"Sillä jokainen joka apua saa, sitä itse tajuu myös antaa", Pave Maijanen tiivisti hittikappaleessaan. Juuri näin toimii espoolainen Tanja Matthews, 42. Rankat kokemukset eivät ole vieneet hänen uskoaan hyviin tekoihin, päinvastoin.

"Tammikuussa 2006 kaksivuotias poikani Joakim sairastui. Hän alkoi kakoa hirveästi, ja lämpö nousi. Vein hänet terveyskeskukseen, jossa neuvottiin antamaan kuumelääkettä ja seuraamaan tilannetta.

Tunnin kuluttua lääkäri soitti perään ja käski heti Jorvin sairaalaan. Tulehdusarvot olivat pilvissä. Sairaalassa epäiltiin rotavirusta, mutta sanoin, ettei se ollut virus. Kurkussa oli jotain ylimääräistä.

Lopulta Joakim meni kotona aivan veltoksi. Kaverini lähti kuskaamaan meitä sairaalaan. Poika oli autossa sylissäni, ja hänen ihonsa alkoi sinertää.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Meidät lähetettiin saman tien ambulanssilla Lastenklinikalle. Pihalla oli vastassa teho-osaston verran porukkaa. Joakim kiidätettiin leikkauspöydälle.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vaikeat vuodet

Joakim oli huomaamattani nielaissut litiumpariston. Koko ruokatorvi oli syöpynyt ja vasen keuhko mennyt kasaan. Hänet leikattiin monta kertaa ja hän kirjaimellisesti taisteli hengestään teho-osastolla monta kuukautta. Tuli jaksoja, jolloin ei voitu tehdä muuta kuin odottaa, miten seuraava yö menee. Mutta poika oli sitkeä ja sinnitteli.

Olin juuri eronnut lasteni isästä, ja hän oli lähtenyt ulkomaille. Kuultuaan onnettomuudesta hän tuli heti takaisin. Joakimin vuotta vanhempi isosisko jäi usein vaille huomiota, koska vietimme paljon aikaa sairaalassa.

Tämä elämävaihe näytti, ketkä ovat todellisia ystäviä. Heiltä koko perheemme sai tosi paljon tukea.

Joakim eli letkuravinnolla kaksi vuotta. Työskentelin siihen aikaan perushoitajana. Työkaverini järjestivät yllätyksekseni pienen rahakeräyksen, koska he tiesivät, kuinka kalliita letkulla annettavat ravintoliuokset ovat. Pääsimme elämän alkuun ennen kuin Joakim alkoi saada Kelan vammaistukea.

Onneksemme Hollannista löytyi kirurgi, joka rakensi Joakimin omasta ohutsuolesta hänelle uuden ruokatorven. Leikkaus kesti 13 tuntia. Parin kolmen viikon päästä siitä poika pääsi kotiin.

"Siirrännäisleikkauksen jälkeen koin jääneeni vanhempana täysin vaille vertaistukea."

Joakim käy edelleen kahdesti vuodessa Lastenklinikalla tutkimuksissa. Siirrännäinen ei kasva samalla tavalla kuin oikea ruokatorvi, vaan sitä pitää laajentaa joka toinen vuosi. Kontrolleja jatketaan näillä näkymin ainakin siihen asti, kun hän on täysikasvuinen, mahdollisesti koko loppuelämä.

Joakim on nyt 14-vuotias ja suhtautuu kontrollikäynteihin tosi reippaasti. Juuri äskettäin lääkärit totesivat, että keuhkot ovat kunnossa ja paino noussut. Olosuhteisiin nähden Joakim voi todella hyvin. Hän on iloinen ja elää normaalia teinipojan elämää.

Kipinä vapaaehtoistyöhön

Siirrännäisleikkauksen jälkeen koin jääneeni vanhempana täysin vaille vertaistukea. Samanlaisia operaatioita ei ollut aiemmin tehty Suomessa. Ehkä juuri siksi halusin ryhtyä tukihenkilöksi perheille, joiden lapsella oli ruokatorviongelmia. Kävin paljon Meilahden Ronald McDonald -lastentalossa keskustelemassa, ja jotkut vanhemmat kävivät minun kotonani.

Voimani eivät kuitenkaan riittäneet kovin pitkään. Sanoinkin perheille, joiden pahin kriisi oli ohi, että voisivatko he jatkaa, koska itse en silloin jaksanut.

"Tapani auttaa on konkreettista ja epävirallista. Jos jollain ei ole ruokaa, vien ruokaa. "

Sain kuitenkin kipinän vapaaehtoistyöhön, vaikka olen tainnut omaksua auttamishalun jo äidinmaidosta. Minä vain olen sellainen ihminen, jolle ystävät ja sukulaiset helposti kertovat huolistaan.

Tapani auttaa on konkreettista ja epävirallista. Jos jollain ei ole ruokaa, vien ruokaa. Jos joltain lähtee työpaikka tai on muuten tarve täyttää anomuksia, menen auttamaan ja lähden mukaan virastoihin.

Muutama vuosi sitten olin ystäväni tukena synnytyksessä, kun hänen miehensä ei halunnut mennä mukaan. Se oli elämäni hienoimpia kokemuksia. Minusta tuli lapsen kummitäti.

"Tukea tarvitsevat ovat tavallisia perheitä"

Joulun jälkeen 2014 huomasin Facebookissa valtakunnallisen Jouluapu-sivun. Ajattelin, että vaikka minunkaan lapseni eivät saaneet paljon lahjoja, niin jotain he kuitenkin saivat. Oli paljon perheitä, joiden lapsilla ei ollut mitään.

