Kuvat
Hanna-Kaisa Hämäläinen
Paulin ja Reenan rakkaus syttyi merimieskirkolla Lontoossa lähes 30 vuotta sitten.
Paulin ja Reenan rakkaus syttyi merimieskirkolla Lontoossa lähes 30 vuotta sitten.

Paulin ja Reenan perheessä on seitsemän lasta, joista yksi on adoptoitu ja kolme sijoituslapsia. Myös Reenan muistisairas isä asuu heillä. – Maailma on niin vaikea paikka monille, että on hienoa, jos voi jotenkin auttaa, Paul sanoo.

– Montakos meitä onkaan, viisi, kuusi, seitsemän? Reena Laukkanen-Abbey kysyy.

Paul Abbey nostaa esiin mustikkapiirakan. Sen on leiponut yhdeksäntoistavuotias Aura, joka huikkaa moit ja vilahtaa ovesta koripallotreeneihin. Lilja, 9, ja Leo, 11, kantavat terassille kahvikuppeja.

Paikalla on vain pieni osa Laukkanen- ­Abbeyn perheen lapsista ja sijaislapsista.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kuusitoistavuotias Venla on vielä koulussa, ja samanikäinen Elmeri on koripallomatkalla Bulgariassa. Eero, 25, ja Aarre, 21, asuvat jo omillaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tässä talossa lautasten määrä täytyy laskea joka aterialle. Syöjien määrä on harvoin vakio, ja oman väen lisäksi pöytään istahtaa usein muutama vieras.

– Kun aikoinaan viipotin maailmalla, en ollenkaan ajatellut, että olisin ikinä perheenäiti. Varsinkaan en haaveillut isosta perheestä, Reena, 52, sanoo.

Nyt hänellä on seitsemän lasta, kissa ja koira ja elämä suuressa talossa maalla.

Kaksi vuotta sitten perheeseen muutti vielä Reenan 88-vuotias isä Erkki Laukkanen, joka sairastaa Alzheimerin tautia.

Kun pappa tuli taloon

Ensin Erkki unohti miten verkkopankkia käytetään. Hän soitteli Paulille, 57, keskellä yötä ja pyysi auttamaan. Sitten alkoi ilmestyä outoja tavaroita, joita Erkki oli ostellut puhelinmyyjiltä. Joskus ruoka unohtui mikroon, eikä Erkki muistanut ollenkaan syödä.

Erkki ei enää pärjännyt yksin, vaikka kotihoito kävi kahdesti päivässä. Reena sisaruksineen joutui miettimään, kuinka muistisairas isä hoidettaisiin.

Paulille ajatus oli heti selvä: appiukko muuttaisi heille.

– Minä ajattelin, että Erkki on nyt annettu mulle korvaamaan se, mitä en pystynyt hoitamaan oman isäni kohdalla, Paul sanoo.

Paulin nigerialainen isä kuoli syöpään yhdeksäntoista vuotta sitten – samana vuonna kuin Aura syntyi. Isä ei koskaan ehtinyt tavata poikansa perhettä. Ajatus saa Paulin äänen värähtämään.

– Nigeriassa me hoidetaan meidän vanhukset kotona. Minä en voinut täyttää velvollisuuttani ja hoitaa isääni, kun hän oli sairas. Enkä voinut olla paikalla, kun hän kuoli.

Paulin isä oli pienen kuningaskunnan heimopäällikkö, mutta työuransa hän teki liittovaltion sihteerinä sekä konsulina Euroopassa. Paul oli kaukana Suomessa, kun isä kuoli. Ehkä siksikin Erkistä tuli läheinen Paulille.

– Kun tulin Suomeen ensimmäistä kertaa 2001, Erkki pyysi heti minut luokseen katsomaan itsenäisyyspäivän juhlat televisiosta. Se oli outoa minulle, istuimme siinä viisi tuntia, mutta meistä tuli ystäviä, Paul nauraa.

