Psykiatri Ben Furman, 69: "Kun lapsenlapsi pyytää keinumaan, kannattaa keinuttaa"

Keittiön pöydälle on levitetty hopeanvaaleaa kangasta, jonka päärmettä pitkin nuppineulat kulkevat tarkassa rivissä. Hetki sitten Ben Furman ompeli tässä keittiöön uusia verhoja.

Kerrosta ylempänä Benin kotona on pieni studio. Siellä on tavallista paremmat valot, kamera ja mikrofoni, ja niiden ääressä Ben istuu usein.

Vimmansa vuoksi Ben, 69, on eläkkeellä vain osittain.

Edellisiltana hän otti etäyhteyden kuuteenkymmeneen suomalaiseen opettajaan, ja tänään vuorossa on ryhmä saksalaisia.

Benillä on vimma levittää tietoa ratkaisukeskeisestä lyhytterapiasta ja -menetelmistä, koska niihin hän uskoo.

Vimmansa vuoksi Ben, 69, on eläkkeellä vain osittain. Tehtävää riittää myös vapaa-ajalla. Autotallissa on moottoripyörä huollettavana, ja venekin vaatii huomiota.

Katse eteen eikä taakse

Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Tästä ajatuksesta psykoterapeutti Ben Furman tunnetaan parhaiten.

Kyse on siitä, että menneisyyden kaivelun sijaan keskitytään tähän hetkeen ja tulevaisuuteen.

Menneisyyden kokemuksista voi ottaa opiksi, mutta Benin mielestä tulevaisuutta ei menneisyys määritä. Se on ollutta ja mennyttä.

– Jos terapiassa vatvotaan vuosikausien ajan vaikeita menneitä kokemuksia, niihin voi jäädä jumiin. Siitä on pelkästään haittaa, Ben sanoo.

Parempi on löytää keinoja siihen, kuinka voisi elää hyvää elämää nyt. Benille itselleen hyviä ovat esimerkiksi päivät, jolloin hän herää aamulla seitsemän jälkeen, käy postilaatikolla ja hakee päivän lehden.

Näin hän teki tänään. Hän myös tarkasti sähköpostit ja katsoi kalenteria: oliko ohjelmassa koulutuksia tai kirjan kirjoittamista?

Jos vuosia vatvoo menneitä kokemuksia, niihin voi jäädä jumiin.

Joskus tällaisina lähes vapaina päivinä Ben lähtee rautakauppaan, lukee tai kuuntelee äänikirjoja.

Hänen suosikkinsa on keskitysleireistä selvinneen Eddie Jakun omakohtainen Maailman onnellisin mies. Sen Jaku saneli lähes 100-vuotiaana.

– Eräänä päivänä Jaku päätti ryhtyä maailman onnellisimmaksi mieheksi. Mistä hän sitten sen onnensa löysi? Perheestä, lapsista, lastenlapsista ja näin poispäin. Ei kauhean yllätyksellistä, mutta samaistuttavaa. Opetus on siinä, että hän ei katkeroitunut järkyttävistä kokemuksistaan, vaan katsoi eteenpäin.

Benillä itsellään on kaksi lastenlasta, ja heitä hän tapaa viikoittain. Pieniä tyttöjä varten kotona Helsingin Kuusisaaressa on lelukori.

Onni ei löydy vain perheestä ja lapsista.

Aikuisten lasten varalle keittiön kaapista löytyy ateriatölkkejä. Niiden avulla Ben valmistaa lapsille thaimaalaisen päivällisen koska vain.

Mutta ei Ben sano, että hänen onnensa löytyisi vain perheestä ja lapsista. Ei Ben sano sitäkään, että onni löytyisi aina tässä ja nyt, sillä silloinhan kaikki vain olisivat, eikä mitään saisi aikaiseksi.

– Onneen tarvitaan suunnitelmia ja tunne, että tekee asioita, joilla on merkitys. Saan kiksejä suunnitelmista.

Ja suunnitelmia hänellä riittää. Tulossa on koulutusmatka Iraniin, mutta ensin Ben aikoo rakentaa sängyn lapsenlapselle.

Intohimosta elämäntehtäväksi

Kun Ben työskenteli 1980-luvun alussa Lapinlahden sairaalassa, vallalla olivat psykoanalyysi ja pitkäkestoiset terapiat.

Ulkomaanmatkat avasivat Benin silmiä –psyko­analyysin lisäksi oli siis muitakin suuntauksia.

Häntä kiinnostivat menetelmät, joissa terapia olisi lyhyttä ja suuntautuisi asiakkaan tulevaisuuteen. Terapiassa tavattaisiin perhettä tai muuta yhteisöä, jossa asiakas sillä hetkellä elää.

– Teimme psykiatrian vallankumousta.

Ajoittain työ oli tervanjuontia, mutta tavoite motivoi: minä hetkenä hyvänsä ratkaisukeskeinen lyhytterapia hyväksyttäisiin hoitomuodoksi ja perheterapiakin löisi läpi, Ben uskoi.

Teimme psykiatrian vallankumousta.

Ei siinä vallankumouksen keskellä ehtinyt ihastella omien lasten kasvun yksityiskohtia.

– Ratkaisukeskeisestä lyhytterapiasta tuli ensi­sijainen kiinnostuksenkohteeni. Koin, että sillä on ihmisille paljon annettavaa, Ben sanoo.

Työt tulivat kotiin, eikä se Benin mielestä ollut ongelma. Totta kai hän osasi kuunnella vaimoa ja lukea lehteä samaan aikaan, olihan hän ammattilainen.

– Mitähän tapahtuisi, jos me käyttäytyisimme kotona yhtä hyvin kuin töissä, Ben sanoo.

Hiekkalaatikolla lasten seurana istuminen tuntui Benistä lähinnä painajaismaiselta. Jos lasta piti keinuttaa tai lapsi näytti leikkejään, ajatukset sujahtivat nopeasti omiin kiireisiin.

Mitähän tapahtuisi, jos me käyttäytyisimme kotona yhtä hyvin kuin töissä?

Silti Ben hoiti myös isän tehtäviä. Lapsia hän kasvatti ilon avulla. Tytär esimerkiksi oppi laskettelemaan leikkimällä sirkuskoiraa: kun temppu oli tehty, sai namun.

– Kun rehellisiä ollaan, lapset olivat lähinnä tiellä silloin, kun itselläni oli tekeillä miljoona asiaa. Olin raakile.

Ben 2.0.

Kolmenkymmenen vuoden ajan Ben on toivonut, että ratkaisukeskeinen lyhytterapia lyö läpi minä hetkenä hyvänsä.

– Edistystä on tapahtunut paljon, ja menetelmiä voi opiskella yliopistotasolla Suomessakin, mutta läpimurtoa olen saanut odottaa.

Benin on vaikea uskoa, että aikaa on kulunut näin paljon. Mihin se on mennyt?

Jotain Ben tekisi nyt toisin, jos vielä voisi.

– Olisin voinut olla kannustavampi isä ja leikkiä enemmän. Mutta ei sellaista vanhempaa kai olekaan, jolla ei olisi huonoa omaatuntoa.

Onneksi asiaa voi paikata. Aikaa voi antaa nyt, ja kuunnella. Kun aikuinen tytär haluaa puhua lapsuudestaan, Ben on oppinut, että ei väitä vastaan, vaikka muistaisi tilanteet toisenlaisella tavalla.

Ei sellaista vanhempaa kai olekaan, jolla ei olisi huonoa omaatuntoa.

– Kun toinen haluaa jakaa kokemuksensa, kannattaa pitää suunsa kiinni.

Hän on oppinut myös tämän: kun lapsenlapsi pyytää keinumaan, kannattaa keinuttaa.

Kun keinuttaa, voi seistä ilman kiirettä ja ihailla lasta, jonka keinu kiitää jo eteenpäin.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 11/2023. Tilaajana voit lukea sen täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.