"Ihminen on onnellisempi, kun ei tavoittele mahdottomia"

Tummaa taivasta vasten näyttää kuin symbolitutkija Liisa Väisänen olisi ilmiliekeissä. Lieska eli hänen punainen tukkansa talttuu vasta helsinkiläisravintolan tuulikaapissa. Samoin korviin kirkunut myrskytuuli.

Sisällä ravintolassa on lähes aavemaisen autiota. Liisa istuutuu pöytään suuren ikkunan viereen. Symbolitutkijalle tyhjäkin ravintola sopii symbolien etsimiseen.

– Vesikarahvissa kelluu sitruunalohkoja, sitruuna symboloi Neitsyt Mariaa ja itse lasi haurautta. Ja haarukathan taas olivat pitkään jopa kiellettyjä, sillä ne kuvasivat paholaista, Liisa aloittaa.

Hänelle koko maailma on merkkejä täynnä.

– Uteliaalle riittää tutkittavaa kaikkialla, ei tarvitse kuin istua pöytään, hän nauraa. Samalla hänen silmänsä kupertuvat kuunsirpeiksi. Tulipalo on selvästi siirtynyt puheeseen.

Suomi kuin museo

Kun tutkija puhuu, kädet lentävät ilmassa kuin kevyen pyörteen mukana. Puhe pakottaa kuuntelemaan, matkaamaan menneeseen.

Myös puheessa on jotain mennyttä. Samalla tavalla huoliteltua ja hupaisaa kuin vanhoissa elokuvissa.

– Suomeni on kuin kulttuurihistoriallinen museo. Se nimittäin jymähti 1980-luvulle, Liisa hymähtää.

Koti pakkautuu perässä vedettävään matkalaukkuun

Kieli jäi Liisan nuoruuteen. Silloin hän pakkasi laukkunsa ja lähti ranskan kielen taidottomana opiskelemaan Ranskaan. Sitten Italiaan, Egyptiin ja Espanjaan.

Asuinmaitten kielten lisäksi Liisa oppi olemaan eurooppalainen, jolla koti pakkautuu perässä vedettävään matkalaukkuun. Työ kulkeutuu minne tahansa, sillä kirjoittaa ja tutkia voi kaikkialla. Kiireisimpinä vuosina Liisalla on ollut jopa 300 matkapäivää.

Viimeiset puolitoista vuotta koti on sijainnut Espanjassa. Kodin Liisa jakaa valokuvaajamiehensä Marco Peretton kanssa.

– Ei siinä muuta, mutta välillä selkäni tekee stopin jatkuvasta matkalaukkujen raijaamisesta, Liisa sanoo.

Samaan hengenvetoon hän lisää olevansa periaatteessa toipilas kuukauden takaisen selkä­leikkauksen jäljiltä.

– Lääkärin mukaan pitäisi ottaa rauhallisesti ja kävellä 150 metriä päivässä. Olen vähän soveltanut määrää. Parissa viikossa olen kävellyt noin 250 kilometriä.

Kirja tekstiviesteinä

liisa tosiaan pitää kävelemisestä. Erityisesti pyhiinvaelluksista Espanjan Santiago de Compostelassa. Siellä hän kävelee opastaessaan ryhmiä tai miettiessään kirja-aiheita. Yhden kirjoistaan hän on kirjoittanut pyhiinvaelluksella tekstiviesti kerrallaan.

– Pyhiinvaellus­todistuksia alkaa olla sen verran korkea pino, että voin esitellä niitä Pietarille taivaan­portilla, jos meille tulee erimielisyyttä sisäänpääsystä.

Vakavasti ottaen Liisa löytää pyhiinvaelluksesta monta tasoa.

Kävely on oman elämän puintia

– Kävely on samalla oman elämän puintia. Kun teen matkaa eteenpäin, kuljen myös sisään- ja ylöspäin.

Liisan korvista roikkuvat hennot ristit, yhdet hänen lempisymboleistaan. Hän oli jo 1970-luvun uskonnontunneilla se rasittavan kiinnostunut oppilas, joka jatkuvasti keskeytti opettajan kysymyksillään.

– Minulla on vahva usko sellaiseen, joka on meidän yläpuolellamme. Jumala on tosi, mutta meidän luomamme. Niin kukaan ei voi väittää, ettei sitä ole, me ihmiset emme voi vaikuttaa sen totuusarvoon.

Uskonnon yksi kiehtovimpia piirteitä on sen luomat eettiset säännöt.

– Länsimainen sivistys kietoutuu uskonnon ympärille. Kun yritän opettaa symboliikkaa, kuvien kieltä, törmään heti uskontoon. Se määrittää hurjasti elämäämme, Liisa sanoo ja helisyttää korviensa ristejä.

– Tiesitkö, että näiden ristien merkitys juontaa juurensa yli 30 000 vuoden taakse? 

Liisa kertoo, kuinka jo esihistoriallinen ihminen näki horisontissa taivaan ja maan, siis maallisen ja ylimaallisen yhdistyvän. Samaa kuvaa risti, mutta myös ihmistä kädet levällään. Niinpä ristin voidaan nähdä symboloivan myös ihmisen ulottuvuuksia maailmassa. Aika paljon siis kaikkea muutakin kuin Jeesuksen kuolinpuuta.

