Kaija Juurikkala on 1959 syntynyt elokuvaohjaaja, kirjailija ja perhekotiyrittäjä. Hän on saanut lastenelokuvistaan mm. valtionpalkinnon ja Risto Jarva -palkinnon.
Kaija Juurikkala on 1959 syntynyt elokuvaohjaaja, kirjailija ja perhekotiyrittäjä. Hän on saanut lastenelokuvistaan mm. valtionpalkinnon ja Risto Jarva -palkinnon.

Elokuvaohjaaja ja kirjailija Kaija Juurikkalalla on ollut 11 erilaista äidin roolia. Kaikissa on ollut oma hohtonsa ja hirveytensä. Erityisen ihanaa on ollut kuitenkin oppia luopumaan niistä, aina yhdestä äitiydestä kerrallaan.

Hevonen. Suuri, sulavaliikkeinen suomenhevonen on valvottanut Kaija Juurikkalaa edellisyön. Kaija on vuoroin hikoillut, vuoroin palellut ja voihkinut ääneen; tähän hevoseen hän ei nyt totisesti ole valmis.

Nyt, aamun valjettua mäntyharjulaisen vanhan koulun vinttihuoneeseen, Kaija alkaa olla varma hevosasiasta.

– Toissapäivänä sain kirjani painokuntoon ja ajattelin aloittavani jonkin uuden taiteellisen projektin. Nyt sitten saan näyn, että kaiken syrjäyttäisikin joku koni. Että minun nyt pitäisi antautua jollekin, josta en tiedä mitään, hevosen selällä kaksi kertaa käväissyt Kaija nauraa. 

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Tyhjä satula

Kun elokuvaohjaaja-kuvataiteilija-kirjailija puhuu kynttilöiden valaisemassa vinttihuoneessa intoutuneesti hevosesta, voisi luulla, että nyt puhellaan vertauskuvin. Mutta ei, kyseessä on ihka elävä kilparatsu, joka juridisesti on jo Kaijan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hevonen ostettiin viime vuonna perintörahoilla Juurikkalan perheen sijoitustytölle. Tyttö vannoi olevansa onnellinen: juuri tätä hän halusi, ratsastaa ja kisata, elää Juurikkaloiden perhekodissa. Sitten, yhtäkkiä, parin kuukauden takaisena talvipäivänä, ratsukosta olikin jäljellä vain hevonen. Tyttö, yksi perheen viidestä sijoituslapsesta, lähti yli neljän yhdessä vietetyn vuoden jälkeen varoittamatta. Hiustupsuakaan ei ole sen jälkeen tytöstä näkynyt.

– Niin käy, kun lapsi lähtee sijoituksesta omasta tahdostaan. Kaikki yhteydet katkeavat, jos ei ole halua pitää niitä yllä, Kaija sanoo.

Jäljelle jää vain sellaista, mitä voi paperilla omistaa, niin kuin hevonen.

"Tämä on ihan älytöntä luopumista koko elämä."

Kun tyttö sulki viimeisen kerran Juurikkaloiden oven, Kaija oli viimeistelemässä uusinta kirjaansa. Hassua sinänsä, että kirja on juuri Äitikirja, joka kokoaa ja purkaa osiin kaikkia niitä äitiyden muotoja, joihin Kaija on elämänsä aikana törmännyt. Kun hän päätti antautua aiheelle, kirjan yhdeksi kantavaksi teemaksi muovautui kuin varkain luopuminen, niin lapsista kuin omista ihanteista.

– Tämä on ihan älytöntä luopumista koko elämä, vaikka en todellakaan ajatellut sitä teemaksi, kun aloin kirjoittaa äitiydestä, Kaija puuskahtaa.

Luopumisen vapaus

Meidän pitäisi ehkä jatkaa äitiydestä, mutta ”se peevelin hevonen” vetelee keskustelua toisaalle. Kaijaa naurattaa öinen tuskanhetkensä, jolloin hän lähes luuli tulevansa hulluksi. Tällainen hän on myös kirjassa, kirjoittaa heikoista hetkistään, epäilyksistään, mutta myös rakkaudesta, myötätunnosta ja lasten tunteiden herkästä havainnoinnista.

Kirjan sivuille tallentui tarinaa elämästä nuorena idealistisena opettaja-äitinä, joka koettaa suorittaa äitiyttä, jää yksinhuoltajaksi ja perustaa neljän pojan uusioperheen. Tarinaa äidistä, jonka pitää päästää irti lapsistaan. Sijoituslasten äidistä, joka kohtaa rakkauden ja välittämisen lisäksi vihaa ja mustasukkaisuutta ja tuntee niitä myös itse. Tarinaa uudesta urasta elokuvaohjaajana perheen liepeillessä ympärillä, menettämisen pelosta ja uudesta alusta. 

Tekstiä syntyi kovalla kohinalla, empimättä. Se ei tuntunut Kaijasta rajulta, vaan luonnolliselta, vähän kuin hengitys.

– Viime aikoina asiat ovat alkaneet virrata minussa turhia pinnistelemättä. Ehkä se on jonkinlaista elämään luottamisen ja hallinnasta irti päästämisen tulosta.

"Elämä on hyväksyttävä virheineen päivineen. Vasta silloin sille voi antautua."

Siis juuri sitä luopumistako?

– Sitä juuri, että antaudun itsekin elämän vietäväksi, Kaija sanoo ja siteeraa yhtä lempikirjailijoistaan, Thomas Moorea: ”Elämä on rakastaja, joka haluaa ottaa sinut itselleen.”

– Niin se totta vie tekee. Mutta elämä on hyväksyttävä virheineen päivineen, vasta silloin sille voi antautua. Siksi en voi kirjoittaessakaan silotella elämääni. En omaani enkä toisten.

Juuri tuo siloittelemattomuus, kaikki ne säröt, antaa myös mahdollisuuden eläytymiseen. Kuinka vaikkapa monissa myrskyissä koetellutta parisuhdetta ravisuttaakin melkein koviten mustasukkaisuus miehen tietokoneelle. Tai kuinka salakavalaa voi olla turhautuminen omiin ihanteisiin ja miten vaikeaa niistä on ollut luopua. Kaija muistaa heti yhden esimerkin.

– Elätin nuorena opettajana voimakasta ajatusta rauhankasvatuksesta. Mutta miten se olisi voinut toteutua, kun olin niin tiukka itselleni, oikea sisäinen soturi!

Oikukas rakastaja

Valo kajastaa talvenvalkoisena vintin pitkulaisista ikkunoista ja pilkkoo ohi kiitäviä pilviä. Kynttilöin ja pikkuesinein somistettua vinttiä Kaija kutsuu Taivashuoneeksi. Se on mietiskelyn, keskusteluiden ja kirjoittamisen tila. Pitkän huoneen toiseen päätyyn on aseteltu sopuisa ryhmä barbeja.

– Tämä on tyttäreni ja minun laaja ja jatkuvasti muuttuva kotileikki, Kaija sanoo ja osoittaa pientä violetinsävyistä aluetta.

Kaija ja hänen miehensä Juha ”Juuso” Juurikkala muuttivat Vantaalta tänne järven rannalle vanhaan kansakouluun 14 vuotta sitten. Sitä ennen heidän kaikki neljä poikaansa olivat muuttaneet pois kotoa. Tosin sekään ei ollut ollut mikään seesteinen vaihe. Yksi päätyi laitokseen ja viimeinen muutti pois vasta kun koti paloi poroksi.

Kaija Juurikkala ei halua opastaa muita. – Eläköön virheet! Ne ovat tärkeitä, jotta voimme antautua elämälle.
Kaija Juurikkala ei halua opastaa muita. – Eläköön virheet! Ne ovat tärkeitä, jotta voimme antautua elämälle.

Parin ajatus oli, että lasten lähdettyä olisi aikaa työlle ja parisuhteelle ihan uudella tavalla. Jälleen kerran elämä, oikukas rakastaja, ehti yllättää Kaijan ja suunnitelmat. Ensin paloi talo, roihusi taivaan tuuliin kesken kiihkeimmän elämän ja Kaijan elokuvan kuvausten. Kun remonteista oli joten kuten selvitty, ei ollutkaan aikaa huokaista. Juuso sairastui ihosyöpään.

– Kun ostaa pätkäytimme tämän talon, emme tienneet, kuinka Juuson tauti kehittyisi. Mutta se tuntui silloin välttämättömältä.

Vaikka päätös oli rohkea, Kaijaa pelotti, oikein todella. Hän odotti muuttoa ja pohti samalla, miltä tuntuisi asuttaa taloa yksin. Tai ei ihan yksin. Kun muuton aika tuli, Kaija oli viimeisillään raskaana. Hänestä tuli vielä kerran äiti, 43-vuotiaana.

"Ensiajatukseni oli, ettei ikinä enää neljää poikaa."

Takaisin alkuun

Kun Juurikkalat muuttivat Mäntyharjulle, Juuso jätti työnsä rehtorina ja heittäytyi koti-isäksi. Hän parantui. Viisi vuotta perhe eli Kaijan elokuva- ja keikkatuloilla, kunnes he alkoivat pohtia, olisiko perhekodin perustamisessa järkeä. Juuson jo aikuiset kaksospojat olivat sijoituslapsia, joten heillä oli kokemusta rikkinäisistä lapsuuksista, eikä siihen liittynyt harhakuvitelmia.

– Ensiajatukseni oli, ettei ikinä enää neljää poikaa, Kaija nauraa.

Meni vuosi, ja taloon oli muuttanut neljä poikaa, vuoden välein syntyneitä kaikki. Ja lopulta tuli vielä tyttö, se vähän aikaa sitten lähtenyt.

– Alussa toistui aina sama kuvio. Minä olin ”huora”, jonka yli tulokkaiden piti yrittää kävellä, Kaija hymähtää.

"Asiat eivät etene pisteestä toiseen. Se on tämä reissu, joka on tärkeintä."

Taistelu murrosikäisten poikien kanssa tuntuu Taivashuoneessa yhtä kaukaiselta kuin maailman pahuudet. Kaija myöntää, että kodissa vietetään nyt seesteistä vaihetta. Pojat ovat aikuisuuden kynnyksellä ja sopeutuneet elämäänsä. Tämä tosin tarkoittaa sitä, että parin vuoden sisällä huorittelut olisivat alkamassa uudelleen, uusien lasten myötä, jos Juurikkalat päättävät jatkaa perhekotiaan.

– Elämä kulkee sykleinä ja vähän väliä olen alussa. En kyllä tunne niin suunnattomasti tässä kierrossa jalostuvani. Elän arkea kuuden lapsen kanssa, jotka saavat minut yhä edelleen käyttäytymään enemmän tai vähemmän ääliömäisesti, hän nauraa.

Mikä ihmeen maaliviiva

Mikään ei tule lopullisesti valmiiksi, siitä Kaija on varma. Ei äitiyskään, vaikka Kaija laskeekin olleensa äiti 11 eri tavalla, viimeisimpänä isoäiti.

– Meihin ihmisiin on syötetty kumma tarve haluta keinolla millä tahansa eteenpäin ja perille johonkin. Eivät asiat etene vain niin, pisteestä toiseen. On hassua, että samaan aikaan kun me syömme kaiken maailman benecoleja elääksemme kauemmin, me kuitenkin kaipaamme perille. Ja mitä se perille pääsy edes on, sitäkö että työt on saatava loppuun ja lainat maksettua ennen kuin päästään eläkkeelle? Ja silti se on tämä reissu, joka tässä on tärkeintä.

Kaijalle eläkkeelle pääsy maaliviivana on absurdi ajatus. Vastikään hän sanoi Juusollekin, ettei tämä maksaisi hänelle ylimääräistä eläkettä. Hän aikoo tehdä taidetta niin kauan kuin hengittää. Ja jos ei osaa luopua elämästä ja hengittämisestä kun sen aika on, hän uskoo sen päätöksen omaistensa käsiin, se on täysin selvää.

Enkeleitä ja kusipäitä

Kaijan Taivashuoneessa puhe soljuu, vapaana keskusteluna.

Uskotko sä edellisiin elämiin? on keskustelunavaus muiden joukossa, Kaijan arkea siinä missä perhekotielämä tai taiteelliset projektit. Vasta viisikymppisenä hän nimittäin suostui uskomaan sen, mitä oli aina vähän ounastellut; hänen oli mahdollista nähdä edesmenneiden henkiä. Tälläsamaisella vintillä hän keskustelee henkien  kanssa.

Kaija tietää, että kaikki eivät ole hänen kanssaan samalla aaltopituudella, ei edes alakerran miessakki. Silti juuri Juuso, konkreettisin kaikista, rohkaisi häntä tutustumaan henkimaailmaan, koska näki, että se on Kaijan juttu.

Henkimaailma, niin kuin äitiyskään, ei ole tehnyt Kaijasta seestynyttä gurua, joka lipuu päivät pitkän harmonisessa henkimaailmassa.

– Ei ole tarkoitus, että me henkiin uskomalla luodaan valheellinen kuva paratiisista, jossa kaikki on ihanaa. Sitä ajatusta karsastan rajatietoihmisissä ehkä kaikkein eniten. Varjo seuraa aina mukana, ei ole vain valoa. Ja vaikka enkeleitä on olemassa, on myös kusipäitä, Kaija toteaa.

Ei kompromisseja taiteessa

Kaijan on aina ollut helpompi kurkistaa muiden henkimaailmaan kuin omaansa. Viime viikollakin hän maalasi intuitiivisia muotokuvia jyväskyläläisessä galleriassa reilut parikymmentä parissa päivässä. Ihmisiä riitti jonoksi ja Kaija maalasi. Hurjan maalausurakan jälkeen olo oli kuitenkin helpottunut ja virkeä.

– Kun puhun antautumisesta ja intuition kuuntelemisesta, en halua vähätellä ammattitaitoa. Kun on tekninen pohja taiteen tekoon, se antaa varmuutta heittäytymiseenkin, Kaija selittää.

Nyt intuitio kuiskii hevosesta. Jopa niin voimakkaasti, että Kaija perui jo yhden ostotarjouksen. Selitti hevosihmisille, että hän on kuullut unessa hevosen puhuvan hänelle.

– Minulle ei tuota enää lainkaan vaikeuksia puhua tällaisia, olenhan julkihörhö, Kaija nauraa.

"En siedä kompromisseja taiteen teossa."

Mutta mitä tämä hevonen oikein merkitsisi? Ei ainakaan ratsastustunteja murrosikäisten tyttöjen kanssa, siitä Kaija on varma. Ehkä jotain konkreettista, eläimen ymmärtämistä sen lähtökohdista käsin. Ehkä mielikuvien hevonen kuitenkin on vain vertauskuva, joka tuli potkaisemaan Kaijan takaisin elokuvaan.

– Olen tulossa koko ajan yhä ehdottomammaksi tekemisieni suhteen. Luulen, että hevonen liittyy siihen. En siedä enää kompromisseja taiteen teossa. Vielä kymmenen vuotta sitten oli niin, että jos kuvaaja elokuvan kuvauksissa ehdotti, että lisätään tähän tyhjään kuvaan joku kävelemään, suostuin. En enää. Elämä on tyhjiä hetkiä täynnä, niin on taidekin. Niitä ei täytetä kompromisseilla.

Kaija ja kolme äidin roolia

Yksinhuoltaja

”Kirjoitin pennuilleni kirjaa heidän syntymästään alkaen. Esikoisen tekstit loppuvat tähän elämänvaiheeseen. Siellä lukee viimeisenä minulle hyvin kipeät sanat. 'En enää huuda enkä sylje äidin päälle. Sanon anteeksi, anteeksi äiti.'”

Uusperheäiti

”Asetimme keskinäisen rakkauden ja siihen liittyvien solmujen avaamisen pääasiaksi. Sillä lapsen koti on vanhempien parisuhteessa. Ensimmäisen avioliiton hajoamisen selitimme väärällä valinnalla. Toista ei voi selittää pois. Meidän haavamme olivat keskellä olohuonetta levällään kuin punainen matto.”

Sijaisäiti

”'Jos haluat jatkaa meillä asumista, lopetat ton tähän hetkeen. Et enää kertaakaan uhkaa tappamisella. Kenenkään ei tarvitse omassa kodissaan pelätä henkensä puolesta.' Se loppui siihen. Kuin seinään. Mutta jotain muuta kuoli mukana. Näkymätön säie minussa vahingoittui. Se oli kuin siima, jonka alle iso poika laski sytyttimen, painoi liipasinta ja laitteesta ulostui liekki, jonka nouseva kuumuus sulatti säikeen. Yksi säie katkesi kahdeksi erilliseksi.”

Sitaatit Äitikirjasta.

 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2014.
 

Kaija Juurikkala

Syntynyt: 20.11.1959 Nokialla, o.s. Siponen.

Asuu: Mäntyharjulla.

Ammatti: Elokuvaohjaaja, kirjailija, perhekotiyrittäjä. Valmistunut luokanopettajaksi ja Taideteollisesta korkeakoulusta elokuvaohjaajaksi. Saanut lastenelokuvistaan mm. valtionpalkinnon sekä Risto Jarva -palkinnon.

Perhe: Aviomies Juha ”Juuso” Juurikkala, kaksi aikuista poikaa, Ville ja Oskari sekä 10-vuotias tytär Juulia. Tällä hetkellä neljä sijoituslasta.

Harrastukset: Teen läträäminen, kodin sisustaminen, ravustus ja taivastelu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla