Vuodet Jehovan todistajana kirkastivat Meeri Ropolle sanan- ja ajattelunvapauden tärkeyden.

"Kun olin nelivuotias, isäni kuoli mopo-onnettomuudessa. Se oli minulle kova paikka, sillä olin isän tyttö. Muistan, miten seisoin arkun äärellä ja hyvästelin hänet.

Elämä äidin ja velipuolen kanssa oli niukkaa. Äiti elätti meitä sekalaisilla töillä. Pärjäsimme joten­kuten.

Isättömänä tunsin itseni puolikkaaksi. Tunnetta vahvisti se, että suhteet isän ruotsinkieliseen sukuun näivettyivät. Kaksikieliseksi kasvamisen rikkaus katosi elämästäni.

Janosin suuntaviivoja

Lapsuudessa ja nuoruudessa kirkon kerhoista tuttu Jumala oli minulle tärkeä. En kuitenkaan löytänyt seurakunnasta etsimääni yhteyttä. Koulun jälkeen opiskelin hetken kaupallista alaa, mutta keskeytin opinnot ja valitsin työelämän. Äidin tapaan minusta tuli sekatyöläinen. Etupäässä ompelin.

21-vuotiaana aloitin kirjeenvaihdon rovaniemeläisen nuoren miehen kanssa. Ihastuin hänen herkkyyteensä. Lisäksi tunsin myötätuntoa, sillä hän kärsi monenlaisista sairauksista. Näin kaukorakkaudessa portin muutokseen. Kaipasin vaihtelua ja halusin päästä pois kotikaupungistani Vaasasta.

Muutaman kuukauden kirjoittelun jälkeen matkustin hänen luokseen. Oli joulu, ja vein lahjaksi kynttelikön. Hän antoi minulle hopeisen kaulakorun, vaikkei viettänytkään joulua. Kirjeissään poika ei kertonut sukunsa kuuluvan Jehovan todistajiin. Olin siitä järkyttynyt, mutta näin hänessä hyvän isäkandidaatin haaveilemilleni lapsille.

En tiennyt Jehovan todistajista juuri mitään. Teinityttönä olin lueskellut nuorille suunnattua ohjekirjaa, jonka olin saanut ovellamme käyneiltä sisarilta tai veljiltä. Periaatteet alkoholin ja esiaviollisen seksin suhteen tuntuivat hyviltä. Janosin selkeitä suuntaviivoja.

Yhteisö kosketti

Jo ensivisiitillä lähdin kirjeenvaihtotoverini perheen kanssa valtakunnansalille tutustumaan yhteisöön. Vastaanotto oli lämmin. Sydämellinen sisar ehdotti, että ryhtyisimme tutkimaan Raamattua yhdessä.

Tammikuussa muutin lähelle uusia ystäviäni. Muutamat seurakunnan vanhimmista suhtautuivat minuun, kastamattomaan, viileästi. Kun he kuulivat tutkimisestani, asenne muuttui. Jehovan todistajat eivät juuri solmi ystävyyssuhteita maailman ihmisten kanssa, sillä maalliset ajatukset tarttuvat ja vievät harhaan. Omasta mielestään ainoastaan he ovat oikeassa. Kaiken päämäärä on saada muut ihmiset uskomaan ­samoin.

Raamatun tutkiskeluni edistyi hyvin, ja uusi elämäni hymyili muutenkin. Olin saanut ympärilleni rakastavan yhteisön, sulhasen ja selkeät elämisen normit. Hameeni piti olla tietyn mittainen, meikkaaminen oli pannassa, samoin tupakointi, alkoholi ja harrastukset, koska ne veisivät aikaa tärkeimmältä, Jehovan valtakunnan työltä. Samasta syystä kouluttautumiseen ja ansiotyöhön suhtauduttiin nihkeästi.

Hierarkian korkeimmalla tasolla oli seurakunnan nuhteeton vanhimmisto. Hyvänä kakkosena olivat tienraivaajat, jotka tekivät koko­aikaisesti Jehovan valtakunnan työtä. He saivat panoksestaan pienen korvauksen. Kolmantena tulivat osa-aikaiset tienraivaajat. Myös rivijäseniltä odotettiin useiden tuntien panostusta ovityöhön joka viikko. Seurakunnassa naisen osa oli olla vaiti. Hyväksyin kaiken mukisematta.

