Opaskoira Sepi vie Kaisan tuttuihin paikkoihin, mutta muihin menoihin hän tarvitsee kyytipalvelua.
Opaskoira Sepi vie Kaisan tuttuihin paikkoihin, mutta muihin menoihin hän tarvitsee kyytipalvelua.

Kaisa Penttilä tietää, miten raskasta on peitellä ja piilotella vammaansa. Sokeutuminen oli jo pitkällä, ennen kuin hän suostui näkövammaiseksi.

Kasvoin Lappeenrannan kupeessa Lappeella ja olin pahasti koulukiusattu koko oppikoulun ajan. Lapset huomasivat omassa julmuudessaan sen, mitä en itse vielä ymmärtänyt: olin erilainen kuin muut.

Koulunkäyntini oli melkoista sinnittelyä. Näin piirtoheitinkalvoilta vain osan väreistä, ja jos teksti oli merkitty punaisella, se meni minulta kokonaan ohi. Jos kynäni putosi lattialle, en voinut nousta poimimaan sitä sieltä, koska pelkäsin, etten löydä sitä. Koko tunti saattoi mennä miettiessä, miten saan kynän ylös.

”Tilanteeni selvisi lopulta abivuonna.”

Tilanteeni selvisi lopulta abivuonna. Lääkäri sanoi minulle, että tulen sokeaksi. Piste. Lääkärille se oli rutiini-ilmoitus, johon ei kuulunut minkäänlaista jälkihoitoa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Tieto oli musertava. En ollut nähnyt sokeaa ihmistä muualla kuin elokuvissa. Kerroin asian läheisilleni itku kurkussa, ja he olivat aivan yhtä kauhuissaan. Heidänkin tietonsa sokeudesta oli suunnilleen se, että nyt ei tytöstä voi tulla muuta kuin hieroja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Valitsin sen tien, että peittelin näkövammaani. Osasin katsoa kohti ja näytin näkevältä, mutta tosiasiassa näin hyvin huonosti. Kun en esimerkiksi moikannut vastaantulevia tuttuja, moni tulkitsi käytökseni ylpeydeksi.

”Ajoin autoa 25-vuotiaaksi asti.”

Näkövammani ilmeni niin, että värit sekoittuivat, en erottanut esimerkiksi lentokonetta kirkasta taivasta vasten. Kaikissa asioissa huono näkö ei haitannut. Ajoin autoakin 25-vuotiaaksi asti.

Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan ylioppilas-merkonomiksi. Opintojen kuluessa minun oli pakko hyväksyä tosiasiat ja myöntää, että puolisokea kirjanpitäjä ei ole työelämän hittituote.

Olin 25-vuotias, kun löysin näkövammaisten ammattikoulun. Hain atk-ohjelmoijalinjalle. Sopeutumiseni ja henkinen kuntoutumiseni alkoivat siitä hetkestä, kun saavuin kouluun Espooseen ja tapasin muita näkövammaisia. Tajusin, että en ole vammani kanssa yksin.

Silloin alkoi rakentua se uusi ihminen, joka hyväksyi saamansa kortit ja alkoi pelata niillä.

Monet minut tunteneet ymmärsivät vasta tässä vaiheessa, miten vakava näkövammani on. Siihen asti he olivat lähinnä ihmetelleet, miksen hanki tehokkaampia silmälaseja.

Näkövammaisten ammattikoulussa opiskelimme erilaisia näkövammaistaitoja. Sain valkoisen kepin. Aluksi keppi pysyi laukussa, sillä näin vielä sen verran ihmisten ilmeitä, että tiesin heidän suhtautuvan aivan eri lailla silloin, kun kuljin kepin kanssa.

Keppi tuli käteeni jäädäkseen yhtenä pimeänä syysiltana Espoon Kilon asemalaiturilla, jossa ei ollut valoja. Laituri alkoi tyhjetä ja tajusin, että jos jään yksin, en löydä millään kotiin. Niinpä lähdin kuulonvaraisesti viimeisen lähtijän perään, jotta pääsin pois asemalta katuvalojen piiriin. Silloin ymmärsin, etten voi enää laskea sen varaan, että olosuhteet ovat puolellani.

Aloin vähitellen löytää tulevaisuudennäkymiä, joista olin jäänyt kotikylillä paitsi. En ollut enää se sama ”Penttilän sokee tyttö”. Uskalsin ajatella, että minusta voi vielä tulla jotain.

Valmistuttuani pääsin heti it-alan töihin näkövammaisten keskusliittoon. Taloon tulivat 1990-luvun alussa ensimmäiset mikrotietokoneet, ja minusta tuli mikrotukihenkilö. Opetin ensin näkeviä tulemaan toimeen toimisto-ohjelmiensa kanssa, ja kun näkövammaisten ohjelmistot alkoivat kehittyä, keskityin niihin.

Näkövammaisten tapa käyttää tietokonetta on monin tavoin erilainen kuin näkevien. Heikkonäköinen pystyy vielä naputtelemaan hiirellä, mutta sokean on selvittävä näppäin- tai kosketuskomennoilla.

Uusimmat it-haasteet liittyvät koordinaatioon, muistiin ja ikääntymiseen. Kosketusnäytöt vaativat sokeilta tarkkaa motoriikkaa ja hyvää muistia, joten ikääntyvien näkövammaisten on vaikea pysyä kehityksen kelkassa.

Motoriikan tai muistin takkuaminen voi tietokoneen kanssa toimiessa olla näkövammaa suurempi ongelma. Näkövammaisten digielämässä melkein kaikki tapahtuu motoriikan, tuntoaistin ja muistin varassa.

Nuoret näkövammaiset ovat digitaalisten palvelujen suhteen paljon paremmassa asemassa kuin vanhemmat.

Kaisa Penttilä rakastaa käsitöitä ja pyörittää päivätyönsä ohessa pientä käsityöyritystä.
Kaisa Penttilä rakastaa käsitöitä ja pyörittää päivätyönsä ohessa pientä käsityöyritystä.

Kun oppii näkemään sormillaan, maailma muuttuu kolmiulotteiseksi. Kun pidän vaikkapa kännykkää kädessäni, hahmotan sen paksuuden, pituuden, leveyden, lämpötilan ja materiaalin. Vain väri jää näkemättä.

Skannaan maailmaa myös kuuloaistilla. Kuulen esimerkiksi sen, minkä kokoiset lehdet koivuissa on. Korvillaan oppii hahmottamaan senkin, mihin joku esine tippuu ja mistä sen löytää.

Olen myös kehittynyt tuoksuttelija. Suunnistan tuoksujen avulla esimerkiksi kauppakeskuksissa. Tiedän, milloin ohitan apteekin, kahvilan, kukka- ja kirjakaupan.

Tuhat sanaakaan ei voi kertoa sokealle täsmälleen, millainen jokin esine on, jos hän ei pääse sitä koskettelemaan.

Tämä asia valkeni minulle Egyptissä Kairon museossa. Meillä oli hyvä opas, mutta kaikki esineet oli asetettu lasien taakse vitriineihin. Vaikka kuinka yritin ymmärtää, moni asia jäi aivan hämärän peittoon.

Museokäynnin jälkeen käteeni osui Kairon basaarissa yhden pyramidin pienoismalli. Tiesin heti, että kyseessä oli oppaamme kuvaama Sakkaran porraspyramidi.

Loppumatkan aikana etsin käsiini erilaisia pienoismalleja. Kotiin palattuani aloin puhua ystäväni kanssa siitä, miten helppoa olisi, jos museoissa olisi vitriinin ulkopuolella hypisteltäviä pienoismalleja näkövammaisille.

”Minulla on paljon visuaalisia muistoja, joita vaalin päivittäin.”

Vaihtoehto vitriinille -projektimme alkoi tästä keskustelusta. Olemme konsultoineet monia museoita sitä, miten 3D-tulosteet voisivat avata museoiden aarteet myös sokeille.

Ehdin olla näkevä koko nuoruuteni ajan. Minulla on paljon visuaalisia muistoja, joita vaalin päivittäin. Käyn mielessäni läpi esimerkiksi vihreän eri sävyt. Pystyn yhä palauttamaan mieleeni, miltä näyttää vaikkapa alkukesän lehtivihreä.

Uusia asioita en enää mallinna visuaalisesti. Voin olla esimerkiksi hyvä tuttu ihmisen kanssa, josta en tiedä, minkä väriset hiukset hänellä on tai onko hän laiha tai tukeva. Ihonväreistä minulla ei ole mitään hajua, joten rasistia minusta ei saa millään ilveellä.

Unissa olen sekä näkevä että sokea. Vaikka näen asiat, toimin kuin sokea. Näen siis, missä jokin esine on, mutta silti etsin sen käsikopelolla.

Olen aika sisukas. Sen ominaisuuden olen tainnut periä isältäni, joka sairasti Parkinsonin tautia melkein 40 vuotta. Vaikka hänen kätensä vanhemmiten löivät loukkua, hän yritti edelleen sahata ja nikkaroida eikä antanut sairautensa estää juuri mitään.

”Seuraavaksi ajattelin opetella soittamaan jotain puhallinsoitinta.”

Isä oli sisukas melkein hulluuteen asti, mutta itse en yritä enää ihan mahdottomia. Keskityn niihin asioihin, joista minulla on selvä näkemys, että tekeminen voi onnistua.

Sisukkuuden avulla selviän työ-elämässä, kasvatan taimia, teen käsitöitä ja pyöritän käsitöitä myyvää firmaa. Seuraavaksi ajattelin opetella soittamaan jotain puhallinsoitinta.

Joku ulkopuolinen voi tietysti olla sitä mieltä, että olen saanut paskat kortit. Itse ajattelen nykyään niin, että ilman tätä sairautta minulla olisi paljon kapeampi elämänpiiri ja heikompi ymmärrys elämästä.

Jos yhteiskunta takaa tietyt avut esimerkiksi koulutuksessa ja kulkemisessa, mikä tässä on pärjätessä. Nämä kortit ovat antaneet minulle rikkaamman elämän kuin se, että olisin jäänyt näkevänä juurilleni.”

Juttu on julkaistu myös ET-lehden numerossa 20/2017.

Näkövamma vai sokeus?

Normaali näöntarkkuus on keskimäärin 1,0.

Näkövammainen on henkilö, jonka paremman silmän laseilla korjattu näöntarkkuus on heikompi kuin 0,3.

Sokeaksi luokiteltavalla luku on alle 0,05 tai näkökenttä on supistunut halkaisijaltaan alle 20 asteeseen.

Toiminnallisesti sokea ei pysty suunnistamaan vieraassa ympäristössä eikä lukemaan ilman erityisapuvälineitä.

 

Kaisa Penttilä

Syntynyt Lappeella 1963. Asuu Espoossa.

Perhe Aviomies, kaksi lasta sekä opaskoira.

Ammatti Näkövammaisten it-tukihenkilö ja käsityöalan yksityisyrittäjä.

Harrastukset Käsityöt, äänikirjat ja hyötykasvien viljely.

Sisältö jatkuu mainoksen alla