Vuodet Jehovan todistajana kirkastivat Meeri Ropolle sanan- ja ajattelunvapauden tärkeyden.

"Kun olin nelivuotias, isäni kuoli mopo-onnettomuudessa. Se oli minulle kova paikka, sillä olin isän tyttö. Muistan, miten seisoin arkun äärellä ja hyvästelin hänet.

Elämä äidin ja velipuolen kanssa oli niukkaa. Äiti elätti meitä sekalaisilla töillä. Pärjäsimme joten­kuten.

Isättömänä tunsin itseni puolikkaaksi. Tunnetta vahvisti se, että suhteet isän ruotsinkieliseen sukuun näivettyivät. Kaksikieliseksi kasvamisen rikkaus katosi elämästäni.

Janosin suuntaviivoja

Lapsuudessa ja nuoruudessa kirkon kerhoista tuttu Jumala oli minulle tärkeä. En kuitenkaan löytänyt seurakunnasta etsimääni yhteyttä. Koulun jälkeen opiskelin hetken kaupallista alaa, mutta keskeytin opinnot ja valitsin työelämän. Äidin tapaan minusta tuli sekatyöläinen. Etupäässä ompelin.

21-vuotiaana aloitin kirjeenvaihdon rovaniemeläisen nuoren miehen kanssa. Ihastuin hänen herkkyyteensä. Lisäksi tunsin myötätuntoa, sillä hän kärsi monenlaisista sairauksista. Näin kaukorakkaudessa portin muutokseen. Kaipasin vaihtelua ja halusin päästä pois kotikaupungistani Vaasasta.

Muutaman kuukauden kirjoittelun jälkeen matkustin hänen luokseen. Oli joulu, ja vein lahjaksi kynttelikön. Hän antoi minulle hopeisen kaulakorun, vaikkei viettänytkään joulua. Kirjeissään poika ei kertonut sukunsa kuuluvan Jehovan todistajiin. Olin siitä järkyttynyt, mutta näin hänessä hyvän isäkandidaatin haaveilemilleni lapsille.

En tiennyt Jehovan todistajista juuri mitään. Teinityttönä olin lueskellut nuorille suunnattua ohjekirjaa, jonka olin saanut ovellamme käyneiltä sisarilta tai veljiltä. Periaatteet alkoholin ja esiaviollisen seksin suhteen tuntuivat hyviltä. Janosin selkeitä suuntaviivoja.

Yhteisö kosketti

Jo ensivisiitillä lähdin kirjeenvaihtotoverini perheen kanssa valtakunnansalille tutustumaan yhteisöön. Vastaanotto oli lämmin. Sydämellinen sisar ehdotti, että ryhtyisimme tutkimaan Raamattua yhdessä.

Tammikuussa muutin lähelle uusia ystäviäni. Muutamat seurakunnan vanhimmista suhtautuivat minuun, kastamattomaan, viileästi. Kun he kuulivat tutkimisestani, asenne muuttui. Jehovan todistajat eivät juuri solmi ystävyyssuhteita maailman ihmisten kanssa, sillä maalliset ajatukset tarttuvat ja vievät harhaan. Omasta mielestään ainoastaan he ovat oikeassa. Kaiken päämäärä on saada muut ihmiset uskomaan ­samoin.

Raamatun tutkiskeluni edistyi hyvin, ja uusi elämäni hymyili muutenkin. Olin saanut ympärilleni rakastavan yhteisön, sulhasen ja selkeät elämisen normit. Hameeni piti olla tietyn mittainen, meikkaaminen oli pannassa, samoin tupakointi, alkoholi ja harrastukset, koska ne veisivät aikaa tärkeimmältä, Jehovan valtakunnan työltä. Samasta syystä kouluttautumiseen ja ansiotyöhön suhtauduttiin nihkeästi.

Hierarkian korkeimmalla tasolla oli seurakunnan nuhteeton vanhimmisto. Hyvänä kakkosena olivat tienraivaajat, jotka tekivät koko­aikaisesti Jehovan valtakunnan työtä. He saivat panoksestaan pienen korvauksen. Kolmantena tulivat osa-aikaiset tienraivaajat. Myös rivijäseniltä odotettiin useiden tuntien panostusta ovityöhön joka viikko. Seurakunnassa naisen osa oli olla vaiti. Hyväksyin kaiken mukisematta.

Solahdin muottiin

Jo helmikuussa kihlauduin kirjeenvaihtoystäväni kanssa. Emme olleet viettäneet aikaa kahden kesken, saati suudelleet. Olihan maallinen seurustelu kiellettyä.
Huhtikuussa meidät vihittiin maistraatissa. Tulin nopeasti raskaaksi ja synnytin tyttäremme. Minusta tuntui, että olin saanut kaiken ­kaipaamani.

Kokouksissa kävimme kolmesti viikossa. Tiistaisin osallistuimme kirjatutkiskeluun, torstaisin teokraattiseen kouluun, jossa harjoiteltiin puheita. Sunnuntaina oli pääkokous ja Herätkää-lehden tutkiskelua. Puhuja esitti kysymyksiä ja seurakunta etsi valmiit vastukset lehdestä. Melkoista aivopesua!

Tuttavapiirimme muodostui samoin uskovista. Tavatessamme puheet kietoutuivat uskontoon.

"Emme jakaneet sisintämme. Käytöksemme oli ulkoa ohjautuvaa ja normien sanelemaa kiiltokuvaystävyyttä."

Halusimme elää oikein.

Mieheni kävi kasteella 16-vuotiaana. Minut kastettiin uimahallissa kesäkonventin yhteydessä kahden vuoden tutkiskelun tuloksena. Tilaisuudessa noin 80 kastettavaa upotettiin vuoronperään pinnan alle. Uimataidottomana pelkäsin hukkumista. Kastehetkessä en tuntenut mitään erityistä, korkeintaan pientä pettymystä. Kun nousin pinnalle, minua rynnättiin onnittelemaan. Ihmettelin, että tässäkö tämä nyt oli?

Äiti ja veljeni olivat ratkaisustani kauhuissaan. Olin kuitenkin valintani tehnyt. Ovityöhön pääsin itselleni tuntemattomalle asuinalueelle, mikä oli helpotus. Ihmisten kohtaaminen oli vaikeaa. Pysyttelin mielelläni taka-alalla. Aloin tuntea valtavaa riittämättömyyttä, etten ollut tarpeeksi hyvä todistaja.

Seurakunnan ohjeista huolimatta säilytin työni ompelijana ja ystävystyin muutaman työkaverin kanssa. Tyttäreni lisäksi huolehdin Rovaniemelle muuttaneesta sairaasta äidistäni. Seurakunta ei arvostanut moista huolenpitoa. Minun olisi pitänyt hylätä maailmallinen äitini.

Epäilykseni heräsivät

Kun kasteesta oli kulunut vuosi, aloin epäillä oppia. Kyselin, onko elämäni todella sellaista kuin haluan. Jeesuksen kuoleman muistotilaisuuksissa katsoin kiertävää ehtoollismaljaa, josta saivat juoda vain 144 000 valittua. Kukaan ei rohjennut ottaa. Valitut kuulemma tunsivat sydämessään kuuluvansa joukkoon. He hallitsisivat Jeesuksen kanssa tuhatvuotista valtakuntaa, sitten joskus. Elämä olisi silloin, ei nyt.

Mietin, voivatko kaikki muut kuin Jehovan todistajat olla väärässä. Olinhan viettänyt elämäni 21 ensimmäistä vuotta maailmallisessa sieluntilassa, joten minulla oli vertailupohjaa.

Minua kiusasi, etten saanut etsiä vastauksia. Ne annettiin. Jos jäin pois kokouksista, perääni kyseltiin ja mieheni huomautti asiasta. Painostusta sateli kotoa ja valtakunnansalilta. Kaikesta huolimatta lähdin työkavereideni kanssa lomalle Lappiin, mikä vahvisti minua yksilönä.

Tytär joutui sairaalaan, minä puhutteluun

Kun seurakunnassa kuultiin irtiotostani, alkoi syyllistäminen. Minua epäiltiin syyttömästi uskottomuudesta. Mies totesi vihaisena;

– Itsepähän tiedät, mitä teet.

Kun tyttäremme joutui leikkaukseen, havahduin pohtimaan tilannetta.

"Onko lapsen henki arvokkaampi kuin lahkon säännön noudattaminen?"

Suku ei olisi koskaan hyväksynyt verensiirtoa, mikä oli minulle viimeinen pisara.

Jouduin valtakunnansalille oikeusneuvoston puhutteluun. Siitä kutsusta ei kieltäydytty. Julkisessa ristikuulustelussa tivattiin yksityisiä asioita nöyryyttävällä tavalla.

Olin syytösten edessä yksin.

Edes puolisoni ei puolustanut minua. Jostain sain voimaa sanoa, että minulle riittää.

Puhuttelun jälkeen ainoa vaihtoehtoni oli lähteä Rovaniemeltä ja rakentaa elämä pala palalta uudelleen. Mies vastusti avioeroa, mutta taipui lopulta. Kai hän ymmärsi, ettemme sovi yhteen.

Muutin yksin Kemiin, sillä en halunnut irrottaa tytärtämme suvusta. Olinhan itse lapsena kärsinyt siitä, että elin vain äidin kanssa.

Vanhat ystäväni käänsivät katseensa pois, jos törmäsivät minuun. Minusta oli tullut käärmeensiemen. Se satutti. Osa todistajista soitteli perääni ja painosti palaamaan.

Olin hajoamispisteessä. Ainoa lohtuni oli se, että sain tavata isänsä kanssa asuvaa tytärtäni säännöllisesti. Entinen mieheni oli hyvä isä.

Vapaus on aarteeni

Pakenin tilannetta uuteen parisuhteeseen. Se kariutui, mutta pelastukseksi tulivat uudet ystävät. He hyväksyivät minut sellaisena kuin olen.

Pitkään tunsin valtavaa syyllisyyttä siitä, että jätin tyttäreni. Olin katkera uskontoa, mutten ihmisiä kohtaan. Olin vihainen itselleni siitä, että menin mukaan asioihin, joihin en uskonut.

Uuden avioliiton myötä muutin Kouvolaan ja kouluttauduin kaupalliselle alalle. Nyt kolmekymppiseen tyttäreeni minulla on läheiset välit.

Joitain vuosia siten liityin entisten Jehovan todistajien Facebook-ryhmään sekä uskonnon uhreihin. Ryöstetyn identiteettini olen koonnut uudelleen. Uskon kristittyjen Jumalaan. Luen nyt Raamattua eri silmin kuin Jehovan todistajat. Uutta uskonyhteisöä en enää halua ympärilleni.
Olen nyt vapaa, ja se on kallein aarteeni."

Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan ET-lehdessä 14/2014.