Pääministerien ja presidenttien stailaaja Outi Broux oli äitinsä omaishoitaja: ”Äidin hoitaminen ei ollut sankarillista, vaan ihan vain luonnollista”

Outi Brouxin koti on entinen autiotalo. Kun astuu sisään, sitä on vaikea uskoa.

Tässä kodissa ei ole mitään autiota. Jokainen nurkka kuhisee elämää: värejä, koiria, lintuja, ääntä.

Brysselingriffonit Ukko, Aino, Iines, Vilma ja Viljo tuhisevat jaloissa, kun Outi, 64, keittää kahvia tupakeittiössään. 

Olen joko liikaa tai liian vähän. Etäältä olen sopivasti.

32 undulaattia sirkuttaa. Parveen kuuluvat muun muassa Nakke Ykkönen ja Nakke Kakkonen, joilla on geenivirheen vuoksi puolikalju pää mutta värikäs seuraelämä ja omat vakiheilat. Kaiuttimista soi jazz.

– Mutta yhtä hyvin sieltä voisi soida rockyhtye Nirvanan Smells Like Teen Spirit. Minussa on monta puolta. Liiankin monta, Outi sanoo.

– Olen ekstrovertti ja introvertti, tosi viisas ja välillä tyhmä, tai ehkä tyhmänviisas. Olen kaikkea tuota, yhtä aikaa. Koko elämäni minusta on tuntunut, että olen joko liikaa tai liian vähän. Etäältä olen sopivasti.

Kotinsa yläkerrassa Outi maalaa ja piirtää. Tyyliään hän kuvailee impressionistiseksi. – Haaveilen taideopinnoista.

Jos Outia katsoo etäältä, näkee naisen, joka on saanut paljon aikaan. Elämäntyönsä hän on tehnyt kauneuden ja muodin parissa, stylistina ja meikkitaiteilijana. 

Kun Matti Vanhanen ja Anneli Jäättenmäki pääministerivuosinaan tarvitsivat uusia vaatteita valtiovierailuille, apuun pyydettiin Outi. Hän on stailannut presidenttejä ja meikannut huippumalleja Pariisin muotinäytöksiin. 

Yhtä innostuneena hän kiertää yhä tavaratalojen kosmetiikkaosastoja antamassa kauneusvinkkejä tavallisille suomalaisille naisille. Outin elämäntehtävänä on ollut saada muut loistamaan.

Rakas vihainen lintu

Outi ehdottaa, että juomme kahvit yläkerrassa hänen olohuone-työhuoneessaan. Kun hän kiikuttaa tarjotinta ylös portaita, kintereillä seuraa viisi koiraa.

– Minulta on kysytty monesti, että miksi näitä koiria pitää näin helvetisti olla, Outi sanoo.

Outin elämäntehtävänä on ollut saada muut loistamaan.

– Minusta koira ei voi olla onnellinen yksin. Se on laumaeläin ja tarvitsee lauman. Jos perheessä on vain yksi koira, se on perheessään aina se ainoa erilainen. Ainut ei-ihminen, ja sillä tavalla yksin. Tässäkin näkyy se oma yksinäisyyden traumani.

Koirat ovat lauma myös Outille. Hän sanoo ymmärtävänsä eläimiä paremmin kuin useimpia ihmisiä.

Tangohetki paikallisella työväentalolla. Vanha talo oli Outista niin kaunis, että hän alkoi kunnostaa kodin lisäksi sitäkin.

–  Yläkertani on vielä vähän kesken. Olenhan rempannut taloa vasta 25 vuotta.

Outi osti vuonna 1903 rakennetun hirsitalonsa syyskuussa 2001. Talo sijaitsee Pöytyän Yläneellä Varsinais-Suomessa, ja ostohetkellä se oli ollut 20 vuotta asumattomana. Siltä se myös näytti.

Kun Outi elokuussa 2015 muutti pysyvästi maaseudulle, mukana muutti hänen äitinsä. Talossa oli tilaa, äiti pystyisi auttamaan eläinten hoidossa ja Outi auttamaan äitiä. 

Vielä silloin äiti voi hyvin. Kun äiti oli oma topakka itsensä, häntä kutsuttiin suvun kesken lempinimellä Angry Bird.

Omaishoitajana olin äidille se läheisin, ja otin vastaan myös kiukut. 

Viimeisinä vuosina muistisairaus muutti äidin persoonallisuutta. Samalla hiipui nauru.

– Omaishoitajana olin äidille se läheisin, ja otin vastaan myös kiukut. Äiti antoi siskoni leikata varpaankynnet, mutta minä en saanut koskea. Mieluummin hän antoi kynsien kasvaa sukan läpi.

Äidin hoitaminen ei ollut silti sankarillista, vaan ihan vain luonnollista, Outi sanoo. 

– Olen hoitanut äitini, ja äitini hoiti oman äitinsä. Minulla ei ole ketään, joka tulee hoitamaan minut. Olen sen asian kanssa ihan sujut. Mutta totta kai yksin vanheneminen myös vähän pelottaa.

Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 13/2026 olleesta jutusta. Tilaajana voit lukea sen kokonaan täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.