Vuodet Jehovan todistajana kirkastivat Meeri Ropolle sanan- ja ajattelunvapauden tärkeyden.

"Kun olin nelivuotias, isäni kuoli mopo-onnettomuudessa. Se oli minulle kova paikka, sillä olin isän tyttö. Muistan, miten seisoin arkun äärellä ja hyvästelin hänet.

Elämä äidin ja velipuolen kanssa oli niukkaa. Äiti elätti meitä sekalaisilla töillä. Pärjäsimme joten­kuten.

Isättömänä tunsin itseni puolikkaaksi. Tunnetta vahvisti se, että suhteet isän ruotsinkieliseen sukuun näivettyivät. Kaksikieliseksi kasvamisen rikkaus katosi elämästäni.

Janosin suuntaviivoja

Lapsuudessa ja nuoruudessa kirkon kerhoista tuttu Jumala oli minulle tärkeä. En kuitenkaan löytänyt seurakunnasta etsimääni yhteyttä. Koulun jälkeen opiskelin hetken kaupallista alaa, mutta keskeytin opinnot ja valitsin työelämän. Äidin tapaan minusta tuli sekatyöläinen. Etupäässä ompelin.

21-vuotiaana aloitin kirjeenvaihdon rovaniemeläisen nuoren miehen kanssa. Ihastuin hänen herkkyyteensä. Lisäksi tunsin myötätuntoa, sillä hän kärsi monenlaisista sairauksista. Näin kaukorakkaudessa portin muutokseen. Kaipasin vaihtelua ja halusin päästä pois kotikaupungistani Vaasasta.

Muutaman kuukauden kirjoittelun jälkeen matkustin hänen luokseen. Oli joulu, ja vein lahjaksi kynttelikön. Hän antoi minulle hopeisen kaulakorun, vaikkei viettänytkään joulua. Kirjeissään poika ei kertonut sukunsa kuuluvan Jehovan todistajiin. Olin siitä järkyttynyt, mutta näin hänessä hyvän isäkandidaatin haaveilemilleni lapsille.

En tiennyt Jehovan todistajista juuri mitään. Teinityttönä olin lueskellut nuorille suunnattua ohjekirjaa, jonka olin saanut ovellamme käyneiltä sisarilta tai veljiltä. Periaatteet alkoholin ja esiaviollisen seksin suhteen tuntuivat hyviltä. Janosin selkeitä suuntaviivoja.

Yhteisö kosketti

Jo ensivisiitillä lähdin kirjeenvaihtotoverini perheen kanssa valtakunnansalille tutustumaan yhteisöön. Vastaanotto oli lämmin. Sydämellinen sisar ehdotti, että ryhtyisimme tutkimaan Raamattua yhdessä.

Tammikuussa muutin lähelle uusia ystäviäni. Muutamat seurakunnan vanhimmista suhtautuivat minuun, kastamattomaan, viileästi. Kun he kuulivat tutkimisestani, asenne muuttui. Jehovan todistajat eivät juuri solmi ystävyyssuhteita maailman ihmisten kanssa, sillä maalliset ajatukset tarttuvat ja vievät harhaan. Omasta mielestään ainoastaan he ovat oikeassa. Kaiken päämäärä on saada muut ihmiset uskomaan ­samoin.

Raamatun tutkiskeluni edistyi hyvin, ja uusi elämäni hymyili muutenkin. Olin saanut ympärilleni rakastavan yhteisön, sulhasen ja selkeät elämisen normit. Hameeni piti olla tietyn mittainen, meikkaaminen oli pannassa, samoin tupakointi, alkoholi ja harrastukset, koska ne veisivät aikaa tärkeimmältä, Jehovan valtakunnan työltä. Samasta syystä kouluttautumiseen ja ansiotyöhön suhtauduttiin nihkeästi.

Hierarkian korkeimmalla tasolla oli seurakunnan nuhteeton vanhimmisto. Hyvänä kakkosena olivat tienraivaajat, jotka tekivät koko­aikaisesti Jehovan valtakunnan työtä. He saivat panoksestaan pienen korvauksen. Kolmantena tulivat osa-aikaiset tienraivaajat. Myös rivijäseniltä odotettiin useiden tuntien panostusta ovityöhön joka viikko. Seurakunnassa naisen osa oli olla vaiti. Hyväksyin kaiken mukisematta.

Solahdin muottiin

Jo helmikuussa kihlauduin kirjeenvaihtoystäväni kanssa. Emme olleet viettäneet aikaa kahden kesken, saati suudelleet. Olihan maallinen seurustelu kiellettyä.
Huhtikuussa meidät vihittiin maistraatissa. Tulin nopeasti raskaaksi ja synnytin tyttäremme. Minusta tuntui, että olin saanut kaiken ­kaipaamani.

Kokouksissa kävimme kolmesti viikossa. Tiistaisin osallistuimme kirjatutkiskeluun, torstaisin teokraattiseen kouluun, jossa harjoiteltiin puheita. Sunnuntaina oli pääkokous ja Herätkää-lehden tutkiskelua. Puhuja esitti kysymyksiä ja seurakunta etsi valmiit vastukset lehdestä. Melkoista aivopesua!

Tuttavapiirimme muodostui samoin uskovista. Tavatessamme puheet kietoutuivat uskontoon.

"Emme jakaneet sisintämme. Käytöksemme oli ulkoa ohjautuvaa ja normien sanelemaa kiiltokuvaystävyyttä."

Halusimme elää oikein.

Mieheni kävi kasteella 16-vuotiaana. Minut kastettiin uimahallissa kesäkonventin yhteydessä kahden vuoden tutkiskelun tuloksena. Tilaisuudessa noin 80 kastettavaa upotettiin vuoronperään pinnan alle. Uimataidottomana pelkäsin hukkumista. Kastehetkessä en tuntenut mitään erityistä, korkeintaan pientä pettymystä. Kun nousin pinnalle, minua rynnättiin onnittelemaan. Ihmettelin, että tässäkö tämä nyt oli?

Äiti ja veljeni olivat ratkaisustani kauhuissaan. Olin kuitenkin valintani tehnyt. Ovityöhön pääsin itselleni tuntemattomalle asuinalueelle, mikä oli helpotus. Ihmisten kohtaaminen oli vaikeaa. Pysyttelin mielelläni taka-alalla. Aloin tuntea valtavaa riittämättömyyttä, etten ollut tarpeeksi hyvä todistaja.

Seurakunnan ohjeista huolimatta säilytin työni ompelijana ja ystävystyin muutaman työkaverin kanssa. Tyttäreni lisäksi huolehdin Rovaniemelle muuttaneesta sairaasta äidistäni. Seurakunta ei arvostanut moista huolenpitoa. Minun olisi pitänyt hylätä maailmallinen äitini.

Epäilykseni heräsivät

Kun kasteesta oli kulunut vuosi, aloin epäillä oppia. Kyselin, onko elämäni todella sellaista kuin haluan. Jeesuksen kuoleman muistotilaisuuksissa katsoin kiertävää ehtoollismaljaa, josta saivat juoda vain 144 000 valittua. Kukaan ei rohjennut ottaa. Valitut kuulemma tunsivat sydämessään kuuluvansa joukkoon. He hallitsisivat Jeesuksen kanssa tuhatvuotista valtakuntaa, sitten joskus. Elämä olisi silloin, ei nyt.

Mietin, voivatko kaikki muut kuin Jehovan todistajat olla väärässä. Olinhan viettänyt elämäni 21 ensimmäistä vuotta maailmallisessa sieluntilassa, joten minulla oli vertailupohjaa.

Minua kiusasi, etten saanut etsiä vastauksia. Ne annettiin. Jos jäin pois kokouksista, perääni kyseltiin ja mieheni huomautti asiasta. Painostusta sateli kotoa ja valtakunnansalilta. Kaikesta huolimatta lähdin työkavereideni kanssa lomalle Lappiin, mikä vahvisti minua yksilönä.

Tytär joutui sairaalaan, minä puhutteluun

Kun seurakunnassa kuultiin irtiotostani, alkoi syyllistäminen. Minua epäiltiin syyttömästi uskottomuudesta. Mies totesi vihaisena;

– Itsepähän tiedät, mitä teet.

Kun tyttäremme joutui leikkaukseen, havahduin pohtimaan tilannetta.

"Onko lapsen henki arvokkaampi kuin lahkon säännön noudattaminen?"

Suku ei olisi koskaan hyväksynyt verensiirtoa, mikä oli minulle viimeinen pisara.

Jouduin valtakunnansalille oikeusneuvoston puhutteluun. Siitä kutsusta ei kieltäydytty. Julkisessa ristikuulustelussa tivattiin yksityisiä asioita nöyryyttävällä tavalla.

Olin syytösten edessä yksin.

Edes puolisoni ei puolustanut minua. Jostain sain voimaa sanoa, että minulle riittää.

Puhuttelun jälkeen ainoa vaihtoehtoni oli lähteä Rovaniemeltä ja rakentaa elämä pala palalta uudelleen. Mies vastusti avioeroa, mutta taipui lopulta. Kai hän ymmärsi, ettemme sovi yhteen.

Muutin yksin Kemiin, sillä en halunnut irrottaa tytärtämme suvusta. Olinhan itse lapsena kärsinyt siitä, että elin vain äidin kanssa.

Vanhat ystäväni käänsivät katseensa pois, jos törmäsivät minuun. Minusta oli tullut käärmeensiemen. Se satutti. Osa todistajista soitteli perääni ja painosti palaamaan.

Olin hajoamispisteessä. Ainoa lohtuni oli se, että sain tavata isänsä kanssa asuvaa tytärtäni säännöllisesti. Entinen mieheni oli hyvä isä.

Vapaus on aarteeni

Pakenin tilannetta uuteen parisuhteeseen. Se kariutui, mutta pelastukseksi tulivat uudet ystävät. He hyväksyivät minut sellaisena kuin olen.

Pitkään tunsin valtavaa syyllisyyttä siitä, että jätin tyttäreni. Olin katkera uskontoa, mutten ihmisiä kohtaan. Olin vihainen itselleni siitä, että menin mukaan asioihin, joihin en uskonut.

Uuden avioliiton myötä muutin Kouvolaan ja kouluttauduin kaupalliselle alalle. Nyt kolmekymppiseen tyttäreeni minulla on läheiset välit.

Joitain vuosia siten liityin entisten Jehovan todistajien Facebook-ryhmään sekä uskonnon uhreihin. Ryöstetyn identiteettini olen koonnut uudelleen. Uskon kristittyjen Jumalaan. Luen nyt Raamattua eri silmin kuin Jehovan todistajat. Uutta uskonyhteisöä en enää halua ympärilleni.
Olen nyt vapaa, ja se on kallein aarteeni."

Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan ET-lehdessä 14/2014.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: