Kun ikänsä paperitehtaalla työskennellyt 55-vuotias mies jää työttömäksi, ennuste ei ole hyvä. Raimo Montonen käänsi tilanteen voitokseen.

Raimo Montonen, 60,perusti viisi vuotta sitten valokuvausliikkeen, joka elää ja voi hyvin.

Mies istuu liikkeensä takahuoneessa aamuhämärässä. Tuore kahvi tuoksuu ja tietokoneen hiiri napsuu, kun Raimo käsittelee kuvia ruudulla. Kello on puoli yhdeksän, ja Raimo on tarmoa täynnä pyöräiltyään kuusi kilometriä töihin. Vain kovalla pakkasella hän turvautuu vaimon autokyytiin.

– Voisin uppoutua kuvankäsittelyyn tuntikausiksi. Jokainen kuva on ainutlaatuinen, ja siksi kuvankäsittely on kuin taidetta. Vanhoja kuvia ei saa korjailla liikaa, koska vanha henki täytyy säilyttää.

Ovi kilahtaa ja sisään astuu Outi Kitunen tyttärensä Annan kanssa. He noutavat Raimon vanhasta kuvasta tekemän canvas-taulun.

– Ihana, he huokaisevat katsoessaan kuvaa, jossa Outi poseeraa viisivuotiaana pyörän päällä siskonsa kanssa.

Kuvat, niiden tarinat ja mukavien ihmisten tapaaminen on palkitsevinta Raimon työssä. Vanhassa työssään hän seurusteli vain koneen kanssa.

– Asiakkaat kertovat minulle elämästään. Eilen käsittelin muistokuvaa hautajaisiin vanhasta ryhmäpotretista. Rajasin muut ihmiset pois, korjailin ja suurensin kasvoja. Kuva on vahva muistijälki. Eräs asiakas teetti muistamattomalle vanhukselle canvas-taulun, ja nähdessään vanhan lapsuuskuvan tämä oli muistanut monia asioita.

Kaikilla on albumeissa 70-luvun kellastuneita kuvia. Raimon puljussa ne skannataan koneelle ja värit laitetaan takaisin. Usein hän myös suurentaa 50-luvun pikkuriikkisiä kuvia.

Täystyrmäys

Palataan viiden vuoden takaisiin tunnelmiin. Syksyllä 2007 Raimo Montonen työskenteli Summan tehtaalla paperikoneen pituusleikkurilla, ja tulevaisuus näytti hyvältä. Hän oli ollut talossa 32 vuotta. Torstaina 25.10. Raimo tuli aamuvuoroon kuudeksi. Yllättäen kaikki töissä olevat kutsuttiin yhdeksäksi tiedotustilaisuuteen. Heille kerrottiin, että Stora Enso lopettaa Summan tehtaan ja kaikki 400 työntekijää menettävät työnsä.

Asia tuli täytenä yllätyksenä kaikille. Raimolta oli jalat mennä alta järkytyksestä. Joku taisi itkeäkin ruokalassa.

– Johtaja jatkoi terhakkaana esitelmää yhtiön tuloksesta. Kuinka tuo kehtaa, eikö hänellä ole mitään tunteita, pohdin.

Tilaisuuden päätyttyä porukka palasi hiljaisina töihin. Vuoronsa jälkeen Raimo polki kotiin. Loppupäivä meni puhelimessa, sillä uutinen oli levinnyt työvuoron aikana kaikkialle.

"Sinä iltana nautimme vaimon kanssa punaviiniä normaalia arki-iltaa enemmän. Juttelimme elämästä tavallista syvällisemmin."

Olotilani oli epätodellinen ja yleisankea, mutta vaimoni Pirjo rohkaisi, että kyllä me selviämme.

Aikansa Raimo märehti huonoissa fiiliksissä. Oli häpeää, huolta, jonkinlaista ihmisten kartteluakin. Henkistä painetta helpotti se, että kaikki irtisanottiin. Ei tarvinnut pohtia omaa huonoutta.

Jo parin viikon kuluttua Raimo alkoi varovaisesti suunnitella uutta tulevaisuutta yrittäjänä. Tehtaalla oli puolen vuoden irtisanomisaika, ja sen aikana työ oli raskasta pakkopullaa. Kun paperikone pysähtyi lopullisesti, töihin meno oli lähinnä vapaaehtoista.

Salainen haave peliin

Raimo on jo 1990-luvun alusta muokkaillut kuvia tietokoneella huvikseen. Kun vaimo valitteli, että 90-luvulta on vain kotivideoita, Raimo valokuvasi videoista muutamia kuvia ja järjesti ne albumiin. Ystävät saivat viinipulloihin yksilölliset etiketit ja kaikki onnittelukortit olivat persoonallista Raimo-tuotantoa.

– Pohdin tosissani, saisinko harrastuksestani ammatin. Olin kuitenkin tehnyt kuvakäsittelyä pitkään ja haistoin siinä jonkinlaista markkinaa. Canvas-taulujakaan ei kukaan tehnyt tuolloin. Hullunrohkeuttakin piti olla, ja olin vähän haaveillut yrittäjyydestä. Niinpä perustin SinunKuvan huhtikuussa 2008, eikä paperisota ollut ylitsepääsemätöntä. Suurin apu oli tyttärestäni Jennistä, joka on tradenomi. Hän teki kannattavuuslaskelmat.

Työvoimatoimisto tarjosi yrittäjäkurssin ja neuvoja. Raimo sai puolen vuoden ajan starttirahaa 400–500 euroa kuussa. Se meni elämiseen.

– Merkittävin apu tuli entiseltä työnantajaltani, sillä Stora Enso antoi kaikille yrittäjiksi alkaneille irtisanotuille 20 000 euroa alkupääomaa, meitä oli kymmenkunta. Ilman Enson starttirahaa en olisi varmaan edes aloittanut, Raimo kertoo.

Puolet Stora Enson rahasta meni canvas-taulujen kankaalle sopivan design jet -tulostimen ostoon, loput muihin hankintoihin.

Yritys toimi vuoden kotona. Sitten Raimo vuokrasi liiketilan Haminan keskustasta Isoympyräkadulta.

– Oli uskallettava ulos kodin seinien sisältä. Nyt minulla on pieni ja kodikas 30 neliön tila, jonne mahtuu kaikki tarpeellinen. Liiketilassa oli aikoinaan nappikauppa, jossa kävin vaimon kanssa. Enpä silloin arvannut, että joskus isännöin täällä!

Tärkein: tyytyväinen asiakas

Raimon puoti on valokuva-alan sekatavarakauppa. Mitä ei ole, se hankitaan. Eikä mikään kaupanteko ole liian pieni. Esimerkiksi valokopion ottajia käy joka päivä, ja Raimo palvelee heitä mielellään 70 sentillä. Myös kuvakioski eli kuvien itsepalvelutulostus on aika kannattamatonta.

– Tärkeintä on saada asiakas sisään ja tyytyväiseksi.

Passikuvan ottamisesta Raimo tykkää. Hän napsaisee kolmesta kuuteen kuvaa, joista asiakas saa valita.

– Usein asiakkaat jurnuttavat, että ”eihän tästä naamasta kummempaa saa”. Minä tokaisen siihen, että ”täällä kuvataan vain komeita miehiä ja kauniita naisia”.

Hää- ja merkkipäiväkuvia varten Raimolla on yhteistyökumppanina valokuvaaja Anna-Liisa Suntio. Liikkeessä on piskuinen studiokin.

– Viime aikoina on käynyt potretissa paljon iäkkäitä ihmisiä, jotka kertovat, ettei heistä ole yhtään kunnon kuvaa. Joku sanoo ottavansa hautajaisten muistokuvan itsestään valmiiksi. Ei se minusta ole huono ajatus, Raimo pohtii.
Kuvanteon ihmeitä

Ovi käy, ja sisään kipuaa pikkuinen Nelli Remes perhepäivähoitaja Arja Niemen kanssa. Arja on tehnyt Nellin kaksivuotisjuhlia varten Nellin kokoisen pahvihahmon, jolle pitäisi vielä saada sankarin kasvot oikeassa mittakaavassa.
Raimo mittailee pikkuneidin kasvot 16 sentin korkuisiksi.

– Skannaan kuvan, rajaan saparot pois ja suurennan oikean kokoiseksi. Värituloste liimataan sitten kasvojen paikalle.

Toinenkin asia Arjalla on. Hänellä on pieni ja rikkinäinen kuva itsestään kesältä 1954, ainoa hänestä vauvana otettu.

– Saisikohan tästä suurennettua?

Raimo tutkii kuvaa ja lupaa, että onnistuu, mutta vauvan silmät ovat ehkä kiinni kuvassa.

Canvas on hitti

Omista kuvista tehdyt canvas-taulut ovat puodin suosituin tuote. Kuva siirretään digitaaliseen muotoon, käsitellään ja tulostetaan paksulle canvas-kankaalle.

– Pingotan sen puukehikolle, mutta voi siitä tehdä tyynynkin tai vaikka tapetin. Canvas-taulu on kuin öljymaalaus, mutta se ei kiiltele. Eniten tauluiksi tehdään mökkimaisemia, lapsuuskuvia ja hääkuvia.

Raimon varsinainen taulutehdas on kotona, jossa on kaksi isoa tulostinta.

– Vien kuvat muistitikulla kotiin. Ensin syön, otan vartin päiväunet, laitan takkaan tulen ja ryhdyn tulostamaan kuvia. Se on hidasta, sillä metrin leveä ja yli metrin pitkä tulostus ruksuttaa 40 minuuttia.

Raimolla on kotona paljon canvas-tauluja. Vuonna 1917 kuollut John Waterhouse on yksi Raimon lempitaiteilijoista. Hänen eteerisiä naishahmojaan on niin portinpielessä ulkona kuin kotona sisälläkin.

– Tietty canvas-materiaali kestää hyvin ulkonakin. Minulla on ollut tämä Waterhousen The Lady of Shallot -kuva portin pielessä jo neljä vuotta, Raimo sanoo.

Raimo on tehnyt Anna-Liisa Suntion ottamasta kukkakuvasta jopa canvas-tapetit eteiseen. Hän käyttää monen kuvan materiaalina mummonsa vanhoja postikortteja.

– Kun taiteilijan kuolemasta on kulunut 70 vuotta, kuvasta on lupa tehdä taidejäljennöksiä. Netissä useita taidegallerioita, joihin jää helposti koukkuun.
Illalla Raimo lopettaa työt iltauutisiin, katsoo ajankohtaisohjelmat ja sitten jo nukahtaakin.

Papan karkkikätköllä

Energinen tunnelma valtaa kaupan, kun Raimon lapsenlapset Otto, 3, ja Iiris, 5, Mattila ryntäävät sisään äitinsä Jenni Montonen kannoillaan. Muksut suunnistavat epäröimättä papan karkkipurkille.

– Miten se aina löytyykin, vaikka juuri vaihdoin paikkaa, pappa nauraa.

Jenni ja lapset tulevat usein moikkaamaan pappaa kauppareissullaan.

– Yritys on meille kaikille tärkeä. Kun iskä perusti tämän, autoin paperiasioissa. Otto ja Iiris ovat olleet mallina Raimon liikkeen mainoksissa. Äiti somistaa aina liikkeen näyteikkunat ja käy iskän kanssa sunnuntaisin siivoamassa täällä. Hän myös prässää siirtokuvat kankaalle. Olihan tehtaan lopetus kauhea kolaus iskälle, mutta nyt tuntuu hyvältä.

Iiris ja Otto ovat tavallisia vieraita mamman ja papan luona, sillä lasten isä on aina neljä viikkoa putkeen merillä töissä.

– Silloin askartelemme, rakennamme legoilla ja ajamme rattikelkalla. Iiris ja Otto ovat pian tulossa meille kahdeksi yöksi peräkkäin. He nukkuvat mamman vieressä ja minut ulkoistetaan sohvalle, Raimo nauraa.

Viikonloppulomia Helsingissä

Yrittäjyys on tuonut vain hyvää Raimon elämään, vaikka tulot ovat pienentyneet ja työmäärä moninkertaistunut.

– Elämäni on rikastunut, yksitoikkoista kolmivuorotyötä en kaipaa. Mutta seudulle tehtaan lopetus oli valtava menetys ja synnytti satakunta pitkäaikaistyötöntä. Vanhoja työkavereita tapaan, jos piipahtavat puodissa. Monet ovat tippuneet työmarkkinatuelle ja häipyneet kaupunkikuvasta.

Kesälomia Raimo en ole pitänyt neljään vuoteen, mutta viikonloppuihin satsataan.

– Käymme Pirjon kanssa parin kuukauden välein Helsingissä. Viimeksi ohjelmassa oli Ateneumin symbolismi-näyttely, konsertti Musiikkitalossa ja illallinen Königissä. Usein yövymme Seurahuoneella tai Katajanokan vankilahotellissa. Joskus vain kävelemme vanhassa kaupunginosassa tai ajelemme kolmosen ratikalla.

Raimon elämänasenteeseen vaikuttaa 1993 tapahtunut aivoverisuonen pullistuman repeämä.

– Elämäni oli hiuskarvan varassa. Tuollaisesta kokemuksesta ihminen muuttuu ihan tahtomattaan. En marise pikkuasioista. Jos terveyttä piisaa, minulla ei ole ajatustakaan jäädä eläkkeelle. Olen tyytyväinen, jos lapsillani on kaikki hyvin, ja yrityksessä on sen verran asiakkaita, että sillä elää. Pienet asiat tuovat iloa. Jokainen päivä on uusi elämä.

Oletko sinä kokenut työttömyyden? Miten selvisit siitä? Kerro kokemuksesi ja keskustele aiheesta alla olevassa kommentointikentässä.

Raimo Montonen
• Syntynyt Helsingissä 1954. Asuu rakentamassaan omakotitalossa Haminan Ruissalossa.
• Käynyt Valmetin ammattikoulun, työskennellyt paperitehtaalla 32 vuotta, nyt viidettä vuotta yrittäjänä,
• Vaimo Pirjo Montonen, kaksi lasta ja kaksi lastenlasta
• Harrastukset työmatkapyöräily ja kulttuuririennot vaimon kanssa.
• Motto: Ihmisellä on vain yksi elämä.

Raimon keinot
1 Päätin etten anna periksi. En todellakaan aikonut jäädä kotiin makaamaan.
2 Halusin tehdä vielä elämässä jotain uutta. Oma harrastus oli hyvä pohja kokeilla yrittäjyyttä.
3 Stora-Enson antama starttiraha oli ratkaiseva sysäys, ilman sitä yrittäjyys olisi jäänyt haaveeksi.

Millaisia ihmisiä ovat lappilaiset? Entä mikä Lapissa on parasta? Kävimme kysymässä. 

ET-lehti tutustuu tänä vuonna Suomen eri heimoihin ja maakuntiin juttusarjassa Minun heimoni. 

Lue lisää Lapista ja lappilaisuudesta ET-lehden numerosta 17/2017! 

Pukusuunnittelija Marjatta Nissinen uurasti varusteet uuden Tuntematon sotilas -elokuvan 150 näyttelijälle ja tuhansille avustajille. Se tarkoitti kierrosta puvustamoissa ympäri Suomen. Isona apuna olivat myös keräilijöiden aarteet. 

Vantaan Varistossa sijaitseva halli on täynnä vaaterekkejä, rullakoita ja laatikoita. Sotilaalliseen järjestykseen asetetuissa tangoissa roikkuu armeijan harmaita: mantteleita, sarkatakkeja, lumipukuja, housuja. Metallihäkeissä on saappaita ja kypäriä.

Halli ei ole puolustusvoimien varusvarasto, vaan Aku Louhimiehen Tuntematonta sotilasta puvustavan Marjatta Nissisen puolentoista vuoden työ. Se alkoi kesällä 2015, kun hän sai käsikirjoituksen lukeakseen.

Nissinen laati alustavan budjetin: paljonko tarvitaan väkeä ja aikaa, mitä maksaa. Hän kokosi 15 ammattilaisen ryhmän, johon kuuluivat puvustopäällikkö, puvustajia, assistentteja ja harjoittelijoita.

Nissinen on kokenut sotafilmien tekijä. Eri melskeissä käytetyt vermeet olivat hänelle entuudestaan tuttuja elokuvista Raja 1918, Etulinjan edessä ja Tali-Ihantala.

– Loppukesästä kiersin puvustot ja varasin kaiken mahdollisen. Syksyllä pakettiautoryhmä lähti kahden viikon kierrokselle hakemaan vormut Vantaalle.

Patinoituja asuja.
Patinoituja asuja.

Kuvauksissa käytetään aitoja 1940-luvun kenkiä.
Kuvauksissa käytetään aitoja 1940-luvun kenkiä.

Keräilijöiden aarteita

Pitkän pöydän ääressä puvustaja-assistentti Veli Uusitupa patinoi lumipukujen nappeja ruskeasta väriliidusta sekoitetulla mönjällä.

– Sen on paras lähteä pesussa, koska vaatteet pitää palauttaa hyvässä kunnossa. Pilalle menneet tietenkin korvaamme, Uusitupa kertoo.

Yleisradion puvustoista löytyi noin kolmannes tarvittavista varusteista. Paraatikohtauksiin saatiin univormuja Kansallisteatterista ja Ruotsalaisesta teatterista. Tärkeitä lähteitä olivat myös taistelunäytöksiä ja -elämyksiä järjestävät yritykset Milform Säkylässä ja Camp Degerö Länsi-Uudellamaalla.

"Näyttelijät ovat mahtava porukka täynnä energiaa ja karaktääriä. kuin yhtenäinen eläin."

Keräilijät ovat aina kullan arvoisia. Heiltä on saatu lainaksi merkkejä, kypäriä, päähineitä ja erikoisvarusteita.

– Puukot ovat mestari Taisto Kuortin kokoelmista. Tietokirjailija, kapteeni evp. Juha E. Tetri on ollut mukana kunniamerkkiasiantuntijana, Nissinen luettelee.

Keräilijöiden aarteet voivat olla arvokkaita, joten niistä täytyy pitää hyvää huolta.

Pääroolien esittäjillä on omat nimikoidut rekkitankonsa.
Pääroolien esittäjillä on omat nimikoidut rekkitankonsa.

Nimekäs ryhmä

Nissinen tutki tarkoin Edvin Laineen ja Rauni Mollbergin Tuntematon-elokuvat.

– Kateellisena katselin Laineen näyttelijöitä, joista osa oli itse ollut rintamalla. Varusteet olivat aitoja, mahdollisesti vielä omia.

Uudessa Tuntemattomassa käytetään osin samoja vaatteita kuin Mollbergin elokuvassa yli 15 vuotta sitten. Kuvauksissa ne kuluvat. Nissinen analysoi, mitä ylipäätään oli tarjolla neljän rintamavuoden katteeksi. Seuraavaan suomalaiseen sotaelokuvaan tarvitaan jo uusia, hän arvioi.

Nissinen ei ollut aiemmin tehnyt yhteistyötä ohjaaja-tuottaja Aku Louhimiehen kanssa. Työ on kuitenkin sujunut hyvin.

– Louhimies on rauhallinen tai ainakin pysyttäytyy rauhallisena. Hän on tarkka ja tietää mitä tahtoo. Nämä ovat tärkeitä ominaisuuksia, koska kuvauksissa tulee aina yllätyksiä.

Myös nimekästä näyttelijäryhmää Nissinen kehuu: Eero Aho, Aku Hirviniemi, Jussi Vatanen, Joonas Saartamo...

– Se on mahtava porukka, täynnä energiaa ja karaktääriä. Se on kuin yhtenäinen eläin.

Saappaat poikineen

Puvuston takanurkassa kenkäsuunnittelija Hanna Kainulainen lankkaa pikimustia sotilassaappaita. Niitä tarvitaan satoja: suomalaisia, venäläisiä, saksalaisia. Joissakin kohtauksissa on myös siviililapikkaita.

Kainulainen hankki 1600-luvun jalkineet Mika Kaurismäen Tyttökuningas-elokuvaan. Sen pukusuunnittelusta Nissinen sai Jussin ja oli myös ehdolla kanadalaisen Screen Awards -palkinnon saajaksi. Tällä kertaa ei vielä tärpännyt.

– Screen Awards on Kanadan Oscar. Palkinto olisi ollut kauan kaivattu tunnustus suomalaiselle pukusuunnittelulle, Nissinen toteaa.

"Tämä on seisoma- , kävely- ja kyykistelytyötä."

Marjatta Nissinen seuraa, kuinka kenkäsuunnittelija Hanna Kainulainen huoltaa saappaita.
Marjatta Nissinen seuraa, kuinka kenkäsuunnittelija Hanna Kainulainen huoltaa saappaita.
Lumipukujen napit patinoidaan väriaineella, joka lähtee pesussa pois.
Lumipukujen napit patinoidaan väriaineella, joka lähtee pesussa pois.

Tuntemattoman budjetti on suomalaisessa mittakaavassa valtava, ennätykselliset seitsemän miljoonaa euroa. Kotimaisissa tuotannoissa puvustukseen lohkeaa Nissisen mukaan yleensä noin yksi prosentti. Kuusi prosenttia olisi oikeampi luku.

– Puvustus voi kohtauksesta riippuen kattaa 70 prosenttia kuvapinta-alasta, hän laskee.

Kolmessa vuorossa

Kovimmalla puvustajan työssä ovat Nissisen mukaan jalat.

– Tämä on seisoma- , kävely- ja kyykistelytyötä, vaatteiden ja varusteiden siirtelyä ja sovittamista. Jalat rasittuvat ja kroppaa särkee.

Haaste on myös hengen ylläpitäminen stressaavissa oloissa. Työtä tehdään kolmessa vuorossa, ja osa paiskii 12 tunnin päiviä.

Aamut ovat aikaisia. Kun yksi porukka on puvustanut kohtauksen ja se on kuvattu, seuraava alkaa purkaa sitä. Viimeinen ryhmä kuivaa vaatteet yöllä.

– Kesäkuvauksiin Vekaranjärvelle tavarat kuljetettiin konteissa. Oli Suomi-kontti, Venäjä-kontti, siviilikontti, kuivauskontti, huoltokontti ja näyttelijöiden pukeutumiskontti.

Konekiväärikomppanian miehet marssimassa Äänislinnan paraatissa, joka kuvattiin Suomenlinnassa viime syksynä.
Konekiväärikomppanian miehet marssimassa Äänislinnan paraatissa, joka kuvattiin Suomenlinnassa viime syksynä.

Suomenlinnan kuvauksissa oli paikalla myös siviileiksi pukeutuneita avustajia.
Suomenlinnan kuvauksissa oli paikalla myös siviileiksi pukeutuneita avustajia.

Nissinen itse ei osallistu kuvauksiin. Niiden aikana hän jatkaa puvustamista, valmistelee seuraavaa kohtausta tai tulevien päivien kuvauksia.

– Sanotaan, että kuvaaminen on tekninen suoritus. Ei siinä suunnittelijaa enää tarvita,

Nissisen oikea käsi, key wardrobe Janne Karjalainen hypistelee rekin edessä lumipukuja, joista osa on vitivalkoisia, osa patinoituja. Hän kertoo välillä sovittavansa pukuja itselleen etukäteen, jos sovitukseen on tulossa suunnilleen hänen kokoisensa näyttelijä tai avustaja.

– Minä olen mukana kuvauksissa. Key wardroben tehtävänä on seistä kameran vieressä ja vahtia, että lähi- ja laajakuvat samasta kohtauksesta pysyvät jatkumossa, klaffissa.

Mallina maailmalla

Kuopiossa 1954 syntynyt Nissinen on aina osannut piirtää. Hän on myös nuoresta pitäen ommellut omat vaatteensa. Luova ammatti ei silti tullut hänelle aikoinaan mieleen.

– Minä olin insinööri-isäni tapaan perheen matemaatikko. Sisareni ja äitini olivat taiteilijaluonteita.

Nissinen muutti 18-vuotiaana Helsinkiin ja hankki elantoa pakkaajana Anna-lehden kaavapalvelussa. Häntä käytettiin myös sovitusmallina, koska hän oli "oikean kokoinen".

Annan kuvaaja huomasi Nissisen mahdollisuudet. Yksi asia johti toiseen. Nissinen löysi itsensä Muoti + Kauneus -lehden isoista kuvauksista, joiden tuotoksista ranskalaiset agentit kiinnostuivat.

– Olin suihkussa, kun he soittivat ja kertoivat haluavansa tavata heti. Menin tukka märkänä ilman meikkejä, au naturelle. Minut pyydettiin Pariisiin siltä istumalta.

Marjatta Nissisellä on kokemusta mallintöistä.
Marjatta Nissisellä on kokemusta mallintöistä.

Nissinen sai neuvon ottaa mukaan lentolipun, jossa on avoin paluupäivä. Lisäksi oli hyvä olla käteistä sen verran, että pääsee tarvittaessa taksilla lentokentälle. Jos mallikokelas ei täyttänyt agenttien odotuksia, hänet saatettiin jättää täysin omilleen.

Nissinen ei tarvinnut taksirahaa. Hän teki vuodesta 1973 lähtien yli kymmenen vuotta mallintöitä Pariisissa ja Milanossa.

Tutuksi tulivat suuret muotitalot, kuten Kenzo ja Dior, jonka mallikoulun hän kävi. Hänen kuviaan ilmestyi muun muassa La Mode Internationalissa ja Ranskan Voguessa.

Savour the light, please, nautiskele valosta, Nissinen tyylittelee alan termein, kun kuvaaja pyytää häntä poseeraamaan.

Lantio työntyy eteen, kädet nousevat tyylikkääseen asentoon ja katse on terävä kohti kameraa.

Kohtalona elokuva

Elokuva-alalle Nissinen kertoo päätyneensä lähes vahingossa. Kerran hän vain oli tokaissut haluavansa isona pukusuunnittelijaksi.

Taustalla olivat puvustajan ja lavastajan puuhat Raahen nuorisoteatterissa. Hän oli myös aina kerännyt kuvia eri aikakausien vaatetusta silmällä pitäen. Pariisin-vuosina hän oli istunut paljon elokuvissa oppiakseen kieltä.

Ratkaiseva askel oli, kun hänet houkuteltiin kuvaussihteeriksi ja puvustoharjoittelijaksi Edvin Laineen elokuvaan Viimeinen savotta. Tammikuisen Taivalkosken hangessa rämmittyään hän tajusi olevansa oikealla alalla.

Nissinen pyrki Taideteolliseen korkeakouluun mutta ei päässyt, koska ei sanojensa mukaan osannut alan termejä. Hän lähti uudestaan Italiaan, tällä kertaa palkattomaan työharjoitteluun.

– Pääsin yhtiöön, joka teki ensimmäistä pitkää elokuvaansa. He tarvitsivat käytännön tyypin, joka pystyttäisi puvuston ja maskeeraisi. Olin opiskellut maskeerausta Pariisissa.

Sotatapahtumat ja ylennykset aiheuttavat muutoksia univormuihin ja arvomerkkeihin.
Sotatapahtumat ja ylennykset aiheuttavat muutoksia univormuihin ja arvomerkkeihin.

Nissinen teki sekalaisia teatterihommia Napolissa ja Roomassa. Kun hän jälleen palasi Suomeen, häntä pyydettiin mukaan Timo Linnasalon Aurinkotuuli-elokuvaan.

– Hämmästyin, koska ei Italiassa ollut alle 40-vuotiaita pukusuunnittelijoita. Nuoremmat olivat kokeneempien assistentteina.

Nissinen pyrki uudestaan Taideteolliseen – ja pääsi. Valmistuessaan 1986 hän sai stipendin parhaasta lopputyöstä.

Kaikkien sota

Hallin takaosassa roikkuu tangoissaan yllättävän paljon siviilivaatteita. Uudessa Tuntemattomassa näytetään aiempia filmatisointeja enemmän kotirintamaa.

– Tässä on Kariluodon vaimon Sirkan vaatteita. On aamu- ja yöpaitoja sekä mekkoja, Nissinen esittelee naisellisia asusteita.

Elokuvassa esiintyy myös Antero Rokan jälkikasvu. Nissinen nostaa laatikosta aitoja 40-luvun jalkineita.

Lapset varttuvat sotavuosina 1941-1945. Esimerkiksi Terttuja on elokuvassa kolme, Tenhoja ja pikku Toivoja kaksi. Isompien vaatteet kiersivät pienemmille, niin kuin suomalaisissa perheissä aikoinaan.

– Sota oli kaikkien sota. Oli kotirintama ja rintamalla suomalaisten miesten rinnalla juutalaisia, tummaihoisia sekä kymmeniätuhansia lottia eri tehtävissä, Nissinen luettelee.

Puvustamon ilmoitustaululla ovat tallessa ohjeet, koepalat ja kokardit.
Puvustamon ilmoitustaululla ovat tallessa ohjeet, koepalat ja kokardit.

Jännitys tiivistyy

Kun kuvaukset ovat ohi ja porukan työ päättyy, puvusto tyhjennetään ja pidetään juhlat.

– Minulle on soitettu ja kysytty, milloin puramme puvuston. Kesällä Tuntematon on useissa kesäteattereissa, joten kamoille riittää kysyntää, Nissinen naurahtaa.

Elokuva saa ensi-iltansa 27. lokakuuta. Sitä ennen Nissinen ja muut tekijät saavat nähdä raakaleikatun version, josta voidaan vielä eliminoida virheet.

– Odotan vain henkeä pidättäen, että upea materiaali leikataan kokoon suurella viisaudella, Nissinen huokaisee.

Tulevista projekteista hän ei voi puhua, koska nimet eivät vielä ole papereissa. Kyse on elokuvasta, kahdestakin. Molemmat sijoittuvat 1900-luvun alkuun.

Pitkästä kokemuksesta on Nissisen mukaan hyötyä siinä, että on oppinut pakkaamaan autoon kaiken kuvauksissa tarvittavan. Silloin kiireisen logistiikan keskellä aikaa jää myös luovalle ajattelulle.

– Silti jokainen elokuva on aina ensimmäinen, hän sanoo.

Marjatta Nissinen ja malliompelija Matias Hirvonen syventyvät karvalakkien saloihin.
Marjatta Nissinen ja malliompelija Matias Hirvonen syventyvät karvalakkien saloihin.


Puvustajan työmaa

  • 80 kuvauspäivää
  • 45 pääroolia
  • 150 puheroolia
  • 3500 avustajaa
  • 14000 avustajapäivää
  • 90-120 puettavaa
  • per kuvauspäivä
  • 10000 kyykistystä
  • pukemiseen
  • 1300 asustekertaa
  • 300 paria saappaita
  • 100 paria siviilikenkiä
  • 150 kypärää
  • 200 metriä rekkejä
  • 15 rullakkoa
  • 6 merikonttia

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2017.

Väinö Linnan romaani ilmestyi 1954 ja Edvin Laineen ohjaus elokuvasta 1955. Roolitöistä jäivät mieleen Reino Tolvasen Rokka, Heikki Savolaisen Hietanen ja Kosti Klemelän Koskela.

Rauni Mollberg tarttui romaaniin 1985. Päärooleissa olivat uuden sukupolven näyttelijät, kuten Pirkka-Pekka Petelius ja Kari Väänänen. Amatöörinäyttelijä Mika Mäkelä esitti Rahikaista.

Aku Louhimiehen Tuntemattoman ensi-ilta on 27.10. Louhimies on hyödyntänyt siinä myös kirjan esiversiota Sotaromaania (WSOY 2000).