Vanhoillislestadiolaisliikkeestä eronnut Vuokko Ilola haluaa herätellä keskustelua liikkeen säännöistä.
Vuokko Ilola, 51, seisoo elokuvateatterin edessä ja miettii, mikä oli hänen ensimmäinen näkemänsä elokuva.
– Sitä on vaikea muistaa, mutta ihan ensimmäiset elokuvat tekivät järisyttävän vaikutuksen. Koko se maailma, liikkuvan kuvan vangitsevuus, musiikki ja tarina. Tuntui, että valkokankaalle katsellessa monet lukot aukesivat ja usein itkin ihan valtoimenaan.
Yksi ihan ensimmäisistä Vuokon näkemistä elokuvista oli muutama vuosi sitten Järki ja tunteet. Se iski Vuokossa johonkin syvälle. Kaikki ne henkilöiden pidätellyt tunteet, niihin Vuokon oli todella helppo samaistua. Hän nimittäin näki elokuvan aika pian sen jälkeen, kun oli eronnut lopullisesti vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä.
Hoitokokoukset herättivät
Vuokko Ilolalle ero uskonnollisesta liikkeestä ei ollut nopea repäisy tai pikapäätös. Hän oli kypsytellyt eroa jo vuosia. Suuren sysäyksen irtiotolle antoi ystävien kokema painostus.
– Parikin ystävääni joutui joitakin vuosia sitten kokemaan mielipide-erojen takia lahkon järjestämät hoitokokoukset. Kun heidät niissä painostettiin henkisesti sairaalakuntoon, heräsin lopullisesti. Tajusin, että liike voi olla ehdottomuudessaan jopa vaarallinen.
Myös Vuokko oli lapsuudessaan kokenut hoitokokouksen ja muisti yhä elävästi siinä leijuneen ahdistavan ilmapiirin ja pelon. Sellainen ei voinut olla jättämättä jälkiään.
Hän alkoi yhä enemmän pohtia koko tapaa ja yllättyi löydöistään.
– Aloin ymmärtää, että pelko on tehokas keino kiinnittää ihmisiä vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen. Hoitokokouksilla haluttiin juuri tiivistää tätä yhteenkuuluvuutta.
Hän halusi keskustella asiasta ja tuoda sitä laajempaan tietoisuuteen. Ensin netin keskustelupalstoilla nimimerkin suojista ja lopulta, kun keskustelu paisui, omalla nimellään.
– Kirjoittamisesta tuli tapani purkaa vuosikymmenten ahdistusta. Se oli minulle helppoa, mutta perheelle hyvin raskasta. Istuin koneella naputtamassa lähes aina kuin vain kykenin, öisinkin.
Perheelle elävä, suvulle kuollut
Öisin kiihkeästi kirjoittava Vuokko oli päivisin 11 lapsen äiti. Arjen kaaos oli juuri lasten kasvaessa alkanut hiljalleen hellittää, mutta ahdistus oman uskonliikkeen keinoista ja hallinnasta ahdisti yhä enemmän. Onnekseen Vuokko löysi apua uskontojen uhrien kriisiryhmästä.
– Oli uskomatonta huomata, että ihmiset olivat kokeneet hyvin samankaltaista painostusta uskontokunnasta riippumatta.
Oman perheensä keskuudessa Vuokko puhui avoimesti tunteistaan ja halustaan erota liikkeestä. Nykyään hänen lisäkseen osa perheenjäsenistä on eronnut liikkeestä ja osa kuuluu siihen.
– Olen halunnut antaa lapsilleni täyden vapauden valita, en ole halunnut jatkaa painostamisen kulttuuria heihin.
Monelle sukulaiselleen Vuokko kuitenkin lakkasi olemasta jo silloin, kun alkoi arvostella ja pohtia liikkeen käytäntöjä.
"Kohtasin sen, mitä olin koko nuoruuteni pelännyt. Että minut suljettaisiin ulkopuolelle."
Äitinsä kanssa hän ei ollut puheväleissä enää tämän viimeisinä elinvuosina.
Liikkeen uuvuttamat äidit
Koulunkäyntiavustajana työskentelevä Vuokko Ilola elää nykyään melko normaalia perhearkea. Kotona lapsia asuu vielä viisi. Tosin viime ajat ovat olleet erityisen kiireisiä, sillä Vuokko julkaisi yhdessä Aila Ruohon kanssa lestadiolaisnaisten kokemuksiin perustuvan kirjan Usko, toivo ja raskaus, jossa pohditaan vanhoillislestadiolaisliikkeen perhepolitiikkaa.