 

Ennen kuin Erkki muutti tyttärensä ja vävynsä kotiin, asiasta keskusteltiin pitkään. Reenaa arvelutti kuinka muistisairas isä sopeutuisi suurperheen hulinaan. Miltä lapsista tuntuisi nähdä, kun vanhusta hoidetaan kotona?

– Lopulta päädyimme siihen, että minusta tuli virallisesti isän omaishoitaja, Reena sanoo.

Mutta kun Erkki tuli taloon kaksi vuotta sitten, häntä hoiti aluksi eniten Paul. Hän oli silloin työttömänä ja paljon kotona. Paul laittoi ruokaa Erkille, he söivät ja juttelivat, sitten Erkki katsoi uutiset.

Se, että Erkki asuu nyt Paulin ja Reenan luona, on Paulin mielestä luonnollista.

– Hän on edelleen mun appiukko, hän muistaa minut vielä. En tiedä onko meidän suhde muuttunut, vaikka hoidan häntä. Erkki on vähän sellainen tapaus, että hänellä ei kaikkien kanssa suju, mutta meillä on ollut aina hyvä suhde.

Eurooppalainen tapa hoitaa vanhukset vanhainkodeissa tuntuu Paulista edelleen omituiselta. Nigeriassa monta sukupolvea asuu saman katon alla, vähän kuin Suomessakin sata vuotta sitten. Isovanhemmat hoidetaan, mutta heillä on myös tärkeä rooli lasten elämässä.

"Muistan, kun itse istuin lapsena mummon kanssa. Hän opetti kehtolauluja ja kertoi suvun tarinat. Se oli  korvaamatonta."

– Muistan, kun itse istuin lapsena mummon kanssa. Hän opetti kehtolauluja ja kertoi suvun tarinat. Se oli aivan korvaamatonta, ja ne tarinat ovat minulla vieläkin muistissa.

Niin pienenee piiri

Nykyään Erkki tarvitsee apua aivan kaikkeen: liikkumiseen, syömiseen, vessassa käymiseen, peseytymiseen ja pukeutumiseen. Reenan sairaanhoitajasisko käy pari kertaa kuussa hoitamassa isän isommat kylvetykset. Samalla hän mittaa verenpaineen ja hoitaa isän säärihaavoja.

– Minusta on hyvä, että lapsetkin näkevät, mitä vanheneminen on, mikä on luonnollista, ja mitä ihmiselämän loppupuoleen kuuluu, Reena sanoo.

Erkillä siihen kuuluu lähinnä arjen pieniä askareita: syömistä ja television katselua, aika paljon myös nukkumista.

– Aika pieneksi on käynyt isän elämänpiiri, mutta niinhän se menee.

– Isä sanoo koko ajan, että kaikki on hyvin, eikä mihinkään satu. Me taas tiedämme, että hän on turvassa. Se on tärkeintä.

Reena laittaa Erkin lautaselle Auran tekemään bolognesekastiketta ja makaronia.

– Otatko maitoa, pappa? Paul kysyy, ja kaataa lasin täyteen.

Kun Paul kysyy kuinka vanha pappa on, Erkki heittää, että ”yli sata vuotta”.

– Sata ja kakskymmentä!

Oikeasti Erkki muistaa hyvin milloin on syntynyt: 1934, helmikuun viidestoista. Samoin hän muistaa Toivo-isänsä ja Viivi-äitinsä, sekä kaikki elämänsä kaupungit, Jyväskylän, Helsingin, Vaasan, Oulun ja Savonlinnan. Nykyhetken asiat sen sijaan hämärtyvät helposti.

Koko perhe auttaa arjessa pappaa. Leo ja Elmeri ovat kaverina, kun Erkkiä siirretään pyörätuoliin tai sänkyyn. Ja jos vanhemmat eivät ole iltapäivällä kotona, Leo antaa papalle ruokaa.

Papan kanssa on myös kiva pelata Unoa, vaikka säännöt täytyykin selittää joka kerta uudestaan.

– Ja sitten me jutellaan, mitä nyt vanhan ihmisen kanssa jutellaan, Leo sanoo.

– Pappa kysyy usein mitä kello on, mutta minä en osaa numeroita papan seinäkellossa, Lilja sanoo.

Nelosluokkalaiselle roomalaiset I:t ja V:t ovat vielä hieman hankalia.

Lapset pompottavat välillä koripalloa olohuoneen seinään, mutta se ei haittaa Erkkiä, sillä hän ei kuule enää kunnolla.

– Näin huonokuntoisia vanhuksia ei kuulemma enää laitettaisi kotihoitoon. Mutta papalla on täällä mukavaa elämää ympärillä, ja meillekin tämä on helpompaa, Reena sanoo.

Porukassa oppii jakamaan

Paul ja Reena tapasivat toisensa parikymppisinä lontoolaisessa yökerhossa. Kumpikin oli lähtenyt maailmalle jo useampi vuosi sitten, toinen Suomesta ja toinen Nigeriasta.

Paul kertoi pelaavansa krikettiä, joten Reena mainitsi, että suomalaisella merimieskirkolla pelataan sunnuntaisin pesäpalloa. Sinne saisi tulla mukaan, jos tahtoi.

Siitä Paul ja Reena kinastelevat vieläkin, oliko kyseessä varsinainen treffikutsu. Paulin mielestä oli, Reena taas väittää, että kutsu oli tarkoitettu ”ihan vain yleiseksi tiedoksi”.

– Siellä Paul sitten tönötti kentän laidalla seuraavana sunnuntaina, Reena nauraa.

Sieltä alkoi myös pariskunnan romanssi, ja pian Reenasta alkoi tuntua, että hän oli seikkaillut maailmalla riittävästi.

– Kun Eero syntyi, huomasin kaipaavani Suomeen.

Aarre ja Aura syntyivät muuton jälkeen. Kun Paul ja Reena ostivat tämän talon Jyväskylän läheltä, heistä alkoi tuntua, että perheeseen mahtuisi enemmänkin lapsia.

Paulin veljentytär oli tulossa äidiksi, mutta hän tai kukaan muu sukulainen Nigeriassa ei pystynyt huolehtimaan vauvasta. Perhepalaverissa päädyttiin perheen sisäiseen adoptioon: lapsi tulisi Reenalle ja Paulille.

– Me halusimme joka tapauksessa lisää lapsia, ja ajattelimme, että lapsen on paras kasvaa Suomessa.

Nigeriassa adoptioprosessi sujui mutkitta, mutta suomalainen byrokratia nielaisi yllättäen kokonaisen vuoden. Vasta sitten Elmeri saatiin Suomeen perheensä luo.

– Se oli kaikista kamalin raskaus, Reena sanoo ja huokaa.

Samoihin aikoihin Paul ja Reena alkoivat pohtia, että lapsia voisi olla vieläkin lisää.

" Nigeriassa ei todellakaan ole lapsilla omia karkkipusseja. Halusimme, että lapset oppivat jakamaan."

– Nigeriassa ei todellakaan ole lapsilla omia karkkipusseja. Halusimme, että lapsemme oppivat jakamaan ja huolehtimaan toisista. Paulille oli luonnollista, että lapsia on paljon, mutta ajattelimme, että kaikkia lapsia ei tarvitse itse tehdä, Reena sanoo.

Ideologi ja perunankeittäjä

Ensin Reena ja Paul avasivat kotinsa tukiperheenä, mutta sijaisvanhemmuus tuntui lopulta omemmalta. Perheeseen tuli pikkutyttönä Venla, joka tekee nyt kaksoistutkintoa ammattikoulussa. Kun Leo ja Lilja otettiin huostaan, heidät sijoitettiin isosisko Venlan kanssa samaan perheeseen.

Lilja kiipeää Paul-isän syliin, ja tämä nauraa, että tytöllä on hampaat ihan mustikassa.

Leo tulee alakertaan tummansiniset verkkarihousut kädessään. Suuressa lapsikatraassa puhdasta pyykkiä päätyy väkisinkin jatkuvasti vääriin kaappeihin.

– Iskä, tietsä kenen nää on?

– Onko papan? Paul arvelee.

– Onko taas mennyt vaatteet sekaisin? Aika hyvä saavutus, että nyt on papankin vaatteita mennyt sun vaatekaappiin, Reena sanoo ja huokaa.

Perheen miehet auttavat Erkin takaisin omaan huoneeseensa, sillä on uutisten aika. Pappa saa silmälasit silmilleen ja päähän luurit, joiden avulla hän kuulee paremmin televisiota.

– Olen miettinyt, mitä minä saan siitä, että meillä asuu paljon porukkaa. Maailma on niin vaikea monille, että on palvelus yhteiskunnalle, jos voin auttaa jonkun elämää, Paul sanoo.

– Mutta se on palvelus myös minulle, sillä perhe on siunaus. Olen onnenpekka, kun minulla on paljon ihmisiä lähellä, ja voimme auttaa toisiamme.

"Olen onnenpekka, kun minulla on paljon ihmisiä lähellä, ja voimme auttaa toisiamme."

Suuri perhe ja avoimet ovet sopivat Paulin ja Reenan arvomaailmaan, mutta arjessa se merkitsee montaa liikkuvaa osaa ja täyttä kalenteria.

– Paul on suurisydäminen, hyväksyvä ja ymmärtäväinen. Häntä eivät arjen paineet hetkauta, kun minä taas kilahdan herkästi, jos joku asia ärsyttää, Reena sanoo.

– Me täydennämme hyvin toisiamme. Minä olen ehkä käytännöllisempi. Jos minäkin olisin vain ajattelija ja ideologi, ei meillä olisi perunoita kattilassa.

Mistä onni löytyy?

Arki näyttää esimerkiksi tällaiselta Laukkanen-Abbeyn perheessä:

Jos Reena tekee kyläasiamiehen töitään kotona, suunnittelijana työskentelevä Paul lähtee kotoa 7:30 ja vie Elmerin kouluun.

Jos Reena lähtee kaupunkiin töihin, Venla huolehtii Leon ja Liljan kouluunlähdöstä ja hyppää itse 8:15 koulubussiin.

Leo ja Lilja tulevat kotiin kahden maissa.

Leo lämmittää papalle ruuan, sitten Venla tulee kotiin.

Aikuiset tulevat kotiin neljän, viiden maissa. Toinen heistä lähtee kuljettamaan lapsia koripallotreeneihin. Elmerillä on treenit joka päivä, sillä hän pelaa maajoukkuetasolla.

Usein aikuisilla on iltatöitä tai kokouksia. Silloin Aura tai Aarre on lapsenvahtina. Viikonloppuisin on yleensä koripallopeli, sillä kaikki lapset pelaavat korista.

– Nyt se taas alkaa. Logistiikan kanssa kyllä välillä tuskaillaan, Paul sanoo.

– Ei sitä todellakaan aina pysy kartalla menoista. Joskus olen ajanut väärään paikkaan hakemaan lapsia, Reena huokaa.

Mutta ne ovat huomisen huolia. Tänään elämä on mustikkapiirakkaa ja trampoliinipomppuja pihamaalla. Reena lupaa viedä lapset illalla uimarannalle.

Reena katsoo kodin takapihalta aukeavaa peltomaisemaa.

– Onni ei löytynytkään ulkomailta suurkaupungista, vaan kotimaasta ja maaseudulta. Se kasvoi minuun pikku hiljaa, Reena sanoo.

Erkki-pappa oikaisee päiväunille ja Samala-kissa hyppää omalle paikalleen jalkopäähän. Leo ja Lilja käyvät tarkastamassa, niin kuin aina, että papan jalatkin ovat kunnolla peiton alla.

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 18/2022. Erkki Laukkanen kuoli syksyllä 2022. Sijaislasten nimet on muutettu yksityisyyden suojaamiseksi.

Lue koko juttu ET-lehden numerosta 18/2022. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et ole vielä tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla