Paula Salmela toivoo yli 60-vuotiaita eroryhmien ohjaajiksi. – Heissä olisi elämänkokemuksen ansiosta valtava voimavara.
Paula Salmela toivoo yli 60-vuotiaita eroryhmien ohjaajiksi. – Heissä olisi elämänkokemuksen ansiosta valtava voimavara.

Eron jälkeen Paula Salmela, 61, alkoi tutustua uudelleen itseensä. "Ensin pitää siivota murheet, sitten voi antaa elämän yllättää iloisesti."

Espoolaisen Paula Salmelan 20 vuotta kestänyt avoliitto päättyi eroon kymmenen vuotta sitten.

Paula ja hänen miehensä alkoivat seurustella yli kolmikymppisinä, iässä, jossa ensimmäiset suhteet on jo kipuiltu. Perheeseen syntyi kaksi lasta, ja arki oli eläväistä elämää. Kun suhde hiipui lasten ollessa teini-iässä, Paulan oli pakko miettiä, mitä hän itse oli tehnyt toimivan parisuhteen eteen.

– Vastaus oli, että tuskin mitään. Parisuhteessa on aina kaksi osapuolta, eikä kukaan lähde liitosta helposti.

Hidas matka itseen

Eron jälkeen Paula sai ystävältään Bruce Fischerin kirjan Jälleenrakennus – kun suhteesi päättyy. Kirja on opas parisuhteen ymmärtämiseen ja erosta selviytymiseen, mutta Paula ei ollut valmis kirjan opeille.

– Minulla oli silloin niin vahva kieltämisvaihe, etten pystynyt kirjaa lukemaan. Ero oli minulle kärsimysnäytelmä, jossa piti piehtaroida.

Käänteentekevä hetki tuli vuosi eron jälkeen, kun kirja osui uudelleen Paulan käsiin. Hän avasi sen sattumanvaraisesti, ja silmiin osui lause: "Vihaan sinua, senkin paskapää." Hän jatkoi lukemista ja tajusi, että kirjassa on sanoitettu hänen tunteitaan tavalla, johon hän ei itse ollut vielä pystynyt.

– Sen jälkeen suostuin aloittamaan hitaan tutustumisprosessin itseeni.

"Rankinta on, että työ täytyy tehdä itse."

Prosessi kesti melkein viisi vuotta. Paula imi voimia luonnosta ja erilaisista luovista menetelmistä. Ystävistä ja vertaisryhmistä hän taas sai peilejä, joiden avulla hän näki itsestään uusia puolia.

– Rankinta on, että työ täytyy tehdä itse. 50–60-vuotiaana eletään vielä aktiivista elämää. Olisi sääli, jos sitä työtä ei kävisi läpi.

Vertaistuki avaa tunteet

Nelisen vuotta sitten Paula huomasi ilmoituksen, jossa Suomalainen eroseminaari etsi uusia ohjaajia koulutukseen. Koska seminaari pohjautuu pitkälti Bruce Fischerin kehittämään toimintamalliin, Paula lähti mukaan. Sen jälkeen hän on ohjannut useita eroseminaareja.

Eroryhmissä on eri-ikäisiä ja erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä. Mukana on sellaisiakin, jotka vasta pohtivat eroa tai ovat hakemassa tietoa parisuhteen ylläpitämiseksi.

Eroryhmät kokoontuvat kerran viikossa yhdentoista viikon ajan.

– Monen hektiseen elämänmenoon tottuneen ajatus on, että erosta toipuminen pitäisi hoitaa mahdollisimman nopeasti, koska kiireen keskellä ihmisellä ei ole aikaa olla heikko.

"Iäkkäämmät ovat uskomattomia! Heillä on vilpitöntä halua oppia toisilta."

Eroseminaari ei ole terapiaa, vaan vertaistukea. Ohjaajakin on tasavertainen ryhmän jäsen, vaikka vastaakin aikataulusta ja kurssin rakenteesta.