Solahdin muottiin

Jo helmikuussa kihlauduin kirjeenvaihtoystäväni kanssa. Emme olleet viettäneet aikaa kahden kesken, saati suudelleet. Olihan maallinen seurustelu kiellettyä.
Huhtikuussa meidät vihittiin maistraatissa. Tulin nopeasti raskaaksi ja synnytin tyttäremme. Minusta tuntui, että olin saanut kaiken ­kaipaamani.

Kokouksissa kävimme kolmesti viikossa. Tiistaisin osallistuimme kirjatutkiskeluun, torstaisin teokraattiseen kouluun, jossa harjoiteltiin puheita. Sunnuntaina oli pääkokous ja Herätkää-lehden tutkiskelua. Puhuja esitti kysymyksiä ja seurakunta etsi valmiit vastukset lehdestä. Melkoista aivopesua!

Tuttavapiirimme muodostui samoin uskovista. Tavatessamme puheet kietoutuivat uskontoon.

"Emme jakaneet sisintämme. Käytöksemme oli ulkoa ohjautuvaa ja normien sanelemaa kiiltokuvaystävyyttä."

Halusimme elää oikein.

Mieheni kävi kasteella 16-vuotiaana. Minut kastettiin uimahallissa kesäkonventin yhteydessä kahden vuoden tutkiskelun tuloksena. Tilaisuudessa noin 80 kastettavaa upotettiin vuoronperään pinnan alle. Uimataidottomana pelkäsin hukkumista. Kastehetkessä en tuntenut mitään erityistä, korkeintaan pientä pettymystä. Kun nousin pinnalle, minua rynnättiin onnittelemaan. Ihmettelin, että tässäkö tämä nyt oli?

Äiti ja veljeni olivat ratkaisustani kauhuissaan. Olin kuitenkin valintani tehnyt. Ovityöhön pääsin itselleni tuntemattomalle asuinalueelle, mikä oli helpotus. Ihmisten kohtaaminen oli vaikeaa. Pysyttelin mielelläni taka-alalla. Aloin tuntea valtavaa riittämättömyyttä, etten ollut tarpeeksi hyvä todistaja.

Seurakunnan ohjeista huolimatta säilytin työni ompelijana ja ystävystyin muutaman työkaverin kanssa. Tyttäreni lisäksi huolehdin Rovaniemelle muuttaneesta sairaasta äidistäni. Seurakunta ei arvostanut moista huolenpitoa. Minun olisi pitänyt hylätä maailmallinen äitini.

Epäilykseni heräsivät

Kun kasteesta oli kulunut vuosi, aloin epäillä oppia. Kyselin, onko elämäni todella sellaista kuin haluan. Jeesuksen kuoleman muistotilaisuuksissa katsoin kiertävää ehtoollismaljaa, josta saivat juoda vain 144 000 valittua. Kukaan ei rohjennut ottaa. Valitut kuulemma tunsivat sydämessään kuuluvansa joukkoon. He hallitsisivat Jeesuksen kanssa tuhatvuotista valtakuntaa, sitten joskus. Elämä olisi silloin, ei nyt.

Mietin, voivatko kaikki muut kuin Jehovan todistajat olla väärässä. Olinhan viettänyt elämäni 21 ensimmäistä vuotta maailmallisessa sieluntilassa, joten minulla oli vertailupohjaa.

Minua kiusasi, etten saanut etsiä vastauksia. Ne annettiin. Jos jäin pois kokouksista, perääni kyseltiin ja mieheni huomautti asiasta. Painostusta sateli kotoa ja valtakunnansalilta. Kaikesta huolimatta lähdin työkavereideni kanssa lomalle Lappiin, mikä vahvisti minua yksilönä.

Tytär joutui sairaalaan, minä puhutteluun

Kun seurakunnassa kuultiin irtiotostani, alkoi syyllistäminen. Minua epäiltiin syyttömästi uskottomuudesta. Mies totesi vihaisena;

– Itsepähän tiedät, mitä teet.

Kun tyttäremme joutui leikkaukseen, havahduin pohtimaan tilannetta.

"Onko lapsen henki arvokkaampi kuin lahkon säännön noudattaminen?"

Suku ei olisi koskaan hyväksynyt verensiirtoa, mikä oli minulle viimeinen pisara.

Jouduin valtakunnansalille oikeusneuvoston puhutteluun. Siitä kutsusta ei kieltäydytty. Julkisessa ristikuulustelussa tivattiin yksityisiä asioita nöyryyttävällä tavalla.

Olin syytösten edessä yksin.

Edes puolisoni ei puolustanut minua. Jostain sain voimaa sanoa, että minulle riittää.

Puhuttelun jälkeen ainoa vaihtoehtoni oli lähteä Rovaniemeltä ja rakentaa elämä pala palalta uudelleen. Mies vastusti avioeroa, mutta taipui lopulta. Kai hän ymmärsi, ettemme sovi yhteen.

Muutin yksin Kemiin, sillä en halunnut irrottaa tytärtämme suvusta. Olinhan itse lapsena kärsinyt siitä, että elin vain äidin kanssa.

Vanhat ystäväni käänsivät katseensa pois, jos törmäsivät minuun. Minusta oli tullut käärmeensiemen. Se satutti. Osa todistajista soitteli perääni ja painosti palaamaan.

Olin hajoamispisteessä. Ainoa lohtuni oli se, että sain tavata isänsä kanssa asuvaa tytärtäni säännöllisesti. Entinen mieheni oli hyvä isä.

Vapaus on aarteeni

Pakenin tilannetta uuteen parisuhteeseen. Se kariutui, mutta pelastukseksi tulivat uudet ystävät. He hyväksyivät minut sellaisena kuin olen.

Pitkään tunsin valtavaa syyllisyyttä siitä, että jätin tyttäreni. Olin katkera uskontoa, mutten ihmisiä kohtaan. Olin vihainen itselleni siitä, että menin mukaan asioihin, joihin en uskonut.

Uuden avioliiton myötä muutin Kouvolaan ja kouluttauduin kaupalliselle alalle. Nyt kolmekymppiseen tyttäreeni minulla on läheiset välit.

Joitain vuosia siten liityin entisten Jehovan todistajien Facebook-ryhmään sekä uskonnon uhreihin. Ryöstetyn identiteettini olen koonnut uudelleen. Uskon kristittyjen Jumalaan. Luen nyt Raamattua eri silmin kuin Jehovan todistajat. Uutta uskonyhteisöä en enää halua ympärilleni.
Olen nyt vapaa, ja se on kallein aarteeni."

Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan ET-lehdessä 14/2014.

Käärme on monissa kulttuureissa kauneuden ja viisauden symboli. Ei meillä. – Luonto on palapeli. Ei siitä voi mielivaltaisesti ottaa yhtä osaa pois, sanoo matelijoita puolustava Lisse Tarnanen.

Tapaamisia voi suunnitella etukäteen. Lisse Tarnanen, 71, sitaisee kaulaansa käärmekuvioisen huivin ja kurvaa nelivetomaasturinsa Hanikan luontopolun kupeeseen. Hän tietää, että pronssikautisen haudan lähellä on ikiaikainen matelijoiden talvehtimispaikka. Sen läheinen etelään viettävä rinne voi olla tänään otollinen kyiden treffipaikka.

Lisse on liikkeissään rivakka, mutta nyt hän astuu järeillä varsikengillään pehmeästi ja viivytellen kuin kissa. Välillä hän pysähtyy kiikaroimaan varvikkoa ja mäntyjen juurakkoja. Kyy on taitava kiipeilijä ja vielä taitavampi maastoutuja, joka vaaran uhatessa jää usein paikalleen – jos ei ole ehtinyt väistää.

– Kävele sinäkin kalliota pitkin, ettet astu kenenkään päälle, Lisse huikkaa.

Heti tajuaa, että hän on huolissaan nimenomaan käärmeiden turvallisuudesta.

Tällä kertaa treffit eivät onnistu. Silmiin osuu vain vanha takki eli kyyn luoma nahka, joka on samaa keratiinia kuin meidän hiuksemme ja kyntemme.

Mitä näkyjä!

Kulunut kevät on ollut pirullisen kylmä ja outo. Liikkeellä ovat lähinnä koiraat, jotka yrittävät aurinkoa ottamalla lämmittää itseään kosiokuntoon. Edellisellä viikolla Lisse piipahti kameroineen Utössä, josta yleensä löytyvät Suomen suurimmat rantakäärmeet. Ihan hukkaan reissu ei mennyt.

– Viisi rantista oli kiivennyt saman katajiston oksille kauniisti kuin joulupuun koristeet.

Lisse puhuu käärmeistä hellästi ja huumorilla kuin perheenjäsenistään.

Perusteeton inho käärmeitä kohtaan iskostetaan lapsiin pienestä pitäen, sukupolvesta toiseen.

Lissen käärmekuvat ovat kiehtovaa katseltavaa.
Lissen käärmekuvat ovat kiehtovaa katseltavaa.

Kaikki käärmeet eivät selviä talvesta, mutta vahvimmat yksilöt ovat tarjonneet Lisselle vuosien varrella ylittämättömän hienoja näkyjä: tanssituokioita ja kalastuspuuhia.

Viime vuosina harrastuksesta on kasvanut missio. Lisse on kiertänyt kuvineen ja tarinoineen pitkin Suomea vähentääkseen matelijoihin kohdistuvaa vihamielisyyttä. Helppoa se ei ole, koska käärmeelle varattiin jo Raamatussa syntipukin rooli. Perusteeton inho iskostetaan lapsiin pienestä pitäen, sukupolvesta toiseen. Niin Lissellekin tehtiin – hyvää tarkoittaen.

– Kun lapsena näin ensimmäisen käärmeeni, hämmästyin, miten pieni se oli, ei pelottava.

Mutta hevosia Lisse säikkyi pitkään. Lapsena hän oli kaveriensa kanssa sieniretkellä, kun vauhkoontunut ori laukkasi vastaan kapealla tiellä. Lisse ei ehtinyt muiden mukana kiivetä kalliolle pakoon, vaan vetäytyi läheisen koivun taakse.

– Pian sama hevonen juoksi korskuen takaisin, ja minä kiersin kylmän rauhallisesti sitä puuta.

Tyttö ja kamera

Lisse ei muista, milloin käärmeet alkoivat näyttää hänestä kauniilta. Jotenkin se liittyy kameraan, jonka kanssa hän kulki jo varhain. Sodan jälkeisessä Suomessa innokas kuvaaminen ei ollut tavallista.

Lisse asui varhaislapsuutensa Helsingin keskustassa ja opetteli hiihtämään Esplanadin puistossa. Viipurista evakkona tullut isä työskenteli Helsingin vesilaitoksella päivystäjänä. Äiti oli konttoristi. Lisse paimensi pikkuveljeä silloin kun muisti. Luontoasioita perheessä ei sen suuremmin harrastettu, mutta leivän jatketta saatiin siirtolapuutarhapalstalta.

Kun Lisse oli alaluokilla, perhe muutti Helsingin ensimmäiseen lähiöön Herttoniemeen. Vanhankaupunginlahti ja ensimmäisen maailmansodan aikaiset linnoitukset tekivät siitä lapsen silmiin jännittävän seudun.

– Otin osaa nuorten rientoihin, mutta erityinen veto minulla oli metsään. Tykkäsin kirjoittaa, ja kuvaaminen oli sille luonteva jatke.

"Kyy on herrasmies! Paini ratkaisee, kumpi saa paritella."

Kun Lisse meni lukioon, hänen piti valita joko biologia tai psykologia. Hän olisi halunnut molemmat, mutta päätyi psykologiaan. Kirjastosta hän kantoi kotiin kaiken aiheeseen liittyvän.

– Valitsin psykologian, koska minua kiinnostivat ihmisen käytös ja sen vaikuttimet. Erityisesti minua askarrutti ja kiehtoi manipulointi. Se kuulostaa sanana pahalta, mutta on siinä kysymys myös sosiaalisesta älykkyydestä. Että osaa lukea toista ja nähdä, milloin hän on otollinen uusille asioille.

Pitkä ura mainostoimistossa yhdisti luontevasti kaikki Lissen kiinnostuksen kohteet.

Metsä on Lisse Tarnaselle olohuoneen jatke.
Metsä on Lisse Tarnaselle olohuoneen jatke.

Huumoria ja taikatemppuja

Tunneälyä ja kärsivällisyyttä tarvitaan myös luonnossa liikkuessa.

Kun lapset olivat pieniä, perhe vietti lomat veneillen, Lisse tuolloinkin kamera kaulassa. Avioliiton kariuduttua parikymmentä vuotta sitten Lisse jäi asumaan taloon, jossa hän asuu edelleen. Arjen rutiinit menivät uusiksi, ja käärmeille lohkesi enemmän aikaa. Ja mitä enemmän aikaa käyttää, sitä enemmän oivaltaa uutta.

– Kyy on herrasmies! Paritteluoikeus selvitetään rehdisti painimalla, vastustajaa ei purra.

Parhaimmillaan paini näyttää tanssilta, jossa ylöspäin kohottautuneet käärmeet yrittävät painaa kilpakosijan pään maahan. Lisse näyttää ottamansa kuvasarjan, jossa kahden koiraan painia peesaili nuori ja ilmeisen fiksu tulokas. Kolmikko muodosti ajoittain pullapitkoa muistuttavan nipun, mutta lähinnä voimiaan mittelivät kaksi vanhinta. Ottelun lopussa isot koiraat olivat niin näännyksissä, että ne kellahtivat selälleen maahan. Nuori koiras lipui tyynesti kerällä odottaneen naaraan luo.

– Mennessään se vähän elvisteli nostamalla takavartalonsa kaarelle ja heiluttelemalla kaksoispenistään.

Käärme on hyötyeläin, jota voi oppia sietämään.

Erityisen ihastunut Lisse on sporttiseen rantakäärmeeseen.

– Kerran seurasin, kun kaksi rantista kinasi samasta kalasta kuin taannoisen mainoksen Sidoste-sukkaa vetävät terrierit.

Kyiden tansseissa otetaan miehestä mittaa.
Kyiden tansseissa otetaan miehestä mittaa.

Arvostavaan sävyyn hän kertoo myös rantakäärmeen kyvystä "tikuttaa" eli ankkuroitua hännällään pohjaan ja esittää kaislaa. Rantakäärme pystyy olemaan puoli tuntia sukelluksissa.

Monen mielestä tällainen roolileikki on kammottavaa, mutta Lisse saa käärmeiden arkitoimet kuulostamaan äärettömän kiinnostavilta.

– Yksi parhaista palautteista tuli eräältä matelijailtaan osallistuneelta naiselta, joka huudahti: "Miten niitä saisi omalle pihalle?"

Jos jättää pihan hoitamatta, se kerää hiiriä ja myyriä, jotka puolestaan houkuttelevat käärmeitä. Ja päinvastoin. Jos haluaa karkottaa käärmeet, täytyy pitää ruoho lyhyenä. Pihaan ei myöskään kannata jättää ryteikköjä tai rakennella kivivalleja, joihin käärmeet mielellään vetäytyvät suojaan.

Entisaikaan rantakäärmeestä käytettiin myös nimeä tarhakäärme. Joissakin maalaistaloissa ne kuuluivat pihapiiriin siinä missä hiiriä jahtaava kissa. Maitoakin niille saatettiin antaa.

Oikeasti vaaralliset eläimet

Lisse kuvailee itseään sinisilmäiseksi maailmanparantajaksi. Aika lailla tulta ja tappuraa hän kuitenkin on, kun pääsee luennoimaan, mitkä eläimet ovat oikeasti vaarallisia.

Jyrsijät toimivat punkkien ja monien muiden loisten väli-isäntinä. Harventaessaan jyrsijäkantaa käärmeet siis ehkäisevät borrelioosin, puutiaisaivokuumeen ja myyräkuumeen leviämistä.

Maamme ainoan myrkkykäärmeen pelko on tilastojen valossa kohtuuton ja tunneperäinen.

– Luonto on palapeli, josta ei noin vain voi ottaa yhtä osaa pois. Jos pölyttäjät katoavat, meiltä loppuu ruoka. Jos hävitämme käärmeet, monet taudit pääsevät niskan päälle.

Suomi on ainoa Euroopan maa, jossa kyytä ei ole rauhoitettu. Maamme ainoan myrkkykäärmeen pelko on tilastojen valossa kohtuuton ja tunneperäinen. Viimeisen 15 vuoden aikana käärmeen puremaan on kuollut vain yksi ihminen. Esimerkiksi hirvikolareissa kuolee ja vammautuu vuosittain kymmeniä.

Mikä on Lissen vireyden salaisuus? "En syö punaista lihaa enkä märehdi menneitä."
Mikä on Lissen vireyden salaisuus? "En syö punaista lihaa enkä märehdi menneitä."

Rauhoitetun ja harmittoman rantakäärmeen vaino suututtaa Lisseä eniten.

Vuosia sitten hän meni väliin, kun näki, miten Porkkalanniemen rannalle kerääntynyt seurue oli lynkkaamassa pientä rantakäärmettä kuin ilmestyskirjan petoa.

– Jos sillä olisi ollut karvapeite ja jalat, kaikki olisivat pitäneet sitä söpönä, Lisse hymähtää. Hän ihmettelee, miten vieraantuneita monet ihmiset luonnosta jo ovat.

Pieniä iloaiheitakin löytyy. Esimerkiksi Vuosaarenhuipun maantäyttöalueesta on rakennettu luontokeidas, josta käärmeetkin löytävät talvehtimispaikan.

Kaikkea sitä luullaan!

Vetämissään matelijailloissa Lisse on törmännyt moniin pöhköihin uskomuksiin.

Yksi yleisimmistä väitteistä on, että kyy synnyttää puussa, koska sen poikaset ovat niin myrkyllisiä, että tappaisivat äidin. Höpö höpö! Kyy vetäytyy synnyttämään niin piiloon, että Lissekään ei ole koskaan nähnyt synnyttävää käärmettä.

Myytteihin kuuluu myös "havainto" käärmeestä, joka etenee pyörimällä mäkeä alas. Ihan pötyä, vaikka käärmeen kroppa joustava onkin.

Pötyä on sekin, että muurahaiskeolla ja kyyllä olisi joku kohtalonyhteys.

– Ei ole. Niiden arvostama biotooppi on niin erilainen. Monilla mökeillä on ihan suotta lähdetty siirtämään ja tuhoamaan muurahaiskekoa, ettei se houkuttelisi käärmeitä.

Kaveri opettaa

Lisse löysi työparinsa Jarmo Latvan, 63, vuosia sitten kamerakerhosta. Yhdessä koottu uraauurtava teos Suomen käärmeistä ja liskoista osoitti, miten hyvin he täydentävät toisiaan. Pitemmille retkille lähtee usein seuraksi myös Jarmon vaimo.

Taannoin Jarmo auttoi siirtämään Lissen Pohjois-Espoossa asuvan tyttären kasvihuoneeseen eksyneen rantakäärmeen. Se oli niin hädissään, että päästi anaalirauhasestaan eritteen. Erityisen karmealta kastike haisi tyttären venäjänmustaterrierin mielestä.

– Koira kiihtyi niin, että se oli pakko teljetä sisään, Lisse kertoo.

Lisse ikuisti käärmeen ruokahetken.
Lisse ikuisti käärmeen ruokahetken.

Kyy ei ole purrut Lisseä koskaan. Jarmoa on purrut kerran yksi, mutta sekään ei käyttänyt kallisarvoista myrkkyään.

– Totta tai kuvitelmaa, Jarmo oli sitä mieltä, että loistavan hajuaistin omaava kyy tunnisti hänet. Se tiesi, ettei tuosta tyypistä ole ollut ennenkään haittaa, kun mies on käynyt tarkkailemassa sitä vanhan navetan kivijalan liepeillä. Nyt käärme sattui olemaan maassa, ja miehellä jalassaan vain sandaalit.

Lisse ei koske käärmeisiin, vaan tyytyy vain katselemaan ja kuvaamaan niitä. Kunnioittavaa lähestymistä hän suosittelee muillekin.

"Rannalla tai metsässä ollessani tunnen olevani maailman parhaassa paikassa."

Hän on kiinnostunut myös perinteisen kauniista eläimistä, kuten kauriista, sudenkorennoista ja perhosista. Facebook-sivullaan hän julkaisi hiljattain kuvan punarinnasta: "Katso minua silmiin, niin näet, että me kaikki luonnonluomat kuulumme samaan joukkoon."

Syvemmältä metsästä kuuluu korpin korahdus. Kallion laella maisemaa vartioi komea kelo. Sen kuivat oksat kiemurtelevat taivasta vasten kuin apua pyytävät kädet. Tai käärmeet.

– Ikä antaa perspektiiviä. Monet asiat näkee selvemmin, jotkut harmaina ja paljaina. Mutta aina kun seison rannalla tai metsässä luontoa tarkkaillen, kaikki asettuu, ja tunnen olevani maailman parhaassa paikassa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 10/2017.

 

 

Lisse Tarnanen

Syntynyt: Helsingissä 1945. Asuu Espoossa.
Työ: Toiminut mainostoimistossa copywriterina.
Perhe: 2 lasta, 3 lastenlasta ja 4 lapsenlapsenlasta.
Harrastukset: Luontokuvaus ja kirjoittaminen. Julkaissut yhdessä Jarmo Latvan kanssa teoksen Suomen käärmeet ja liskot (Madella 2013). Pitänyt kymmeniä luentoja ja näyttelyjä ympäri Suomen.

Kun äitienpäivä lähestyy, yli 40 vuotta sitten levytetty Äideistä parhain alkaa soida radiossa. Miten kappaleeseen suhtautuu sen 13-vuotiaana levyttänyt Jari Huhtasalo? 

"Lapsuus se on korvaamaton..." aloitti 13-vuotias Jari Huhtasalo laulun vuonna 1972. Silmät kiinni laulanut pellavapää herkisti kuuntelijat, ja kappaleesta tuli ikivihreä. 

– Kyllä Äideistä parhain on kulkenut mukanani koko ikäni. Vaikka kasvojani ei enää niin tunnisteta, niin nimestä aika usein hoksataan, Jari Huhtasalo hymähtää. 

Huhtasalosta ei silti tullut ammattimuusikkoa vaan diakoni. Tällä hetkellä hän työskentelee Salon seurakunnassa. 

– Olen silti laulanut aina, aina silloin tällöin työssä kuin vapaa-ajallani. 

Vapaa-aikaa varten Huhtasalo on rakentanut pienen kotistudion kotinsa yläkertaan. 

– Sinne on aina mukava välillä livahtaa vähän säveltelemään omia juttuja, Huhtasalo toteaa vaatimattomasti. 

Laulua häistä hautajaisiin

Vaikka Jari Huhtasalo on levyttänyt niin lapsena kuin aikuisena monia muitakin kappaleita, Äideistä parhain on se, josta hänet muistetaan. Se ei miestä häiritse. Kappaleesta ei koskaan ole tullut hänelle painolastia. 

– Olen kappaleen kanssa hyvin sinut, esitän sen kyllä pyydettäessä. Tosin on hauska huomata, kuinka kappale jakaa tunteita. Toiset kyynelehtivät sen kuullessaan, toiset eivät voi sietää, Huhtasalo hymähtää. 

Huhtasalo on laulanut kappaleen niin syntymäpäivillä, illanviestoissa kuin hautajaisissakin. Myös omalle äidilleenkin, useaan kertaan. 

– Minusta on hauskaa, että kappale nostaa ihmisillä tunteita ja muistoja, vaikka ei tietysti oma ääneni ole enää samanlainen poikasopraano kuin silloin yli 40 vuotta sitten. Viimeksi lauloin sen, kun olin täällä Salossa vanhainkodissa. Olin  diakonina laulamassa virsiä, kun  yksi asukas  sitten huikkasi, että laulaisistko vielä Äideistä parhaimman. Tietysti minä sen lauloin, silmät kiinni, niin kuin aina. 

Kuuntele alta Äideistä parhain -kappale: