13 lasta ja 99 lastenlasta – Irja Hyväristä tuli äiti ja mummo samaan aikaan

Irja Hyvärin koti Raahen Ketunperällä, syrjäkylällä, on elämää täynnä. On yökyläläisiä!

Päivi Hyväri, Irjan vanhin tytär, ja hänen kihlattunsa Reino Oikarinen tulivat käymään Kuusamosta. Pitkästä aikaa on vierailulla myös nuorin poika Jari, 31, neljän lapsensa kanssa. Perhe on ollut Ukkohallassa hiihtolomaa viettämässä ja matkalla kotiin Kouvolaan.

– Ihana viikonloppu, Irja, 74, huokaisee.

Luna, 10, Elja, 8, Enna, 6, ja Nova, 3, ovat vallanneet talon. Pehmolelut saavat kyytiä alakerran keskimmäisen huoneen leikkinurkkauksessa, ja pianon koskettimista on suorastaan mahdotonta pitää sormiaan irti. Yläkerran kahdessa huoneessa on nukuttu siskonpedeissä lattioilla.

Jarin porukka tekee lähtöä. Ensin kuitenkin syödään. Irja on kokannut lohikiusausta ja kiinankaali-viinirypälesalaattia.

– Onko suolaa? Laittakaa lisää, Irja huolehtii.

Ei enempää kuin jaksaa

Irjan ja hänen yhdeksän vuotta sitten kuolleen miehensä Tapion perhe kuuluu lestadiolaiseen uskonyhteisöön. Lapsia on paljon, koska lestadiolaiset ajattelevat, että Jumala antaa kullekin sen verran kuin hyväksi katsoo. Nykyään suuria perheitä ei juuri muilla olekaan. Muu maailma ehkäisee.

Myös Irja on joutunut ottamaan kantaa asiaan.

Seitsemännen lapsen jälkeen tehdyssä jälkitarkastuksessa lääkäri sanoi, että nyt täytyy ruveta ajattelemaan järkevästi. "Missä siellä Raamatussa sanotaan, että lapsia pitää tehdä niin paljon?"

– Minä sanoin, että yhtään en tiijä sitä paikkaa, mutta minä uskon Isään Jumalaan, kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan. Lääkäri sanoi, että usko sitten ja tuu vuojen päästä uuvestaan. Ja seitsemän lasta syntyi senkin jälkeen.

Irja nauraa hersyvästi. Ja huomauttaa sitten, ettei hän kerskaile lasten määrällä eikä omalla jaksamisellaan.

– Raskaudet eivät olleet helppoja, ja välillä tuntui, että voisi olla paussiakin. Mutta me uskoimme siihen, että voimat annetaan niin kuin päivätkin.

Irjan silmät syttyvät, kun hän kuvailee uuden vauvan tuloa taloon.

– Se on niin ihana! Ja tärkeä sisaruksillekin. Kaikki haluavat pitää sylissään ja koulusta tultua menevät heti katsomaan pikkuista.

Se Katse vei jalat alta

Jo lapsena Irja haaveili, että saisi joskus 12 lasta.

– Koulun jälkeen olin kotiapulaisena monessa perheessä. Kotona ei ollut hoidettavia, kun olin viidestä lapsesta toiseksi nuorin.

Irja, omaa sukua Mettovaara, syntyi Pudasjärvellä ja kävi koulua Kempeleessä. Oulussa hän oli Lehiston kaupassa asiatyttönä ja myymäläapulaisena. Välillä pidettiin äidin ja siskojen kanssa Kisa-baari-nimistä lounasruokalaa.

Sitten vastaan tuli Tapio. Katseet kohtasivat Rauhanyhdistyksen portaissa. Melkein meni jalat alta, Irja muistaa.

Häät pidettiin vuonna 1962 tässä Hyvärin sukutalossa. Oulusta tuli bussilastillinen väkeä. Ensimmäinen linja-auto syrjäkylällä!

Irja ja Tapio olivat kumpikin lestadiolaisesta kodista. Se antoi yhteiselämälle hyvän pohjan.

– Mutta luonteiltamme olimme erilaisia. Huopatossu ja puukenkä! Tapio oli sivistynyt, ja hillitty. Minä olen ulospäin suuntautuva, mutta olen nyt hyväksynyt itseni, monen mutkan kautta. Äitini sanoi, että vaikka sinut kermassa pyörittäisi ja voissa paistaisi, sinusta ei tule sen kummempaa.

Äidiksi tuleminen oli niin huikea juttu, ettei Irjalla ole siihen sanoja. Muuten asiat olisivat voineet olla paremminkin. Tapio oli ensin armeijassa ja sitten Skotlannissa koulutuksessa. Kaipaus oli suuri, vaikka olikin äiti ja anoppi apuna. Nuoripari asui Oulun jälkeen Kokkolassa, ja kun Tapio sai työnjohtajan paikan Rautaruukilta, asetuttiin Raaheen.

Minäkö mummo?

Irjan ja Tapion lapset, jotka ovat syntyneet vuosina 1963–85, asuvat eri puolilla Suomea. Kari Siikajoella, Päivi Kuusamossa, Riitta Kempeleessä, Anne ja Kaisa Oulussa, Mika Raahessa, Pekka ja Pasi Sipoossa, Antti ja Paula Kajaanissa, Juha Riihimäellä, Leena Helsingissä ja Jari Kouvolassa. Vain Leenalla ei ole vielä kumppania.

Isoimmat perheet on Karilla, 16 lasta, Riitalla, 14 lasta, ja Pekalla, 12 lasta.

– Ja rakkaita ovat myös miniät ja vävyt. Eihän ilman heitä olisi lapsenlapsiakaan, Irja sanoo.

Irja oli 39-vuotias, kun ensimmäinen lapsenlapsi Marko syntyi.

– Odotin samaan aikaan toiseksi nuorinta lastani enkä ollut valmis mummoksi. Kun äitienpäiväksi tuli mummokortit, sanoin tytöilleni, että älkää ikinä lähettäkö minulle mitään mummokorttia.

– Pari vuotta myöhemmin, kun kuopukseni Jari oli syntynyt, alkoi tuntua, että nyt olen mummo, hyväksyn sen.

Irja viihtyy mummon roolissa. Hän on kulkenut paljon lasten luona hoitamassa lastenlapsia, ja kun Tapio vielä eli, pikkuisia oli usein heillä kotonakin hoidossa.

– Iloitsen kun käyvät täällä. Muistan heitä rukouksissa, mutten hirveästi kaipaa, sellaisesta olen päässyt. Nyt kun on sydänjuttua ja nitrot käytössä, olen alkanut vähän säästää itseäni.

Nuorin lapsenlapsi Iivo on puolitoistavuotias. Lastenlastenlapsiakin on jo kuutisenkymmentä.

– On se aika rajua, Irja naurahtaa.

– He ovat suuri ilo. Useissa ristiäisissä olen ollut, mutta tiivistä yhteyttä en voi pitää. Toivon vain ja rukoilen, että he jaksavat ottaa elämän sellaisena kuin se annetaan.

Katso video! Irja muistaa rukouksessa kaikki lastenlapset

Jokainen valitsee tiensä

Päivi puuhailee keittiössä ja kuuntelee Irjan jutustelua. Hänellä on viisi lasta ja mummotettaviakin jo seitsemän.

Irja-äidin ja Päivin suhde on lämmin, vaikka välillä on ollut vaikeita vaiheita. Irjaa surettaa, että Päivi erosi uskonyhteisöstä nuorena äitinä.

– Minua ahdistivat ne kaikki säännöt. Eikö usko kuitenkin ole sydämessä? Olen herkkä ihminen ja pelkäsin, että joudun helvettiin. Synti-käsityskin hämmensi, Päivi kuvailee.

Irjan puheissa vilahtaa tämän tästä hyväntahtoinen kannustuksen sana Päiville. Jospa tämä sittenkin jonain päivänä palaisi yhteisöön.

– Toivossa on hyvä elää, Irja sanoo.

– Yksi Päivin miesystävistä sanoi minulle kerran, että opettele suvaitsevaisuutta. Olen koettanut sitä opetella ja sanonut Päivillekin, että jokainen saa tehdä omat valintansa. Äiti välittää ja tuntee lastensa kivut, muttei voi muuta kuin panna kädet ristiin ja pyytää Jumalalta, että sinä tiedät kaikki, sinun on valta ja voima ja kunnia.

Aamun avaus facebookista

Irja muutti Ketunperälle neljä vuotta sitten, kun talo tuli perikunnalle Tapion suvun perinnönjaossa. Talon myynti oli jo lasten kanssa sovittu, mutta verottaja suositteli Irjalle parin vuoden asumista, jotta myynnistä ei menisi myyntivoiton veroa.

– Asun nyt täällä veroparatiisissa, Irja vitsailee.

Yksinäisyys ei Irjaa vaivaa. Ympärillä asuu miehen sukua, ja erityisesti miehen sisaren Irjan kanssa pidetään tiiviisti yhteyttä. Kauppa-asiat saatetaan hoitaa toisenkin puolesta. Raahessa on paljon ystäviä, joita Irja hurauttaa autolla tapaamaan. Yhteydenpito uskonsisarten kanssa on tiivistä.

Facebook, Whatsapp ja lasten joululahjaksi ostama älypuhelin avaavat yhteyksiä silloin, kun ihmiset eivät liiku.

– Monesti kun herään aamuyöstä, menen tuohon tietokoneelle. Meillä on Facebookissa perhekuntana oma ryhmä, ja sinne kirjoittelen, en yhdentekeviä vaan mielestäni viisaita sanoja. Toisinaan on hurjasti tykkääjiä. Jos ei ole, se on silloin puhutellut, Irja sanoo. Ja nauraa ilkikurisesti.

Yksi syy muuttoon oli oma rauha. Raahessa rivitalossa lasten asuntovaunut taloyhtiön pihalla aiheuttivat sanomista, mutta nyt on tilaa ja oma tupa, oma lupa. Irja on hiljalleen vähentänyt matkustelua, mutta ottaa mielellään vieraita vastaan.

– Äiti on aina läsnä siinä missä on, Päivi kiittää.

Ei enää koskaan paha mieli

Lastenhoidon lomassa Irja on ehtinyt toimia yrittäjänä ja kunnallispolitiikassakin. Äitiys on kuitenkin ollut hänen elämänsä. Eikä se osa lakkaa, vaikka lapset elävät omaa elämäänsä. Riittämättömyyden tunne on usein Irjan seurana. Kuten kaikilla maailman äideillä.

– Mutta enää en vaivaa niillä tunteilla lapsia, siitä seuraa vain hämmennystä ja väärinkäsityksiä.

Usein Irjan ajatus lentää Tapion viimeisiin päiviin. Mies sairastui Lewyn kappale -muistisairauteen 59-vuotiaana ja kuoli 66-vuotiaana. Irja hoiti hänet kotona. Ne olivat raskaita aikoja, suurta luopumisen tuskaa. Mutta löytää Irja niistä valoakin, kaksi hyvää muistoa.

– Tapio ei aina tunnistanut minua. Kerran sitten, äitienpäivänä, kysyin, että tiijätkö kuka minä olen. Tapio sanoi, ettei hän tiijä, mutta ”oot sinä niin viehättävä naishenkilö”. Sellaisen hienon lahjan antoi tällaiselle naisrähjälle, Irja hymyilee.

Tapio oli hetken sairaalassa, mutta lopun lähetessä Irja halusi hänet kotiin.

– Muistan sen kesäpäivän, kun Tapio aamulla heräsi, ja sanoin hänelle, että kuuntele, kun Rautaruukki rymisee. Tapiota alkoi naurattaa. Hän tajusi olevansa kotona.

Tapion kuolema oli lopulta suuri helpotus.

– Joskus kun olen yksin, ajattelen, että olisihan se mukavampi, kun olisi Tapiokin täällä. Silloin lohduttaa semmoinen sanonta kuin ”siitä on hyvä mieli kun ei oo paha mieli”. Tapiolla ei ole enää koskaan paha mieli.

Irjan suurin lohtu on jälleennäkemisen toivo. Perillä, kuten hän sanoo, on perheestä Tapion lisäksi myös Marja-Leena, yhdeksäntenä syntynyt lapsi, joka eli vain kaksi päivää. Irja ei koskaan unohda, miten tyhjältä tuntui silloin lähteä synnytyssairaalasta. Ei ollut mitään viemistä kotiin.

– Mutta kun pappi sanoi siunaustilaisuudessa, että teillä on nyt taivaassa oma tähti, joka johdattaa perille, se lohdutti.

Ja toi oivalluksen: lapset ovat lahjoja ja lainaa vain.