Kun Sinikka Luhtasaari, 70, sairastui MS-tautiin kolmekymmentä vuotta sitten, hän ajatteli, että kuolee mieluummin kuin joutuu toisten autettavaksi.
En enää muista miltä tuntuu seisoa tai kävellä, juoksemisesta puhumattakaan. Muistan kuitenkin sen, kuinka rakastin liikkumista.
Nyt enää pysty kirjoittamaan etunimeänikään, koska sormet eivät tottele. Tarvitsen toisen ihmisen apua itseni pesemisessä, pissan katetroinnissa, kakkimisessa, ihan kaikessa.
Oloni on nyt kuitenkin onnellisempi kuin silloin, kun pystyin liikkumaan itsenäisesti.
Oudot oireet
Ensimmäiset oudot oireet huomasin vuonna 1993. Teimme pitkän kävelylenkin ja minut piti taluttaa takaisin, koska jalkani eivät kunnolla kantaneet.
/etlehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/etsinikka_luhtasaari_6.jpg?itok=7i-1ztm3)
Lenkkikaverini oli terveystoimittaja ja hän kysyi, olenko ajatellut, että minulla voisi olla MS-tauti. En todellakaan ollut!
Se hävetti hirveästi.
Omituiset oireet lisääntyivät vähitellen. Uimahallin saunassa huomasin, etten kestä enää löylyjä. Kuumuus heikensi oloani niin, etten pystynyt kävelemään. Minun piti kontata alastomana pois löylyhuoneesta. Se hävetti hirveästi.
Kun en enää jaksanut kiivetä rappusia, menin uudestaan lääkäriin.
Aivoista otetuissa magneettikuvissa näkyi valkoisia plänttejä. Lääkäri kysyi, tunnenko taudin nimeltä multippeliskleroosi, josta käytetään myös nimiä pesäkekovettumatauti ja MS-tauti.
Loppuelämän sairaus
Vähitellen ymmärsin, että kyseessä on loppuelämän sairaus, johon ei ole parannuskeinoa. Oireeni pahenisivat vuosien mittaan. Siihen aikaan käytössä oli vain yksi lääke, joka mahdollisesti hidastaisi taudin etenemistä.
Sairaudestani huolimatta jatkoin töiden tekemistä. Työ piti masennusta loitolla, mutta ajoittain itsetuhoiset ajatukset hiipivät mieleeni.
Itsetuhoiset ajatukset hiipivät mieleeni.
Mietin usein metropysäkillä, että olisi niin helppoa hypätä raiteille. Pääsisin kerralla kaikesta ahdistavasta.
Elämisen vimma kuitenkin voitti. Ajattelin myös lapsiani. En halunnut, että heidän viimeinen muistikuvansa minusta on se, että hyppäsin metron eteen.
Voit lukea koko tarinan ET-lehden numerosta 9/2024. Tilajana voit lukea sen täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.
