yhteyshenkilön puhelinnumero on syytä kirjoittaa ylös kaiken varalta. Sido laput narulla yhteen vierailujärjestyksessä.

Autoon on hyvä varata helposti syötävää evästä. Ei kuitenkaan suklaata, sillä se sotkee parran.

4. Sovi säännöt asiakkaan kanssa

Asiakkaiden toiveet vaihtelevat. Niitä kaikkia ei voi toteuttaa, ja se kannattaa kertoa etukäteen. Pukki ei esimerkiksi syö perheen kanssa tai jaa kaikkia lahjoja. Myös vierailun kesto on syytä selvittää. Kymmenen minuuttia on riittävä aika. Siinä ehtii laulaa, kertoa Korvatunturin kuulumiset ja kysellä lapsilta monenlaista. Ensimmäisten lahjojen jälkeen lasten mielenkiinto pukkiin lopahtaa. Silloin on hyvä lähteä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.