"Eron jälkeen löysin netistä keskustelupalstan, jossa sain jutella muiden entisten helluntalaisten kanssa. Se auttoi", Nina kertoo.
"Eron jälkeen löysin netistä keskustelupalstan, jossa sain jutella muiden entisten helluntalaisten kanssa. Se auttoi", Nina kertoo.

Nina Nores-Syvänen, 42, löysi helluntalaisuudesta kaipaamansa tiiviin porukan. Uupuminen ja yhteisön suhtautuminen mielenterveyden ongelmiin saivat Ninan lopulta irrottautumaan uskonyhteisöstä.

"Ihmiset olivat valtavan ystävällisiä. Sen muistan parhaiten. Helluntaikirkkoon kuulunut ystäväni oli kutsunut minut mukaansa jumalanpalvelukseen. Olin 21-vuotias.

Nuorena tunsin itseni ulkopuoliseksi. Ystäviä oli vähän, ja kaipasin ympärilleni tiiviimpää porukkaa. Sellaisen löysin uskonyhteisöstä.

Aloin käydä kokouksissa. Yhteisön säännöt olivat tiukat, esimerkiksi seksi ennen avioliittoa oli kielletty. En ollut asioista samaa mieltä, mutta säännöt tuntuivat pieneltä sen rinnalla, miten pidetyksi tunsin oloni.

Nyt tiedän, että ylitsevuotavalla ystävällisyydellä houkutteleminen kielii sairaasta yhteisöstä.

Pysähtymistä ei sallittu

Olen aina harrastanut musiikkia, joten aloin vetää ylistysryhmää. Tein rankkaa työtä päiväkodissa ja vapaa-aikani kului seurakunnassa. Jatkuva kiire oli luonteeni vastaista. Lopulta uuvuin, koska en miellyttämisenhaluisena osannut kieltäytyä mistään.

Kun kerroin ahdistuksestani eräälle pastorille, hän sanoi: "Masennuksen henki on kuin koira, jota voi käskeä Jeesuksen nimessä. Terapia ei auta, Jumala auttaa."

"Jos pysähtyy miettimään, alkaa kyseenalaistaa."

Yhteisössä ei sallittu pysähtymistä. Ei tietenkään, koska jos pysähtyy miettimään, alkaa kyseenalaistaa.

Onneksi tuttu seurakunnan jäsen kehotti minua hakemaan apua. Aloitin kuntoutuspsykoterapian, ja samalla käyntini kirkolla vähenivät.

Aloin epäillä, että helluntailaisuuden suhtautuminen mielenterveyteen ei voinut olla oikein. Oli helpottavaa oivaltaa, ettei kaikkea sittenkään voi hengellistää.

"Kaipasin pitkään takaisin"

Jäin toiminnasta pois pikkuhiljaa. Nautin, kun vuosien tauon jälkeen avasin sunnuntaiaamun Helsingin Sanomat, eikä tarvinnut kiiruhtaa kirkkoon.

Ateistiksi en kääntynyt. Aloin käydä luterilaisessa Tuomasmessussa ja tykästyin sen lempeään menoon, jossa annetaan tilaa omille ajatuksille. Siellä tapasin nykyisen mieheni, joka on myös entinen helluntailainen. Kokemustemme takia ymmärrämme toisiamme hyvin.

Kaipasin pitkään takaisin yhteisöön, jossa olin tuntenut oloni niin tervetulleeksi. Terapian avulla hyväksytyksi tulemisen tarve väheni.

"Haaveilen, että voisin joskus auttaa muita uskonlahkosta eronneita."

En ajattele, että elämääni tuli ongelmia helluntailaisuuden vuoksi. Niitä minulla oli jo entuudestaan. Olin epävarma ja tarvitsin ohjausta elämääni. Uskonyhteisöstä sain sitä.

En siedä mielistelyä, sillä sitä koin seurakunnassa aina, jos minun haluttiin tekevän jotain. Jos aistin sellaista vaikka töissä, stressaannun.

Hiljattain ovellani kävi Jehovan todistajia. Ärsytti, enkä avannut. Toisaalta säälin heitä. Mietin, miten olisin saanut sanottua heille, että on olemassa vaihtoehtoja.

Nyt opiskelen psykoterapeutiksi. Haaveilen, että voisin joskus auttaa muita uskonlahkosta eronneita."