Suurperheen äitinä Vuokko tietää aiheesta itsekin paljon, sillä uupumuksen seiniä heiluteltiin pikkulapsivaiheessa useita kertoja. Iloloiden perheessäkin huonosti nukuttuja öitä ja pinnasänkyvaihetta kesti lähes 20 vuotta, ennen kuin lääkäri ilmoitti, ettei Vuokko kestäisi enää yhtään raskautta. Silti toisten kokemusten lukeminen oli Vuokolla hurja kokemus, miten vaiettua uupumus usein onkaan.
– Meille naisille opetettiin liikkeessä, että meidän tehtävänä on täyttää maa. On ollut karua huomata, että se, miten me pystymme lapset hoitamaan, tuntui olevan sivuseikka. Minunkin olisi monen mielestä pitänyt jatkaa lisääntymistä, vaikka lääkärit totesivat sen vaaralliseksi.
Hirveä kirjoitus sinulla, vierailija 9.12.2014 klo 11.39. Syydä pahaa oloasi jollekin muulle palstalle.
Kasvoin hyvin tavallisessa perheessä, luterilaisessa, ja koin turvallisuutta ja hyvää mieltä kyläyhteisössämme.
Tätini oli adventisti ja äitimme lähetti usein juuri minut tädin luokse keräämään marjoja, pesemään mattoja sekä viettämään aikaa heillä. Kukaan muu sisaruksistani ei suostunut menemään tätilään.
Pahimpia olivat telttakokoukset. Niitä järjestettiin kesäisin useita kertoja ja väkeä niihin kertyi paljon. Kokoukset kestivät tunteja, saarnaajat pelottivat minua ja ihmisten ulvonta sekä omituinen käyttäytyminen saivat pienen tytön suunniltaan. Täti löi minua, jos sanoin, etten enää halua kokouksiin. Hän tukisti myös kipeästi kotonani, kun laitoin sinappia ruokaani tai söin sianlihaa.
Kerroin viimein isälleni tädin käyttäytymisestä. Isä kutsui tädin meille ja istuimme kolmistaan keittiössä. Isä kysyi tädiltä, onko kertomani totta. Täti kiihtyi tavattomasti, löi nyrkkiä pöytään ja sanoi minun olevan harvinaisen tottelematon lapsi enkä muka kunnioittanut vanhempia ihmisiä. Isä kysyi, miksi minulla on kalju tukassani, kun he äidin kanssa eivät tukistelleet meitä lapsia. Täti vaikeni. Isä kysyi asiaa minulta. Pelotti kovasti, kun vastasin, että täti oli tukistellut minua ja hyvin usein. Isä nousi seisomaan, osoitti ovea ja sanoi:
- Tästä lähtien lapseni ei tapaa sinua yksinään.
Äitini kuoli muutaman vuoden kuluttua. Uskovainen tätimme kävi hakemassa hänen turkkinsa, timanttisormuksensa sekä arvokkaat maalaukset ja lahjoitti ne adventisteille.
En hyväksy ollenkaan uskon varjolla tehtyjä ihmisoikeuksien rikkomuksia. Uskon, käyn luterilaisessa kirkossa, teen vapaaehtoistyötä ja nautin elämästäni, kun minun ei tarvitse pelätä ja saan olla ihan oma itseni.
Tiedän vanhoillis-lestadiolaisuutta mummoni ja hänen sukunsa kautta. Kotiseuroissa kävin lapsena hänen kanssaan ja muutamissa suviseuroissa olen aikuisiällä käynyt, sekä lapsena yhdesti -70 luvulla.
VL- liike on yksi tiukimmat säännöt omaavista herätysliikkeistä Suomessa (USAssa ehkä Amishit...) ja kuuluu ev.lut. kirkkoon, ei ole siis oma uskontonsa vaikkakin heillä on hiukan erilaista tulkintaa Raamatusta kuin muilla herätysliikkeillä ja seurakunnilla.
Vapauteen Kristus meidät vapautti, ei ihmisten ohjeiden ja sääntöjen alle. Naista ei ole tarkoitettu miksikään "synnytys automaatiksi", mitä itse olen Raamatusta ymmärtänyt. Jumala on myös järjen antanut meille.
Kokiessani itse hengellisen heräämisen pari kymppisenä, en valinnut (mummoni oli hiukan surrut sitä) VL-liikettä vaan koin asiat toisella tavalla ja hengelliseksi kodikseni tuli eräs vapaisiin suunntiin kuuluva seurakunta.
Usko on hyvä ja iloinen asia, kun se perustuu henkilökohtaiseen Herran (Jeesuksen) tuntemiseen, eikä mihinkään ihmisten laatimiin perinnäissääntöihin ja niiden tiukkkaan noudattamiseen. :)
