”Kun minä kuolen...” Yrittäjä, huippukirurgi ja sairaanhoitaja katsovat kuolemaa silmiin

Maarit Jakobsson, 66

työura psykiatrian sairaanhoitajana

Viimeinen taistelu

”Lapsena kuulin pyhäkoulussa, tyttökerhossa ja seurakunnan leireillä Jumalasta. Minusta kasvoi kuitenkin itseriittoinen tyyppi, joka lähti hoitotyöhön parhailla arvosanoilla. Ajattelin, että kyllä minä osaan ja pärjään.

Kun menin töihin A-klinikalle, kohtasin jatkuvasti ihmisiä, jotka olivat menettäneet kaiken. Ammattitaidostani huolimatta en voinutkaan pelastaa heitä. Kuolema oli jatkuvasti ovella alkoholin ja tapaturmien seurauksena. Erään miehen kohtalo pysäytti minut niin, etten nähnyt muuta vaihtoehtoa kun turvata Jumalaan.

Raamatun mukaan uskon, että kuoltuaan ihminen pääsee joko taivaaseen tai joutuu kadotukseen. Suhde Jumalaan ratkaistaan tässä elämässä, niin julmalta kuin se saattaakin kuulostaa. Toisaalta kaikille tarjotaan yhtäläinen mahdollisuus pelastua Jeesuksen sovitustyön kautta. Osa kristityistä uskoo, että menemme heti kuoltuamme määränpäähämme. Osa ajattelee, että olemme Tuonelan välitilassa Jeesuksen toiseen tulemiseen asti. Siellä meillä on kuitenkin tietoisuus lopullisesta kohtalostamme. Itse uskon tähän jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Ajattelen, että kuolema on myös kristitylle viimeinen taistelu, sillä alunperin meidät tarkoitettiin paratiisiin.

”Olipa ihmisen vakaumus mikä tahansa, kuoleman hetkellä ei ole hyvä olla yksin.”

Moni haluaa pitää edes hoitajaa kädestä, jos ketään läheistä ei ole rinnalla. Eräässä työpaikassani kuolevien oven eteen laitettiin tuoli: ei saa häiritä. Se tuntui minusta kamalalle.

Rauha, joka kuoleman hetkellä laskeutuu, on ihmeellinen. Kuoleman voi viimeisen taistelun lisäksi ymmärtää vapautuksena, jossa usko vaihtuu vihdoin näkemiseksi.”

Päivikki Palosaari, 59

Matkalualan yrittäjä

Synnyn uudelleen

”Olen uskonut näkymättömään lapsesta asti. Mummoni, äidinäiti, luotti vahvasti intuition voimaan. Isänäiti, Lapin mummo, puolestaan näki etiäisiä. Eniten ajatteluuni on vaikuttanut äitini. Hän muutti nuorena turkulaistyttönä Lappiin kyläkätilöksi. Kulkiessaan hevosella tai polkupyörällä metsätaipaleita hän koki olevansa synnyttäjän ja Jumalan välissä. Hän pyysi apua, ja luonnon henget tulivat tueksi.

Yrittäjänä koen itsekin olevani samalla tavalla maailman ja Jumalan välissä, toteuttamassa tehtävääni. Apunani on tällä hetkellä kolme neuvonantajaa, henkiopasta, jotka tulevat eri tilanteissa. Nunna Maria-Luisan kanssa juttelen paljon liikeasioista. Viisautta saan myös vanhalta, ruskeisiin pukeutuneelta intiaanipäälliköitä. Kun olen väsynyt, saan iloa ja energiaa pieneltä mustalta pojalta, joka juoksee perässäni. Koen myös isovanhempieni tukevan minua.

Kun kuolen, kohtaan ehkä nämä neuvonantajani, elleivät he ole jatkaneet matkansa eteenpäin. Uskon siis ikuisen sieluni vaellukseen.

”Kuolemaa ei ole olemassa, sieluni olomuoto vain muuttuu.”

Kun olen kehittynyt tarpeeksi pitkälle, vapaudun vaelluksesta kirkkauteen. Kaikkea ohjaa Jumala. Minulle Jeesus oli tällainen kaunis sielu, joka meni suoraan Isän luo.

En ole kovin kiinnostunut siitä, mitä olen ollut aiemmin. Haluan vain tässä roolissa tehdä parhaani. Auttajista huolimatta vastuu on ihmisellä itsellään. Meidän on noudatettava maallisia lakeja ja hoidettava osamme. Toivon, että saan elää tässä vaiheessa vielä pitkään, sillä minulla on lapsenlapsia ja monenlaista mielenkiintoista meneillään.”

Juha Hernesniemi, 69

neurokirurgi

Silmä himmenee, sielu sammuu

”Aikoinaan Pohjanmaalla oli tapana, että ihmiset katsoivat kuollutta avoimessa arkussa. Nykysuomalainen ei välttämättä näe kuollutta koskaan.
Omassa työssäni kohtasin kuoleman jatkuvasti, se oli väistämätöntä. Silti kuolema ei arkipäiväistynyt vaan pysyy yhä suurena mysteerinä. Potilaan menehtyminen on joka kerta kova tappio ja kolaus.

”Minun on hyväksyttävä, että on parantumattomia sairauksia ja että joskus hoito epäonnistuu. Ihmisen osaaminen on rajallista.”

Kuoleman edessä lääkärin on oltava kuin seinään heitetty kissa, joka nousee aina uudelleen jaloilleen. Tällainen suhtautuminen on edellytys sille, että voimme työyhteisön kanssa jatkaa eteenpäin.

Opiskelijana istuin vanhan potilaan sairasvuoteen äärellä ja seurasin hänen poismenoaan: miten sydän lakkasi sykkimästä, keuhkot hengittämästä ja lihakset kangistuivat. En löytänyt kuolemalle suurempia selityksiä.

Kun silmistä sammui valo, sielu sammui. Sielun sijoitan otsalohkojen seudulle, kuolleissa aivoissa se raukeaa tyhjiin. Ehkä biologisella koulutuksella on osuutensa ajatteluuni. Toisaalta, on paljon lääkäreitä, jotka uskovat vakaasti iankaikkiseen elämään.

En ole täysin ateisti, mutta minusta ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä on toivorikasta kuvitelmaa. Olen huomannut, että kaikilla kansoilla on samankaltaisia uskomuksia. Ehkä se on inhimillinen piirre, yritys selittää elämän ja kuoleman mysteeriä.

Kuolinilmoituksista luemme kauniita sanoja, joissa ihmisen sanotaan elävän läheistensä keskuudessa; muistojen, työnsä ja lastensa kautta. Näinhän se on. Tosin tämäkin aika on rajallinen. Hautausmaalla ei kukaan enää muista, että tuossa lepää vuosisata sitten vaikuttanut, menestynyt apteekkari. Tämä näkökulma nostaa elämän ainutkertaiseen arvoon.”

Artikkeli on julkaistu aiemmin ET 19/2012 ja päivitetty 1.2.2016.

Mitä sinun mielestäsi kuolemassa tapahtuu? Lähetä kommenttisi alla ja osallistu keskusteluun. Pelottaako kuolema?