– Pidän itseäni rinnalla kulkijana, Paula sanoo.

Paulan seminaareissa ikäjakauma on ollut alle kolmikymppisistä miltei seitsemänkymppisiin. Enemmistö osallistujista on naisia. Ylisukupolvisissa ryhmissä erotarinoita ei arvoteta esimerkiksi suhteen pituuden mukaan.

– Iäkkäämmät ovat uskomattomia! Heiltä puuttuu kokonaan kyllä minä tiedän –asenne. Heillä on vilpitöntä halua oppia toisilta.

Moni osallistuja kokee tarvitsevansa sanoja omien tunteidensa käsittelyyn ja esittämiseen.

– Ryhmässä oivalluksia tulee paljon enemmän kuin yksin miettiessä. Siinä on seminaarin voima. Sen avulla eroprosessista voi piirtää paljon monipuolisemman kuvan.

"Ensin pitää siivota menneet murheet, sen jälkeen voi antaa elämän yllättää iloisesti."

Tapaamisten välillä ryhmäläiset voivat pitää yhteyttä esimerkiksi WhatsApp-viestiryhmässä. Kun ajatuksia ja tunteita voi jakaa pitkin viikkoa, tapaamisiin ei tulla valtavan tunnekuorman kanssa. Monille tuo helpotusta pelkästään tieto ryhmän olemassaolosta, vaikka sinne ei kirjoittaisi yhtään viestiä.

– En olisi uskonut, miten avoimesti ihmiset pystyvät puhumaan henkilökohtaisista asioista ventovieraille ihmisille. Ketään ei pakoteta kertomaan tilanteestaan, mutta kun ryhmässä löytyy avoimuuden ja luottamuksen ilmapiiri, jokainen haluaa keventää kuormaansa.

Yksi eroseminaarin tavoitteista on auttaa osallistujia olemaan uhriutumatta ja katkeroitumatta. Jokainen vanhempi ja isovanhempi on nuoremmille polville roolimalli siitä, miten hyvää elämää kohti edetään.

Koska seminaarin aikana pohditaan myös tulevaa, ryhmässä etsitään rakennuspalikoita uuden rakkauden löytämiseen.

– Ensin pitää siivota menneet murheet, sen jälkeen voi antaa elämän yllättää iloisesti.

Kaikki Suomessa alkavat eroseminaariryhmät löytyvät osoitteesta suomalaineneroseminaari.fi.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehdessä 5/2017.

Fakta: Erot Suomessa 

  • Vuonna 2016 solmittiin 24 464 avioliittoa. Eroja oli 13 541.
  • Avioerojen määrä yli kaksinkertaistui vuodesta 1965 vuoteen 1974. Siitä lähtien se on ollut melko tasaisesti reilut 10 000 vuodessa.
  • Avioliittoja on solmittu viime vuosikymmeninä vuosittain 24 000–30 000.
  • Vuonna 1987 eronneiden joukossa oli 1 298 yli 55-vuotiasta, vuonna 2016 heitä oli 3 784, lähes kolminkertainen määrä. Yli 65-vuotiaista eroon päätyi viime vuonna 869 henkeä. Luvuista puuttuvat avoliitoista eronneet.
  • Suhteellisesti eniten yli 55-vuotiaiden eroja on Kainuussa, Etelä-Karjalassa ja Ahvenanmaalla, vähiten Pohjanmaalla, Pohjois-Pohjanmaalla ja Satakunnassa.
  • Vuonna 2016 avioliiton solmi 3 764 yli 55-vuotiasta. Yli 65-vuotiaana meni naimisiin kaikkiaan 1 024 henkilöä.
  • Avioliitto pidentää miehen ikää. Naimisissa olevan miehen elinajanodote on 80 vuotta, eronneen 73 ja leskeksi jääneen 74 vuotta.

Miltä tuntuu, kun oman vanhemman tuntee ”kaikki”? Satu Hassin tytär Kaisa Hernberg kertoo.

