Miten luoda uusi arki ja löytää oma arvo eläkeläisenä? Hannele, Markku ja Liisa kertovat

”Vaimon kuolema syvensi yksinäisyyttä”

Markku Virolainen, 73, Piikkiö

”Rakastan rutiineja. Ennen kuutta en nouse, pidän siitä tiukasti kiinni. Sitten keitän kahvit, syön muroja ja mustikkasoppaa sekä näkkärin tomaattisiivulla. Luen sanomalehden, kastelen kukat, kävelen parin kilometrin lenkin ja jumppaan.

Tein työurani kirjansitojana. Se on tavattoman luovaa ja mukavaa työtä. Jäin osa-aikaeläkkeelle 58-vuotiaana ja varsinaiselle eläkkeelle 63-vuotiaana, mutta jatkoin sen jälkeenkin työntekoa useita vuosia. Silloin vähän löysäsin, kun poikani jatkoi kirjan­sitomoani.

”Aika ei tahtonut kulua. Niinpä aloitin työnteon uudestaan.”

Eläkkeelle jäämiseen tuli lisää vaikeuskerrointa, kun vaimoni kuoli haimasyöpään vuonna 2014. Olimme olleet yli 50 vuotta lähes aina yhdessä, ja yksin elämiseen oli vaikea tottua. Neljä lastani ja ystävät tukivat minua, mutta aika ei tahtonut kulua. Niinpä aloitin työnteon uudestaan.

Googlasin tukipalveluja leskille. Löysin Eläkeliiton Yhtäkkiä yksin -kurssin, joka oli tosi hyvä. Kävin myös jatkokurssilla, jossa koulutettiin toimimaan toisen lesken tukena. Sen jälkeen hakeuduin keskusteluryhmään, joka kokoontui kymmenen kertaa. Porukassamme oli monenlaisia ihmisiä, leskiä, yksinäisiä ja eläkkeelle jääviä. Olin sen joukon ainoa mies.

”On hyvä herätellä henkiin sukulaissuhteita.”

Omien havaintojeni ja kokemusteni perusteella uskallan neuvoa erityisesti eläkkeelle jäävää miestä haalimaan aktiivisesti kavereita itselleen. On hyvä herätellä henkiin myös sukulaissuhteita. Minulla on muutamia kavereita, joita tapaan säännöllisesti lounaan merkeissä. En odottele soittoa, vaan otan itse yhteyttä heihin.

Aktiivinen pitää olla ja etsiä työn sijaan muuta merkityksellistä sisältöä elämäänsä. Liikunnan harrastaminen kannattaa aina, sillä kunnossa oleva kroppa tekee päällekin hyvää. Myös toisten tukeminen antaa hyvää oloa. Minulla on tuettavana hiukan itseäni nuorempi leski, jolla on aika vähän ystäviä ja tuttavia. Olen hänelle oikeasti avuksi, ja se on tosi palkitsevaa.

”Sururyhmästä löysin naisystävän.”

Löysin sururyhmästä naisystävän. Hän on asunut yli 40 vuotta Ruotsissa, mutta halusi tulla suremaan suomen kielellä.

Naisystäväni viettää suunnilleen puolet ajastaan luonani Piikkiössä ja toisen puolen Tukholman-kodissaan. Hän tulee Suomeen aina pariksi kolmeksi viikoksi kerrallaan, ja välillä minä piipahdan Tukholmassa. Tämä on paras mahdollinen systeemi, suhde pysyy tuoreena. Olisi ehkä vaikeaa sopeutua toisen tottumuksiin kokopäiväisesti tässä iässä.

Olen seitsemän lapsen waari ja vietän mielelläni aikaa heidän seurassaan. Tänään olin uimassa kahden kanssa. 18-vuotiaan Inkan kanssa käymme taidenäyttelyissä, ja välillä hoidan nuorinta lastenlasta, että yksinhuoltajatyttäreni pääsee kuntosalille. Silloinkin tunnen itseni tarpeelliseksi.”

”Työ oli tärkeintä elämässäni”

Liisa Ojala, 64, Turku

”Työssäni vakuutusyhtiön palvelupäällikkönä tunsin itseni arvostetuksi ja viihdyin mukavien kollegoiden kanssa. Päivät olivat täynnä kaikkea mielenkiintoista, ja jatkuvat muutokset pitivät aivoni vireinä. En laskenut työtunteja, sillä työ oli tärkein osa elämääni eikä kukaan odottanut minua kotona.

”Oli vaikea käsittää, että työurani oli päättynyt.”

Pelkäsin hirveästi eläkkeelle jäämistä. Kun se päivä koitti joulukuussa 2016, istuin aamukahvilla yksin ajatusteni kanssa ja mietin, masennunko nyt. Oli vaikea käsittää, että työurani oli päättynyt. Mitä tekisin? Miten ihmeessä täytän päiväni?

Olen asunut elämäni aikana monessa paikassa: Somerolla, Espoossa, Porissa, Salossa ja välillä Amerikassakin. Siksi lähes kaikki ystäväni ovat muualla. Turussa en tuntenut muita kuin työkaverini, mutta en tietenkään voinut mennä häiritsemään heitä kiireiselle työpaikalle.

Muutin Turkuun kolme vuotta sitten, koska kaksi tytärtäni ja kuusi lastenlastani asuvat täällä. Mutta lapset olivat töissä ja lapsenlapset kouluissa ja päiväkodissa. Minulla ei ollut ketään, jonka kanssa olisin lähtenyt aamulenkille, kuntosalille tai lounaalle. Tunsin itseni arvottomaksi, tuli uniongelmia ja harkitsin jopa paluuta työelämään.

”Jos elämä tuntuu tyhjältä, piipahdan lapsenlapsia katsomassa.”

Onneksi ymmärsin hakeutua Työelämästä eläkkeelle -ryhmään. Keskustelimme viikoittain eri aiheista, teemoja olivat esimerkiksi yksinäisyys ja arvottomuus. Nuo hetket avasivat silmäni: huomasin, että muillakin on samanlaisia yksinäisyyden tunteita ja vaikeuksia rakentaa uudenlaista elämää.

Suurin apu tuli kuitenkin uudesta harrastuksesta. Liityin vähän ennen eläkkeelle jäämistä Odd Fellow -veljeskuntaan, josta olen saanut uusia ystäviä ja sisältöä elämääni. Se on uskonnollisista ja poliittisista sidoksista vapaa yhteisö, joka järjestää esimerkiksi humanitäärisiä avustuksia. Viimeksi olemme tehneet peittoja, villasukkia ja myssyjä Ensikotiin.

Tuntuu hyvältä, että pystyn nyt vihdoin auttamaan myös lastenlasten hoidossa. Jos elämä tuntuu tyhjältä, piipahdan heitä katsomassa. Olen lapsenlapsille mummis.

”Eilinen on mennyt, huominen ei ole vielä tullut.”

Nautin siitä, että saan noudattaa omaa rytmiäni. Valvon iltaisin myöhään, nukun pitkään, enkä sovi mitään ennen puoltapäivää. En suunnittele kauheasti. Siksi voin sanoa kyllä, kun joku spontaanisti soittaa, että lähdetkö lounaalle.

Eilinen on mennyt, huominen ei ole vielä tullut. On ihana elää tässä hetkessä.

”Vastuuntunto jähmetti minut äitini hoitajaksi”

Hannele Toivonen, 65, Turku

Hannele Toivonen toivoo, että eläkkeelle jäämisen vaikeudekssta voitaisiin puhua avoimesti. ”Elämänmuutos on aina jonkinlainen kriisi.”

”Jäin hyvillä mielin eläkkeelle konttoristin työstäni vuonna 2017. Vihdoinkin ehtisin käydä päivisin jumpalla ja aloittaa uusia harrastuksia!

Samoihin aikoihin 90-vuotias Alzheimeria sairastava äitini meni huonompaan kuntoon ja muutti hoitokotiin.

Olen aina käynyt äidin luona säntillisesti monta kertaa viikossa. Myös sisarukseni hoitavat hänen asioitaan. Yhtäkkiä havahduin siihen, että omien suunnitelmieni sijaan olinkin äidin seuralaisena joka päivä. Hän nukkui paljon, eikä vierailulle voinut mennä ennen puoltapäivää.

”Elämä tuntui merkityksettömältä.”

Päiväni alkoivat mennä niin, että aamuisin odottelin sinne lähtöä enkä saanut mitään aikaiseksi. Iltapäivällä äidin luota lähdettyäni olisin hyvin ehtinyt tehdä vaikka mitä, mutta vastuuntunto ja huoli saivat minut jämähtämään elämään äidin elämää.

Masennuin. Elämä tuntui vaikealta ja merkityksettömältä. Ystävät kuulivat sen äänestäni, huolestuivat ja kehottivat hakemaan apua. Kriisikeskuksessa oli puolen vuoden jono, samoin mielenterveystoimistossa. Lopulta pääsin Turun Kaupunkilähetyksen Senioripysäkille.

Ryhmässä puhuminen ja toisten kuunteleminen auttoivat. Huomasin, että moni poti samoja tunteita. Sain monta uutta näkökulmaa ja ahaa-elämystä, kun kaikki katsovat asioita vähän eri tavoilla. Moni kertoi samaa kuin minä: työ piti järjissään, vaikka olisi ollut mitä murheita.

Yksin asuvan ihmisen elämä muuttuu eläkkeellä täysin. Sitä alkaa miettiä, olenko tarpeellinen enää kenellekään. Kun ei ole parisuhdetta, kaikki pitäisi tehdä yksin.

”Moni häpeää sitä, että ei sopeudu eläkeläiseksi.”

Minulla ei ole ollut taloushuolia, mutta monilla on. Pienellä eläkkeellä ei voi esimerkiksi lähteä kavereiden kanssa ulos syömään, vaan täytyy aina keksiä tekosyy.

Moni häpeää sitä, että ei sopeudu eläkeläiseksi. Yhteiskunnan normien mukaan eläkkeellä kuuluisi olla vireä ja onnellinen.

Olen neuvonut joitakin ihmisiä Senioripysäkin ryhmiin. Kaikki eivät ole ryhmäihmisiä, mutta aina kannattaa kokeilla.

”Elämäni on alkanut pikkuhiljaa järjestyä.”

Itse olen nyt tyytyväinen eläkeläinen, elämäni on alkanut pikkuhiljaa järjestyä. Käyn äidillä vain joka toinen päivä ja löysin itselleni sopivat jumppa-ajat. Teen pitkiä kävelylenkkejä Aurajoen rannassa. Eilen olin ystävän luona monta tuntia, välillä käyn syömässä flikkakaverin kanssa ja yksi ystävä odottaa minua mökille saareen. Viime syksynä kävin nuoruusaikaisen työpaikan eläkeläisten Ruotsin-reissulla, ja menen mukaan taas tänä syksynä.”

Onko eläkkeelle jääminen ollut sinulle kriisi. Kerro kokemuksistasi kommenteissa!