Niinpä perustin ex tempore Facebook-ryhmän nimeltä Apua vähävaraisille pääkaupunkiseudulla*. Sen ideana on yhdistää avuntarvitsijat ja -antajat sosiaalisessa mediassa vuoden ympäri.

Asetin vaatimattomaksi tavoitteekseni auttaa yhtä tai kahta perhettä. Rajoitin piirin pääkaupunkiseutuun, koska halusin viedä avun perille itse.

Kutsuin mukaan Facebook-kavereitani ja pyysin jakamaan linkkiä eteenpäin. Jäseniä liittyi heti muutamia, ja samalla viikolla veimme ensimmäiset ruuat.

"Palautetta tulee kaikilta tukea saaneilta. Usein kiitokset nostavat kyyneleet silmiin."

Toiminta on kasvanut vauhdilla. Jouluna 2015 veimme apua 20 perheelle. Seuraavana vuonna perheitä oli jo 200. Ryhmää pyörittää lisäkseni kolme muuta aktiivia, ja jäseniä on liki 8 500.

Tukea tarvitsevat ovat tavallisia perheitä, jotka ovat kohdanneet sairautta tai jotain muuta yllättävää. Ruuan, vaatteiden, lelujen ja muiden tavaroiden välittämisen lisäksi ohjaamme heitä oikealle luukulle.

Yhteiskunta ei tule kenenkään ovelle tarjoamaan apua, eikä ihmisellä itsellä välttämättä ole kriisitilanteessa voimavaroja asioiden selvittelyyn.
On myös pienellä eläkkeellä kituuttavia yksinäisiä vanhuksia, joilla on esimerkiksi isot lääkemenot. Yksinäisyys sinänsä voi olla heille ongelma.

Palautetta tulee käytännössä kaikilta tukea saaneilta. Usein kiitokset nostavat kyyneleet silmiin. Monet auttajamme ovat ystävystyneet autettavansa kanssa.

Toinen romahdus

Jätin perushoitajan työt 2010, koska tunsin, etten pystynyt tekemään tarpeeksi. Minun teki pahaa, kun vanhukset saivat kylmän aterian, koska heitä ei ehditty syöttää ajoissa.

Voimattomuuden tunne oli lamaannuttava. Kun työ ei enää täyttänyt päiviäni, iski täydellinen uupumus ja sairastuin masennukseen. Taustalla olivat tietysti myös Joakimin raskaat hoitovuodet.

Yritin opiskella lisää hoitoalaa, mutta siitä ei tullut mitään. Tammikuussa 2016 aloitin merkonomiopinnot Omnian aikuisopistossa Espoossa.

Huhtikuussa maailmani romahti jälleen. Miesystäväni kuoli yllättäen oman käden kautta. Emme asuneet saman katon alla, mutta olimme pitäneet yhtä seitsemän vuotta.

En usko, että hän oli suunnitellut sitä. Luulen, että hänellä vain napsahti päässä. Se tapahtui minun ja lasteni asunnossa. Onneksi emme olleet silloin paikalla.

Emme pystyneet enää menemään kotiin. Minä majailin naapurissa ja lapset asuivat isänsä luona, kunnes saimme järjestettyä uuden asunnon. Sain kriisiapua ja kävin psykiatrin vastaanotolla. Jouduin keskeyttämään opinnot ja jäämään sairauslomalle.

"Avun saaminen voi häkellyttää. Ihminen kysyy itseltään, onko ansainnut sen."

Meidän piti aloittaa aivan alusta. Kun en enää saanut opintorahaa, elimme pari kuukautta vailla tuloja. Ilman ystävieni apua emme olisi pärjänneet. Sain tukea myös perustamastani Facebook-ryhmästä. En olisi ikinä osannut kuvitella, että niin voisi käydä.

Hyvä kiertämään

Omakohtainen kokemus osoitti, että avun saaminen saattaa häkellyttää. Ihminen kysyy itseltään, olenko oikeasti ansainnut kaiken tuen ja kuinka pystyn koskaan kiittämään tarpeeksi.

Kun itse autan ryhmässä muita, en jää kaipaamaan kiitosta tai vastapalvelusta. Kun saa apua, hyvää ei tarvitse palauttaa avunantajalle, vaan mieluummin jollekin sitä tarvitsevalle.

"Täytyy vain nousta joka aamu, tehdä parhaansa ja toivoa parempaa."

Facebook-ryhmän etusivulla on motto: "Älä koskaan anna periksi. Huominen voi olla päivä, joka tuo juuri, mitä tarvitset ja kääntää elämäsi ympäri." Se kuvastaa elämänasennettani.

Kuulostaa kliseeltä, mutta uskon ajan parantavan haavat. Pitää mennä eteenpäin niillä eväillä, jotka on käytettävissä. Täytyy vain nousta joka aamu, tehdä parhaansa ja toivoa parempaa.

Parantava aika voi olla pitkä tai lyhyt. Kyse on siitä, millä keinoin aikaa kestää. On hyväksyttävä, että elämään kuuluvat myös toivottomuuden tunteet.

Lapseni antavat minulle voimia katsoa eteenpäin. Myös vapaaehtoistoiminta on tärkeä asia elämässäni. Toisia auttaessani teen samalla omaa surutyötäni."

* Apua vähävaraisille pääkaupunkiseudulla -Facebook-ryhmä on lopettamassa toimintaansa. Ryhmän takana oleva porukka on avannut uudet sivut, koska he ovat perustaneet yhdistyksen. Uuden Apuna Ry Avustus -ryhmän löydät Facebookista klikkaamalla tästä. 

 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 2/2017.

Sisältö jatkuu mainoksen alla