Vihreistä löytyy yhä ihmisiä, jotka eivät tiedä, että äitini on Satu Hassi. En enää yritä peitellä sukulaisuuttamme, mutta olen tyytyväinen, että minut on pyydetty mukaan puolueen toimintaan omien ansioideni vuoksi.

Minua pidettiin joka paikassa äitini lähettiläänä.

Olin 15-vuotias, kun äitini valittiin eduskuntaan. Muutos oli valtava. Maanantaina vaalien jälkeen opettajat tulivat onnittelemaan minua koulussa, ja siitä pitäen minua pidettiin joka paikassa äitini lähettiläänä.

Äitini oli tekniikan lisensiaatti ja nainen, jolla oli radikaaleja mielipiteitä, joten monella oli hänestä sananen sanottavana. Minulta kyseltiin äitini mielipiteitä erilaisiin asioihin ja minun kauttani lähetettiin äidille terveisiä. Jouduin myös jatkuvasti tilille äitini tekemisistä ja sanomisista. Se oli hillittömän ärsyttävää. En halunnut esiintyä julkisuudessa äitini tyttärenä. Äitini kunnioitti päätöstäni ja varmisti minulta aina, saako hän mainita lehtijutuissa edes nimeä­ni tai ikääni.

Myös isäni puuttui asiaan.

Ikävin tilanne sattui abivuonna, kun olimme koulun juhlasalissa kuuntelemassa Kimmo Sasin puhetta kansanedustajan työstä. Yllättäen yksi opettajista huikkasi kaikkien kuullen:’Toivottavasti Kaisalla ei ole nyt ollut kovin epämukava olo, kun esiintymässä on kilpailevan puolueen edustaja!’ Kävin myöhemmin sanomassa opettajalle, etten halua tällaista huomiota. Myös isäni puuttui asiaan. Hän soitti opettajalle ja ilmoitti, ettei minua saa kohdella äitini edustajana.

Lakkasin aika pian kertomasta uusille tuttavuuksille perheestäni. Lukion jälkeen muutin ulkomaille ja sieltä palattuani Helsinkiin. Halusin jättää Tampereen kauas taakseni.

Tunnistin jo nelivuotiaana lehdestä Margaret Thatcherin ja Augusto Pinochetin. Olen kasvanut politiikan keskellä ja se on aina kiinnostanut minua.

Äiti teki hirveästi töitä, mutta sai osakseen valtavasti kritiikkiä.

Äitini ura ei kuitenkaan saanut poliitikon työtä näyttämään erityisen hauskalta. Tuntui siltä, että äiti teki hirveästi töitä, mutta sai osakseen valtavasti kritiikkiä ja haukkuja. Siksi päätin itse lähteä liike-elämään ja vaikuttaa yhteiskuntaan sitä kautta. Toimin markkinointiviestintäalalla.

Häkellyin siitä, miten kivaa jo vaalityö oli.

Kaksi vuotta sitten Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö kysyi minulta, lähtisinkö ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin. Olin tutustunut Villeen työni kautta. Totesin aviomiehelleni, että nyt on varmaan paras soittaa äidille. Äiti kannusti minua heti.

Häkellyin siitä, miten kivaa jo vaalityö oli. Ihmiset toreilla olivat ystävällisiä ja kiinnostavia juttukumppaneita.

Taisin tehdä oikean valinnan.”

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2018.

Lue myös:

Kaisa Hernberg, 41

TYÖ Yrittäjä ja poliitikko

ASUU Helsingissä

PERHE Naimisissa, kolme lasta

Yleisradion toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila on teeveestä tuttu ja Suomen silmäätekevien kaveri. Mutta harva tuntee yksityisempää pikkukylän likkaa, joka hänessä pyrkii pintaan kotiseudulla Hämeenlinnassa.

Merja Ylä-Anttila aloitti syyskuun alussa Yleisradion 14:tenä toimitusjohtajana. Virassa on ollut häntä ennen vain yksi nainen, Hella Wuolijoki vuodet 1945–1949. Wuolijoen lyhyen kauden luomuksista ovat jääneet elämään muun muassa Metsäradio ja Radioteatteri.

Merja Ylä-Anttilalla, 58, on takanaan harvinaisen pitkä rupeama saman työnantajan palveluksessa. Ylä-Anttila aloitti Maikkarissa kesätoimittajana 22-vuotiaana ja yleni tämän vuosituhannen alussa MTV Uutisten uutis- ja ajankohtaisohjelmien vastaavaksi päätoimittajaksi.

”Sielu ehtii muutokseen mukaan.”

MTV:n identiteetin ytimessä on ollut Yleisradion valta-aseman horjuttaminen. Uuden virkansa myötä Ylä-Anttila pääsee siis puolustamaan organisaatiota, jota hän on tottunut yli 30 vuotta haastamaan. Muutos on verrattavissa siihen, että Tapparan fani kääntyisi kesätauon aikana Ilveksen kannattajaksi.

– Hyvä että tähän tuli kesä väliin ja sielu ehtii muutokseen mukaan, Ylä-Anttila myöntää.

Nimitysuutisen yhteydessä huomio on kiinnittynyt Ylä-Anttilan sukupuoleen, ikään, työnantajauskollisuuteen ja verkostoitumiskykyihin. Hämeenlinnassa lounaspöytään istuu kuitenkin yksityisempi Ylä-Anttila, sillä hän on nyt kotiseudullaan ja sielunmaisemassaan. Tuntuu turhan etäiseltä puhutella häntä sukunimellä, sillä ääneen pääsee Merja, omaa sukua Kivinen.

Kerrostalon kasvatti

Merja Kivinen syntyi keväällä 1960. Vanhemmat Eino Kivinen ja Aino Järvinen olivat kotoisin samalta Rengon kylältä ja tapasivat lavatansseissa. Yhteinen arki alkoi Hämeenlinnassa, jossa Eino löysi työtä autonkuljettajana ja Aino myyjänä. Perhe asui kerrostalossa, jonka alakerran kaupassa äiti työskenteli ja josta tuli Merjalle kuin toinen koti.

Sisaruksia ei ilmaantunut ja suku oli pieni. Myös Merjan isä oli ollut ainoa lapsi, äidillä oli yksi veli. Merjalla oli yksi serkku ja muutama pikkuserkku, mutta yhteys isovanhempiin Rengossa oli tiivis. Kesät kuluivat siellä etenkin, kun perheelle valmistui kesämökki äidin perintömaille Merjan ollessa 13-vuotias.

”Elämän pääosassa olivat työ ja palkinnot.”

– Mummulassa kuuntelin papan sotamuistoja ja hänen syliinsä kiivetessäni minun piti muistaa, etten istunut haavoittuneen polven päälle.

Kotona oli muutamia keskeisiä elämänarvoja: Työ ja yrittäminen ovat avaimia menestykseen. Rehellinen pitää olla. Jumalan varjelukseen voi tukeutua. Perhe on perusta, jonka varaan elämä rakentuu.

– Vanhemmat olivat jälleenrakennuksen sukupolvea. Elämän pääosassa olivat työ ja sitä kautta hitaasti kertyvät palkinnot.

Yksi jälleenrakennussukupolven keskeisistä unelmista oli saada oma lapsi koulutettua.

”Kun nimeni oli kärkikastissa, isän silmät kostuivat.”

– Kun pyrin Hämeenlinnan tyttölyseoon, lähdimme illalla koko perhe katsomaan tulokset koulun ovesta. Kun nimeni oli kärkikastissa, isän silmät kostuivat. Sen jälkeen kävelimme kaupungille syömään, mikä ei ollut siihen maailmanaikaan lainkaan tavallista.

Kun Merja sai oppikoulussa kokeista hyviä numeroita, hän vei ne kotimatkalla äidin työpaikalle ihasteltavaksi ja sai palkkioksi pienen makeisen.

– Sekin on tärkeä muisto siitä, kuinka lähiympäristö voi tukea ja kannustaa. Koen olevani Myllymäen kerrostaloalueen kasvattama likka.

Verkostoituja herää

 


Merja Ylä-Anttila jututtaa koulukavereitaan Ritva Rekola-Flinckiä (vas.) ja Hannele Pöntystä Hämeenlinnan torilla.

 

Merja Ylä-Anttilaa kuvaillaan superverkostoitujaksi, jonka urakehityksen taustalla on laaja ja vaikutusvaltainen tuttavapiiri. Näiden verkostojen selitys löytyy lapsuudesta. Ainut lapsi tarvitsi ystäviä.

– Olen tykännyt pienestä pitäen olla porukoissa. Jos minä jotain harrastan, niin ystäviä.

Merja on tässä harrastuksessaan yhtä uskollinen kuin työhistoriassaan. Teini-iän paras kaveri Leena Louhivaara on pysynyt rinnalla koko elämän ensimmäisestä interrailista nykyisiin kaupunkimatkoihin. Kolmen lukiotytön koplaan kuului myös Ritva-Liisa Korhonen, joka oli Merjan luokalla jo oppikouluvuodet Hämeenlinnan tyttölyseossa ja jonka kanssa Merja lauloi ja esiintyi koulun juhlissa.

”Siellä oli kaksi Kivistä, Merja ja Mikko, mutta vain toinen pääsi sisään.”

Esiintyminen oli sen verran hauskaa ja koukuttavaa, että Ritva-Liisasta tuli oopperalaulaja. Merjakin kävi lukion jälkeen testaamassa estradikykyjään teatterikoulun pääsykokeissa.

– Siellä oli kaksi Kivistä, Merja ja Mikko, mutta vain toinen pääsi sisään.

Koulussa Merja viihtyi etenkin äidinkielentunneilla, joilla hänellä oli opettajana paikallinen kulttuuripersoona ja runoilija Hilja Mörsäri. Kapinallista teini-ikää Merja ei muista eläneensä.

Hurriganesin hän sentään näki Hämeenkaaressa ja ensimmäinen oma ulkomaanmatka vei Tukholmaan kuusitoistavuotiaana. Sitä ennen Merja kiersi vanhempiensa kanssa Suomea ja Pohjoismaita autolla ja vankkuriteltalla. Perheen autohistoria kertoo sosiaalisesta noususta: Moskvitš, ­Toyota ja lopuksi Volvo.

Lukiovuosien jälkeen pikkukaupungin idylli oli tehnyt tehtävänsä. Sieltä piti päästä ”suureen maailmaan”. Suuri maailma oli yhtä kuin Helsinki ja Laajasalon kristillisen opiston medialinja.

– Sen vuoden aikana päätin, ettei minusta tule näyttelijää eikä juristia, vaan haen opiskelemaan viestintää.

Tuliainen ilman palautusoikeutta

Ennen Helsingin yliopistoa Merja palasi vielä puoleksi vuodeksi työharjoitteluun kotiseudulleen Hämeen Sanomiin. Hämeen Sanomista tuli hänen kasvattajaseuransa journalistiksi. Nuorelle harjoittelijalle uskottiin vastuuta ja häntä evästettiin tehtäviinsä.

Opiskelu yliopistossa alkoi tammikuussa 1981, ja Merja teki vielä yhden kesän töitä Hämeen Sanomissa. Seuraavana syksynä MTV Uutiset aloitti toimintansa. Kanavan kesätyöilmoitus kiersi viestinnän opiskelijoiden luennoilla kädestä käteen. Myös Merja päätti kokeilla onneaan ja hakea upouuteen uutistoimitukseen.

Hakijoita pudotettiin kyydistä viikon ajan, kunnes jäljelle jäivät Merja ja pari muuta. Kesätyöpaikassa odotti median uusi aika.

”Kun meillä on kina, Ari sanoo palauttavansa minut Berliiniin.”

– Siellä oli vastassa hirmu innokas uutistoimitus, jossa jaksettiin puhua journalismista yöt läpeensä. Tutustuin ikimuistoisiin persooniin kuten Pekka Karhuvaaraan ja Leena Kaskelaan. Se oli kiihkeää kasvua ja mahtava elämänkoulu.

Yliopistolla Merja oli ainejärjestönsä puheenjohtaja ja järjesti muun muassa opintomatkoja. Yksi niistä suuntautui jakautuneeseen Berliiniin. Samassa bussissa istui opiskelutoveri Ari Ylä-Anttila.

– Rakastuimme sillä matkalla. Joskus harvoin, kun meillä on kinaa, Ari sanoo palauttavansa minut Berliiniin. Minä puolestani totean, että sitä Berliiniä ei enää ole. Et sinä voi.

”Tämä pieni perhe on peruskallioni.”

Ylä-Anttiloiden poika Aleksi syntyi vuonna 1988. Kivisen suvun perinne jatkui: Aleksi jäi ai­noaksi lapseksi.

– Olisin erilainen ihminen ilman äitiyden kokemusta. Tämä pieni perhe on peruskallioni.

Nyt kun takana on 35 yhteistä vuotta, Merja tuntee edelleen tehneensä hyvän miesvalinnan.

– Amor vincit omnia, rakkaus voittaa kaiken. Siihen minä kyllä uskon.

Likasta tulee tytönhupakko

Kesätyön jälkeen Merja jatkoi vuorojen tekemistä Maikkarilla, kunnes hänet vakinaistettiin vuonna 1984. Rakkauden ja työn imu voittivat gradun imun. Opiskelu jäi kesken.

– Pitkään minä sitä harmittelin, mutta en enää. Ehkä minä näillä työnäytteillä jonkin maisteristason olen saavuttanut.

Maikkarissa Merja oli aluksi kulttuuritoimittaja, kunnes Pekka Hyvärinen lähti Suomen Kuvalehden päätoimittajaksi ja Jorma Miettinen kysyi Merjaa hänen paikalleen politiikan toimittajaksi.

”Päätin, että täältä pesee.”

Eduskunnassa Merja törmäsi ensi kertaa tilanteeseen, jossa kollega ei kannustanutkaan.

– Vanhempi toimittaja pysäytti minut eduskunnan portaikossa ja sanoi: ’On se järkyttävää, että MTV lähettää tänne tuollaisia tytönhupakoita romuttamaan uskottavuuden, jota olemme vuosikymmenet rakentaneet.’ Kun hän lopetti, mietin että mitäs nyt. Päätin, että täältä pesee.

Kohta pesikin. Merja sai suuren uutisvoiton, kun hän onnistui onkimaan tietoonsa, että Suomeen suunniteltiin ennen kuulumatonta sinipunaista hallituspohjaa Harri Holkerin johdolla.

– Se oli kova uutisvoitto nuorelle likalle.

Politiikantoimittajana Merja ymmärsi lopullisesti ihmissuhteiden ja verkostojen tärkeyden.

– Jotta kuulee uutisia ja pystyy arvioimaan kuulemaansa, täytyy olla kontakteja monenlaisiin ihmisiin. Se, että mennään kahville ja tutustutaan ihmisiin, on keskeinen osa tätä työtä.

Jaetut muistot elävät

Merja tuntee suomalaisen vallan ja eliitin, mutta yrittää pitää mielessään, mistä likka on kotoisin.

– Tuttavuudet eivät saa vaikuttaa journalistisiin päätöksiin, ja yksityisemmät asiani jaan vain ystävien kanssa.

Merjan äiti kuoli vuonna 2009, kohta yhdeksänkymmentävuotias isä asuu vielä omillaan Hämeenlinnan keskustassa.

”Soitan isälle vähintään kerran päivässä.”

– Soitan isälle vähintään kerran päivässä ja käyn aika usein häntä katsomassa.

Merja arvostaa yhä enemmän niitä ihmisiä, jotka ovat tunteneet hänet pikkutytöstä lähtien. Yksi tällainen on pikkuserkku Jukka, jolta Merja kertoo juuri saaneensa yllätyssoiton.

– Mietimme puhelun lomassa, miten tärkeätä on yhteydenpito, koska olemme ainoat, jotka enää muistavat, millaisia vanhempamme ja isovanhempamme olivat. Tällaisten ihmisten arvo kasvaa ihan määrättömästi, kun ikää tulee. Toinen auttaa toista pitämään muistot elävinä.

Henkilökohtaisten muistojen vaalimisessa ihminen tarvitsee sukuaan ja ystäviään. Siinä ei auta paraskaan työelämän verkosto. Oman isänsä kohdalla Merja näkee, kuinka muistot alkavat hiipua, kun ikätoverit harvenevat.

– Kun katsoimme viimeksi kuvaa isän pesäpallojoukkueesta, isän lisäksi joukkueesta oli hengissä enää yksi pelitoveri.

 


Median portinvartija. ”Median pitää varoa sellaisia äänenpainoja, että koko järjestelmä on mätä”; Merja Ylä-Anttila sanoo.


Esimerkkinä muille naisille

Yhden työuran aikana ehtii tapahtua paljon. Kun Merja kotiutui Maikkariin 1980-luvun kasvun vuosina, vain taivas tuntui olevan kasvun kattona. Nyt lounaalla istuu internetin voittokulun ja me­dian vaikeat vuodet todistanut keski-ikäinen nainen, joka on joutunut viemään läpi puolen tusinaa yt-kierrosta ja irtisanomaan pitkäaikaisia työtovereitaan. Likka huokaisee ennen kuin jatkaa.

– Irtisanomiset ovat olleet raskaimpia ja vaikeimpia päiviäni johtajana. Onneksi aika harva näistä entisistä työtovereista vaihtaa kadulla puolta, kun kohtaamme.

Yleisradion paikkaa Merja ei hakenut, vaan häneen otettiin yhteyttä ja kysyttiin kiinnostusta. Edellisestä vastaavasta soitosta oli kulunut ­17 vuotta. Silloin Matti Packalén kysyi, ottaako Merja vastaan MTV Uutisten päätoimittajan tehtävät.

”Yritin pitää sisäisen epäilevän ääneni pienemmällä.”

– Kun Maikkarin pestiä tarjottiin, mietin tyypillisiä naisten kysymyksiä: pärjäänkö minä ja onko minusta tähän. Nyt yritin pitää tämän sisäisen epäilevän ääneni pienemmällä. Ajattelin, että kaikkia uuden työn asioita ei tarvitse osata ennakkoon, vaan jotain saa työkin opettaa.

Merja sanoo, että naisten kohoaminen johtotehtäviin vaatii pelon selättämistä ja haasteisiin tarttumista.

– Moni ikäiseni nainen on kertonut saaneensa voimaa siitä, että minut valittiin tällaiseen tehtävään tämän ikäisenä. Vielä ei tarvitse hissutella kohti eläkepäiviä, vaan voi mennä kohti uutta.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 17/2018.

Merja Ylä-anttila

SYNTYNYT 1960 Hämeenlinnassa, asuu Helsingissä.

TYÖ Yleisradion ­toimitusjohtaja.

PERHE Naimisissa ­toimittaja Ari Ylä-Anttilan kanssa. Parsikunnan ­aikuinen lapsi Aleksi on ­niin ikään toimittaja.

HARRASTUKSET Luku­piiri, järjestötyö, laulaminen ja kesämökkeily.