Ikkunan takana tuuli tempoo terassin penkkiä. Liisa kertoo matkoistaan ja elämästään ja saa siinä sivussa eurooppalaisen sivistyshistorian kuulostamaan seikkailulta, johon myydään alennuslippuja myös meille vähemmän matkaaville.

Kertomisen taidon Liisa on oppinut työssään oppaana eri maissa ja kulttuureissa. Silti oma matka tietämykseen on ollut pitkä. Se on vaatinut yli parinkymmenen vuoden opastyön lisäksi useamman tutkinnon, viimeisimpänä väitöskirjan islamin taidekäsityksestä.

Taidetta ja sen merkitystä Liisa ei osaa liiaksi ylistää.

– Taide on se, mikä meistä jää. Jos ajattelet vaikkapa 1400-lukua, mitä siitä muistat? Muistatko pankit, jotka silloin tekivät konkurssin, tai poliitikot, jotka silloinkin olivat täysiä ääliöitä? Ehkä et, mutta muistat varmasti Leonardo da Vincin Viimeisen ehtoollisen. Se on ainoa, mikä ajasta jäi mieleen, Liisa sanoo.

Innostus on Liisan elämän punainen lanka. Tai vaahtoaminen, niin kuin hän kutsuu luonteenpiirrettään.

Vaahtoaminen on elämän punainen lanka

– Olen oikeastaan jatkuvassa kiihtymyksen tilassa. Mieheni näkee, kun vouhkaan pari päivää jostain aiheesta niin, että kiipeän lähes pitkin seiniä.

– Nyt vaahtoan vandaalien ajasta. Mikä ihmeen asia tämä siirtolaiskysymys on Suomessa? Väitetään, että se on uusi ilmiö. Ei ole. Esimerkiksi 500-luvulla koko pohjoinen vandaalikansa tyhjeni etelään. On hyvä, että nyt muutetaan toiseen suuntaan.

Suomi ja suomalaisuus ovat muutenkin käsitteitä, joita Liisan on välillä vaikea käsittää. Edes symbolisella tasolla.

– Mikä tällainen sovitun maan kansa oikein on? 1830-luvulta asti on ollut kansallisvaltioita, joten tämä suomalaisuus ei ole kovin vanha ja juureva ilmiö. Ei ole olemassa ”kansan geenejä”, maapallo on yhteinen.

Liisaa suomalainen poliittinen keskustelu välillä raivostuttaa. Hänestä idiotismin huipentuma on toteama: ”Kun omistakaan ei pystytä huolehtimaan.”

– Lähimmäisiä pitää auttaa hädän suuruuden mukaan. Ja sitä paitsi tässä oli niin monia lihavia vuosia, jolloin olisi ollut aikaa laittaa ne ”omat asiat” kuntoon, Liisa miettii.

– Tuntuu, että nykyään lähimmäisen käsite on suurelta osalta ihmisiä ihan hukassa. Eihän se myötäile maiden rajoja.

Kun Liisa vaahtoaa, hän on aivan tyyni. Sanat miekkailevat ilmassa, mutta olemus on lämmin ja rauhoittava. Juuri tuo ristiriita viehättää. Hänen persoonansa ei puristu sanottavan mukana ulos, vaan vaahtoaminen on kuin pehmeää nyrkkeilyä keskustelukumppanin kanssa.

Lähimmäisen käsite on suurelta osalta ihmisistä ihan hukassa

Liisa myöntää, että juuri nyt hänen on vaikea ajatella asuvansa pysyvästi Suomessa. Tosin missään ei ole onnelaa, ei edes Espanjan pyhillä teillä.

– Olen viime aikoina miettinyt, missä vaiheessa tämä kaikki oikein meni pieleen. Minusta me juoksemme jonkinlaisen virtuaalitodellisuuden perässä, Liisa pohtii ja katsoo ikkunasta ulos.

Kulttuurihistorioitsijana hän kaivautuu kaukaisempiin maisemiin, ohi Sipilän ja Kataisen hallitusten, yli maan rajojen.

–  Silloin, kun rahan arvo oli vielä sidottu kultaan, maissiin tai perunaan, sillä oli jotain konkreettista arvoa. Se oli jotain. Nyt tämä talous on leikkiä. Mutta mitä tapahtuisi, jos huomenna sanoisimme, ettemme enää leiki tätä rahaleikkiä? Emmehän me muutenkaan voi vain nousta ja kasvaa, se on täysin mahdotonta, Liisa puuskahtaa ja nauraa omalle kasvavalle kiihkolleen.

Hän sanoo silti olevansa täysin vakuuttunut siitä, että hyvä elämä on jotain ihan muuta kuin muhkea pankkitili.

– Kun perustarpeet saa tyydytettyä, ihminen on huomattavasti onnellisempi, kun ei koko ajan tavoittele mahdottomia.

Eikö Liisaa huolestuta, mihin hänelle rakas Eurooppa on ajautumassa?

– Ei.

Vastaus on nopea.

– Roomakin romahti, mutta ei se ollut maailmanloppu, Liisa hymähtää.