Ninan vinkit uskonyhteisöstä eroamista pohtivalle

  1. Hae tietoa, jotta voit ymmärtää ja jäsentää, mistä ahdistuksessasi on kysymys. Jotakuta voi auttaa toisten samaa kokeneiden kanssa puhuminen, toisia ammattiauttajien tapaaminen. Pääasia on, ettet jää yksin ajatustesi kanssa.
  2. Etsi apua. Uskontojen uhrien tuki ry:ssä on lista ammattilaisista, jotka ymmärtävät uskonyhteisöissä elävien ja sieltä lähteneiden ongelmia. Tai ehkä voisit kysyä apua työterveydenhuollosta?

  3. Myös kirkko voi auttaa. Toiset eivät enää halua astua kirkkoon jalallakaan, mutta jollekin voi löytyä sieltä apu.

Ninan nettisivut löytyvät täältä.

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 13/2017.

Vierailija

Nina uupui ja erosi helluntalaisuudesta: "Yhteisössä ei sallittu pysähtymistä"

voisi kertoa esim. johtavalle pastorille/ vanhimmiston edustajalle tai ylipäänsä, että joku opastaisi tällaistakin pastoria, että ihmiset saisi oikeanlaista kohtelua. Uskon, että rukous auttaa ja Raamattu tuo toivoa myös masentuneelle mielelle, mutta myös muita tahoja (terveydenhuolto ) voidaan tarvita. Ylihengellistäminen on sensijaan haitallista.
Lue kommentti

Sanna Halinen, 32, erosi Jehovan todistajista 15-vuotiaana vaikka tiesi, että jäisi ilman perheensä tukea. Uusi, itsenäinen elämä tuntui pitkään ihmeelliseltä. 

"Olin viisivuotias, kun aloin saarnata ovelta ovelle vanhempieni kanssa. Moni oli meille tyly. Vanhemmat selittivät, että ne ihmiset olivat pahoja. Se sai minut pelkäämään entistä enemmän.

Koulussa en saanut osallistua uskonnontunneille, syödä verilettuja tai tehdä isänpäivälahjoja. Kerran sain luokkakaverilta syntymäpäiväkutsun. Kun vein sen kotiin, äiti repi kutsun ja heitti roskiin.

Olen pienestä asti tiennyt tykkääväni myös tytöistä. Ajattelin olevani demonien riivaama ja tunsin syyllisyyttä, kun ihastuin naapuruston tyttöön.

Sain vanhemmiltani huomiota vain, kun puuhasin seurakunnassa. En ollut tarpeeksi innokas, joten jäin usein huomiotta.

Uusi ihmeellinen elämä

Teininä aloin miettiä eroa yhteisöstä. Arkena kiersin saarnaamassa ystäväni kanssa, viikonloppuisin ryyppäsimme ja tapasimme poikia. Kaksoiselämä oli ahdistavaa.

Tiesin, että vanhempani hylkäisivät minut. Oli silti helpotus, kun 16-vuotiaana kerroin heille kaiken. Enää ei tarvinnut valehdella eikä hymyillä, kun oikeasti teki mieli huutaa.

"Kun eron jälkeen kysyin veljeltäni, eikö hän voi enää pitää minuun yhteyttä, hän vastasi Raamatun jakeella."

Muutin pois kotoa. Sen jälkeen äitini soitti kerran parissa kuussa. Usein hän itki ja pyysi minua palaamaan. Joskus hän oli hiljaa eikä sanonut sanaakaan. Kai hän vain varmisti, että olin hengissä. Isä ei soitellut.

Uusi, itsenäinen elämä oli ihmeellistä. Kun täytin 17, minulle laulettiin onnittelulaulu ja sain silloiselta poikaystävältä elämäni ensimmäisen synttärilahjan, pienen hiiripehmolelun.

Perheen kaipuu

Olen yrittänyt antaa anteeksi, mutta äiti on tehnyt siitä mahdotonta. Hän on selvittänyt asuinpaikkojani ja kertonut seurakunnille osoitteeni. Jokaisessa kodissani on käynyt Jehovan todistaja ovella. Ehkä äiti ajatteli, että he saisivat minut palaamaan takaisin. 

Veljistäni kaksi jätti uskon minun jälkeeni. Emme juuri pidä yhteyttä. Toinen ei pidä siitä, että olen puhunut kokemuksistani julkisuudessa, toinen keskittyy pitämään oman elämänsä kasassa.

Nuorin veljeni on yhä uskossa. Olimme pienenä läheisiä. Kun pari vuotta eron jälkeen kysyin, eikö hän tosiaan voi enää pitää minuun yhteyttä, hän vastasi Raamatun jakeella. Emme ole puhuneet 16 vuoteen.

Joskus tuntuu haikealta katsoa muiden perheitä. En kaipaa äitiä ja isää, mutta kaipaan sitä, että on perhe, joka on kiinnostunut kuulumisistani.

Yksi veljistäni teki itsemurhan vuonna 2013. Sen jälkeen isä alkoi soittaa kerran vuodessa. Ne ovat pinnallisia puheluita. Isä ei kuitenkaan ole koskaan painostanut minua palaamaan. Jos hänen omatuntonsa kolkuttaa ja hän haluaa pitää yhteyttä, en halua aiheuttaa mielipahaa kieltäytymällä.

Nykyään olen ateisti."

Sannan vinkit uskonyhteisöstä eroamista pohtivalle

  1. Mieti, mikä elämäntilanteesi on. Onko sinulla rahkeita lähteä? Se voi vaatia isoja uhrauksia. Jos tuntuu, että on pakko etkä voi enää elää yhteisössä, ota rohkeasti yhteyttä yhteisön ulkopuolisiin tahoihin.
  2. Etsi apua. Jehovan todistajien keskuudessa demonisoidaan entiset, samaan uskontokuntaan kuuluneet ihmiset. Jos et uskalla ottaa heihin yhteyttä, lähesty Uskontojen uhrien tuki ry:tä. Se on vaikeaa, mutta mikä vain yhteys yhteisön ulkopuoliseen maailmaan auttaa. Etsi kiintopiste, henkilö, jonka kanssa voit keskustella. Älä jää yksin.
  3. Harrasta. Minulle on ollut hirveästi apua myös siitä, että olen harrastanut paljon. Kokeile rohkeasti uutta, tutustu ihmisiin ja täytä elämä asioilla, joista pidät. Kun uskonto jää elämästä pois, arjesta tulee tyhjää. Silloin tuntuu helposti, että luppoaikaan hukkuu. Etsi siis tekemistä itsellesi. Harrastusten kautta saat myös kavereita.”

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 13/2017.

Tangokuningas, runoilija, perheenisä, sanoittaja. Kyösti Mäkimattila on nelikymppisenä pääsemässä vauhtiin. Omassa elämässään hän tekee mitä haluaa, mutta tanssilavan edessä sitä mitä odotetaan. Se pitää nöyränä.

Sininen pikkutakki halkoo ilmaa, kun Kyösti Mäkimattila etsii oikeaa kesätunnelmaa. Hän käärii hohtavanvalkoisen kauluspaitansa hihat ylemmäksi ja hymyilee taivaalle. Naps. Valokuvaajan kamera tallentaa hennon hymyn juuri oikealla hetkellä. Sellaisella, jolla pilvet eivät lennätä tangomiehen kasvoille räntää.

– Monessa asiassa on kyse sopeutumisesta, ainakin tanssilavamuusikon elämässä, Mäkimattila toteaa vakavana ja kääntää toisen posken kameralle. Puhe katoaa tuuleen, vain sana rakkaus erottuu matalasta äänimatosta.

Rakkaus. Aiheeseenhan päästiin nopeammin kuin tangokappaleessa! Kylmä tuuli ujeltaa korvissa, mutta ihan selvästi Mäkimattila puhui jotain rakkaudesta. Pyynnöstä mies toistaa asiansa.

– Tässä ammatissa pitää rakastaa ennen kaikkea autoaan, Suomea ja sen kummallisia kolkkia, tanssilavoja ja öitä. Jos ei rakasta, on opeteltava sopeutumaan.

Sopeutuminen on kaiken perusta, Mäkimattila sanoo napittaessaan takkia takaisin ylleen.

– Se on esimerkiksi sitä, että muistaa kesälläkin pitää kalsareita housujen alla.

Olennaisen äärellä

Vaikka mies puhuu kalsareistaan, tunnelmassa on jotakin erityistä, hetkellinen romantiikan jälkihehku. Kenties se on huoliteltu asu, jonka viimeistelee sininen rusetti.

Tai ehkä sittenkin puhetyyli. Mäkimattila puhuu välillä niin tarkasti, että hänet voisi helposti kuvitella 50-luvun elokuvan kesäyökohtaukseen ylioppilaslakki päässään.

Niin, ne yöt. Ne ovat Mäkimattilan työaikaa.

– Aika harvassa muussa ammatissa voi aamulla herätessä todeta itselleen, että työpäivä alkaa vasta 16 tunnin kuluttua, mutta niin tänäänkin käy. Vein ensimmäisen lapsen kahdeksaksi päiväkotiin, ja keikka laivalla alkaa kello 24.

Se on miehen mielestä juuri sitä sopeutumista, jota hän arvostaa. Nykyisessä itsensä toteuttamista ihannoivassa maailmassa Mäkimattila on yhä enemmän viehtynyt sellaisiin vähemmän muodikkaisiin käsitteisiin kuin sopeutuminen ja velvollisuudentunto.

– Aina silloin tällöin astun yleisön eteen, jolle tuntuu olevan se ja sama, kuka lavalla laulaa, kunhan saavat tanssia. Silloin on keskityttävä siihen mikä on olennaista eli musiikkiin, puhuttava mahdollisimman vähän ja tarjottava tanssijoille erilaisia rytmejä. Se opettaa nöyryyttä.

Lue myös: Kyösti Mäkimattila: "Lavatanssi tuo lohtua suomalaisten arkeen"

Taivas ei aukene valvomalla

Tähän on pysähdyttävä, ettei Mäkimattilasta piirry ihan väärää kuvaa. Hän ei ole työhönsä tympääntynyt, päinvastoin. Mies rakastaa työtään, tanssilavoja ja musiikkia. Ja yleisö häntä. Neljä vuotta sitten tangokuninkaaksi kruunatulla Mäkimattilalla ja Varjokuva-yhtyeellä riittää kysyntää. Siitä kertoo jo miehen nopeasti laskema keikkamäärä: viimeisten kolmen vuoden aikana hän on noussut lavalle 700 kertaa.

Tällaista tahtia kutsutaan menestykseksi. Mäkimattila on saanut tehdä töitä niin paljon kuin haluaa. Joskus miestä melkein pelottaa, miten paljon yleisö hänestä pitää.

– Kaikki on suhteellista, isäni toisteli, kun olin lapsi. Ja totta se onkin. Jos pääsisi tuonne avaruuteen tarkastelemaan tätä palloamme, niin kyllä tämä oma elinpiiri näyttäisi aika vaatimattomalta.

"Raskaimpia ovat keikkajaksot lähellä kotia."

Mäkimattilan ei tarvitse lähteä lavalta avaruuteen etsimään suhteellisuudentajuaan, riittää kun avaa kotioven. Turussa sen takaa löytyvät vaimo ja kolme tytärtä.

– Kaikkein raskaimpia ovat jaksot, jolloin keikat ovat niin lähellä kotia, että kannattaa ajaa kotiin yöksi. Silloin arki lyö vähän liian rajusti kasvoille. Kun olen pitkän viikonlopun poissa, voin elää koko reissun siinä tilassa ja saada vähän nukutuksikin.

"En osaisi olla vain muusikko", Kyösti Mäkimattila sanoo.
"En osaisi olla vain muusikko", Kyösti Mäkimattila sanoo.

Monen konstin mies

Kun Kyösti Mäkimattila poseeraa Turun kaduilla, voi lähes kuulla ohikulkijoiden niskojen naksumisen. Mies tunnetaan kaupungissa, ainakin näin lava-asussaan, mirri kaulassa.

Ihmisten katseet eivät saa miestä hämmentymään, vaikka hän toisinaan kertookin kummastelevansa ihailijoidensa tekemisiä. Lahjat, viestit ja huomionosoitukset ovat miehen mielestä paitsi liikuttavia, myös vähän surettavia.

– Monelle yksi kaunis sana, pieni huomionosoitus tai katsekontakti lavalta voivat olla mullistava kokemus. Joskus tuntuu, että täällä on ihan liian paljon yksinäisiä ihmisiä, Mäkimattila toteaa.

Silti tangolaulajakaan ei ole aina töissä. Vapaalla Mäkimattila riisuu artistiuden nopeasti.

– Vähän aikaa sitten olin kutsuilla, joilla joku pyysi, että etkös Kössi voisi laulaa jotain. Siihen osaan nykyään tokaista, että harmi kun tulin juuri tänään jättäneeksi sen laulajan kotiin.

"Olen nyt 40, mutta minulla on tunne, että vasta lämmittelen."

Mäkimattila on tehnyt musiikkia 14-vuotiaasta saakka. Silti hän on ehtinyt elättää itseään monilla muillakin töillä: opetusavustajana, opettajana, kuntoutuskeskuksen laulavana talonmiehenä, ukkokodin ohjaajana, apteekkiapulaisena, vangivartijana. Väliin mahtuu myös kirjallisuustieteen opintoja Turun yliopistossa.

– Edelleenkään en määrittele itseäni vain muusikoksi. Teen kaikenlaista. Piirrän, kirjoitan, soitan, laulan. Olen nyt 40, mutta minulla on tunne, että vasta lämmittelen.

Mäkimattilan elämässä ristiriita on tärkeä teema. Hän haluaa vaalia sitä.

– Meillä on täällä kummallinen yhden konstin timpurien kulttuuri, jossa suutarin pitäisi pysyä lestissään. En suostu, teen mitä haluan ja mihin pystyn.

Yllätysten ystävä

Ristiriita kuvaa myös Mäkimattilaa itseään. Tuntuu kuin hän rimpuilisi jatkuvasti sitä kuvaa vastaan, joka hänestä muodostuu.

Otetaan esimerkki. Kuvauksen jälkeen Mäkimattila istuu jäyhänoloisena kahvilan pöydässä vastailemassa kysymyksiin, mutta harkitsee jokaisen vastauksensa nöyrästi pohdiskellen. Seuraavana hetkenä hän livauttaa suustaan puujalkavitsin, joka lyö keskustelukumppanin ällikällä. Naama pysyy koko ajan peruslukemilla. Mäkimattila tunnustaa, että ei oikein edes osaa nauraa. Isän opit räkänokasta tyhjännaurajasta iskostuivat niin tiukasti kasvavaan selkärankaan.

Nauruasia keskeytyy, kun viereisessä pöydässä istuvat naiset käyvät kertomassa, että heidän pöytävarauksensa ulottuu myös meidän pöytäämme, mutta että kiirettä ei vielä ole, sillä varauksen alkuun on vielä reilun toistakymmentä minuuttia aikaa. Mäkimattila hymyilee naisille valloittavasti, mutta livauttaa näiden poistuttua hampaidensa välistä, että nämä rouvat taitavat olla sen ikäisiä, jotka tulevat etuajassa kaikkialle.

– Olen keikoilla huomannut saman ilmiön. Mitä korkeampi ikä, sen aiemmin he tulevat paikalle. Pelkäävätkö kuolevansa ennen kuin musiikki alkaa, en tiedä. Ehkä he tulevat varuiksi aistimaan tunnelmaa, Mäkimattila toteaa.

Mäkimattila on kyllästynyt Suomen ainaiseen kylmyyteen. "Haaveilen asuvani joskus pidempiä aikoja jossain lämpimässä."
Mäkimattila on kyllästynyt Suomen ainaiseen kylmyyteen. "Haaveilen asuvani joskus pidempiä aikoja jossain lämpimässä."

"Olen äärimmäisen poliittinen henkilö. Sitä ei kuitenkaan voi tuoda esiin tässä ammatissa."

Kun siirrymme pois pöydästä, Mäkimattila lurauttaa naisille kiitokseksi pienen laulun. Tänään hän ei selvästikään ole jättänyt laulajaa kotiin. Jonkinlainen ristiriita tämäkin.

– Elämäni suurin ristiriita on se, että olen äärimmäisen poliittinen henkilö. Sitä ei kuitenkaan voi tuoda esiin tässä ammatissa. Iskelmälaulajan ei kannata, ettei yleisö häviä. Siksi pidän suuni kiinni.

Tässä on Mäkimattilan mielestä suuri ero rokkareiden ja iskelmälaulajien välillä. Rokkareilta suorastaan janotaan kannanottoja, mutta tangolaulajan ainoa tunnustuksellinen väri on rakkauden punainen.

– Olen ajatellut, että toimin niin kuin puutarhurivanhempani, jotka tekivät kukkavihot samalla pieteetillä jokaiselle puoluekirjasta riippumatta. Minäkin laulan jokaiselle, joka laskun maksaa. Sillä tavalla tämä on konservatiivinen kulttuuri. Teen sitä, mitä minulta odotetaan, se on tämän työn haaste ja ristiriita.

Voi olla, että vielä jonakin päivänä Mäkimattila lähtee politiikkaan, "nousee matkustajan paikalta soutajaksi", niin kuin hän itse yhteiskunnallisuutta kuvaa. Päivää hän ei vielä lupaa.

Sanoja viinan korvikkeeksi

Monia tuntuu korpeavan Mäkimattilan niittämä menestys runoilijana. Haastattelupäivän aamuna Mäkimattila on lukenut blogikirjoituksen, jossa kritisoidaan hänen kustantajaansa Otavaa siitä, että se julkaisee tangolaulajan runoja.

– Yritin, mutta minun oli hyvin vaikea eläytyä kirjoittajan asemaan. Jos musiikkipiireihin tulisi runoilija, olisi vaikea kuvitella samankaltaista vastaanottoa. Tai että muusikkopiirit rupeaisivat kritisoimaan levy-yhtiöitä, että miten te tällaista paskaa julkaisette.

Kyösti Mäkimattila on julkaissut kolme runokokoelmaa muutaman vuoden sisällä, mutta kirjailijuudesta hän on haaveillut koko ikänsä. Hän kertoo eläneensä sanoista jo lapsuuden Yläneellä. Lukeminen, sutkauttelu ja sanojen kanssa pelaaminen olivat koko perheen harrastus.

– Muistan ihan yksittäisen hetken, jona sanat kolahtivat. Olin yksin aamupalalla. Huomasin teepussin lapussa tekstin. Luin: "Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää". Ajattelin silloin, että mieletöntä, vanhempani tekevät pää märkinä töitä puutarhassa, mutta se ei olekaan välttämättä kovin tärkeää. Maailmani kirkastui hetkessä, kun löytyi kiinnostava ristiriita.

Mäkimattila kirjoittaa runonsa käsin, usein keikkaillan päätteeksi.
Mäkimattila kirjoittaa runonsa käsin, usein keikkaillan päätteeksi.

Mäkimattila ei muista aikaa, jolloin hän ei olisi kirjoittanut. Runojen lisäksi mies tekee sanoituksia itselleen ja muille.

Runot syntyvät usein yöllä keikkojen jälkeen, kun uni ei tule. Mäkimattila ottaa silloin kynän käteensä ja antaa sanojen virrata.

Kirjoittamisella oli tärkeä rooli myös kuusi vuotta sitten tapahtuneessa raitistumisessa.

– Kun olen kaksi tuntia keikan jälkeen kirjoittanut nimmareita ja jutellut mukavia, minun tekee edelleen mieli viinaa. Silloin kirjoittaminen auttaa. Varjot hälvenevät. Sillä niinhän se on, että mitä kirkkaammassa valossa tässä paistattelee, sitä syvempiä ovat myös varjot.

Mäkimattila kertoo olevansa masennusherkkää laatua. Etenkin talvisin apeus tahtoo vallata mielen. Silloin kirjoittaminen, työ, perhe ja arki pitävät synkistelyn siedettävänä.

– Velvollisuudentunto määrittelee elämääni, mutta myös suojelee minua. Teen sen, mitä minulta odotetaan. Keikalla haluan täyttää odotukset, ihmisenä pitää lupaukseni. Se estää ajautumasta varjoihin.

Velvollisuudet odottavat täyttäjäänsä taas illalla. Muutama kuulosteleva tahti alkuun, kunnes musiikki hiljalleen valaisee koko salin, laulajansakin.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 13/2017.

Syntynyt: Yläneellä 1976.

Työ: Varjokuva-yhtyeen laulaja, runoilija ja sanoittaja. Valittiin Tangokuninkaalliseksi 2013. Kolmas runokokoelma, Yösydänhetkiä (Otava), ilmestyi keväällä.

Perhe: Vaimo ja kolme lasta.

Harrastukset: Kirjoittaminen ja lukeminen. Haaveissa tanssilavakulttuuriin sijoittuva romaani.