Psykoterapeutti ja kirjailija Katriina Järvinen uskoo, että ihmisessä on monta minää. Hän on opetellut elämään omiensa kanssa.

Jokaisen pitäisi päästä pariksi tunniksi Katriina Järvisen sohvalle.

Saisi ojentaa jalat ja kysyä vaikka että "mitäs tämän inhottavan häpeän tunteen kanssa tehdään, koska minulla on taipumus velloa siinä"?

Saisi kokea helpotuksen tunteen, kun Katriina alkaisi kertoa, ettei taipumusta häpeään tarvitse kokonaan yrittää poistaa, sillä sitä jopa tarvitaan.

Muutaman tunnin aikana kävisi selväksi – kuten nyt tapahtuu – että tässäpä on psykoterapeutti, antropologi ja sosiaalipsykologi, joka auttaa ihmisiä suhtautumaan armollisesti itseensä. Hän on opetellut tekemään niin itsekin ja kirjoittanut aiheesta kirjan. Saanko esitellä monenlaiset minämme ilmestyy ensi vuoden alussa.

Hämärässä, tunnelmallisessa vastaanottohuoneessa Helsingin Katajanokalla istuu nyt kirjailija, joka uskoo, että meissä jokaisessa on monta minuutta ja minää. Ne eivät ole täydellisiä eivätkä vahingoittumattomia.

Kirjassaan Katriina kertoo, kuinka hän itse oppi elämään omien minuuksiensa kanssa.

Mekin voimme.

Kuka minä olen?

Katriina, 54, kasvoi fundamentaalisessa helluntailaisessa perheessä ja uskonyhteisössä. Perheessä oli tärkeintä kunnioittaa vanhempia. Elämänilot olivat syntiä. Katriina oli iloinen lapsi, mutta häntä kutsuttiin "surun lapseksi", koska hän ei ollut tehnyt henkilökohtaista uskonratkaisua. Sellainen vaadittiin jo lapselta. Leima jätti häneen jäljet. Hänestä tuli ikuinen altavastaaja, joka syyllistyi helposti.

Vuosikymmeniä myöhemmin hän kertoi Uskontojen uhrien tuki -järjestön seminaarissa, että hänen minuutensa rajat rikottiin niin, ettei hän tänä päivänäkään tunne niitä vahvoiksi.

Isä oli saarnaaja, äiti siivosi varakkaiden ihmisten koteja. Katriina teki omat valintansa. Vaikka häntä ei patistettu opin tielle, hän kirjoitti ylioppilaaksi ja pääsi opiskelemaan yliopistoon kulttuuriantropologiaa.

Hän ymmärsi vasta myöhemmin, ettei se ollut työläisperheissä itsestäänselvyys.

– Niihin aikoihin myös Jumalan ohjaama minuus alkoi murentua minussa, Katriina sanoo.

Valheellinen, rakennettu minä ei toiminutkaan.

Hän alkoi kysyä itseltään, millainen hän oikeasti halusi olla. 19-vuotiaana hän irtautui uskonyhteisöstään. Vanhemmat surivat. Katriina alkoi tutustua itseensä.

Lapsena hänen suosikkiradio-ohjelmansa oli ollut Viisasten kerho. Hän luuli, että sivistys tarkoitti nippelitietämystä ja täytti opiskelijasolunsa hyllyn kirjoilla, jotka käsittelivät Darwinin tutkimusmatkoja, jazzin historiaa tai Latinalaisen Amerikan vallankumouksia. Jonain päivänä luenkin ne, hän vakuutti itselleen.

Kun potentiaalinen poikaystävä oli tulossa käymään, hän levitteli kirjoja ympäri huonetta, yhden vessaankin. Hän oli kuullut, että kulttuuri-ihmiset lukevat jopa pöntöllä.

Poika silmäili asuntoa.

"Yritätkö tehdä minuun vaikutuksen?" hän kysyi.

Valheellinen, rakennettu minä ei toiminutkaan.

Katriina ei tiennyt, kuka oli.

Säilytä kasvosi, tai…

Sitten Katriina törmäsi opinnoissaan sosiologi Erving Goffmanin teorioihin. Tämä selitti, että elämä on teatteria. Ihmisten kohtaamiset ovat kuin teatteriesityksiä, joissa kulissien, puvustuksen ja lavastuksen täytyy toimia ollakseen uskottavia. Ajatus kolahti Katriinaan.

Katriina tajusi: hän oli ollut kuin näyttelijä ensimmäisissä harjoituksissa.

Goffmanin mukaan asiat sujuvat, jos jokainen vie rooliosuutensa läpi onnistuneesti. Aina siinä ei onnistuta, kuten Katriinan epäonnistunut kulttuurikodin rakentaminen oli osoittanut. Katriina kirjoittaa:

"Ihmislaumassa hämmennys on yhteinen uhka. Siksi sitä yritetään välttää kaikin tavoin. On tärkeä taito auttaa toisia hämmentävän tilanteen yli. Goffman kutsuu ’kohteliaan tarkkaamattomaksi’ sitä tapaa, jolla yritetään viestittää, ettei olla huomattu toisen ilmavaivoja tai märkiä kainaloita. Ihmisten kohtaamisessa ollaan usein heikoilla jäillä. Ei saa vetäytyä, sooloilla, näytellä yli tai varastaa show’ta, ellei se sovi tilanteen luonteeseen. Pitää säilyttää omat ja muiden kasvot."

Katriina tajusi. Hänhän oli ollut kuin näyttelijä ensimmäisissä harjoituksissa. Hän ei ollut ymmärtänyt, kuinka käyttäytyä. Mutta sen hän ymmärsi jo, että työväenluokkainen tausta ja uskovaisen yhteisön tiukat normit olivat vaikuttaneet häneen enemmän kuin hän oli tajunnutkaan.

Vika ei ollutkaan pelkästään hänessä.

Hullunrohkea lapsi

Katriina kertoo kirjassaan traumaattisesta lapsuudenpäivästä. Hänen perheensä oli kutsuttu naapuriin, ei-uskovaisten Virtasten vieraaksi. Asiasta puhuttiin kotona huolestuneeseen sävyyn.

Virtasilla Katriinan isä todisti heti alussa uskostaan ja kutsui perheen Saalemin herätyskokouksiin. Tunnelma laski. Istuttiin hiljaa. Katriinalle oli opetettu, ettei aikuisia saanut keskeyttää, mutta nyt hänen tilaisuutensa oli tullut.

Hän lausui kirkkaalla äänellä:

"Äiti on sanonut, että Virtaset on aika kummallista väkeä."

Äiti punastui.

"Lopeta tuollaisten hullujen puhuminen, nyt kyllä olet tuhma", hän parahti.

Mutta Katriina tiesi olevansa oikeassa ja uskalsi siksi uhmata kieltoa:

"Ei ole hulluja puheita. Olet sanonut, että Virtaset on kummallista väkeä. Isäkin on sanonut. Olette monta kertaa molemmat sanoneet niin."

– Siinä puhui minun hullunrohkea minäni, Katriina sanoo nyt sohvalla.

Se minä on hänessä tallella.

Tyyneys olikin virhe

Katriinalla on monta minää. Ne ovat vähitellen oppineet tulemaan toimeen keskenään.

On huonoitsetuntoinen minä, joka häpeää kaikkea ja yrittää ohjata elämää. Se on yrittänyt korjata lapsuudenkokemuksia ja hetkittäin suorittanut äitiyttä niin, että Katriina halusi olla lasten kanssa kotona lähes taakaksi asti.

Sitten on hullunrohkea minä, joka kailotti Virtasilla ja haluaa hallita tilanteita, jos muut eivät kykene.

"Olen hirveän tyytyväinen siihen, että pystyn olemaan raivopää."

Ehkä voisi sanoa, että on myös buddhalainen minä, joka on elänyt kolme buddhalaista kautta löytääkseen elämänsä laajemmassa kehikossa. Buddhalaisuutta Katriina alkoi tutkia sen jälkeen, kun hänestä tuntui, ettei psykologinen itsensä tutkiminen vienyt enää pidemmälle.

– Mutta minä suoritin buddhalaisuutta.

Katriinan mielestä häpeä ja syyllisyys ovat tärkeitä tunteita.
Katriinan mielestä häpeä ja syyllisyys ovat tärkeitä tunteita.

Katriina esimerkiksi luuli, että parisuhde toimisi parhaiten, jos hän olisi aina tyyni ja lempeä. Äitinäkin hänen olisi pitänyt olla vain ystävällinen. Hän ei kyennyt olemaan se normaali, välillä raivokaskin äiti, joka leppyisi ja jonka kanssa asiat olisivat seuraavana päivänä taas hyvin. Jos hän raivostui, hän soimasi itseään. Miksi huudat ja riehut, sinunhan pitäisi olla edistynyt!

Lopulta hän tajusi, että jos hän jatkaisi isojen tunteiden tukahduttamista, hän vain keräisi kaunaa itseään kohtaan. Nykyään hän tutkailee suuttumisiaan kuin eilistä ukkospilveä.

– Olen hirveän tyytyväinen siihen, että pystyn olemaan raivopää. Toivon, että tyttäristänikin tulee sopivasti raivoavia äitejä, jotka ovat sitten kivoja ja ihania.

”Olen häpeäherkkä”

Katriinan työläin minä on häpeäminä. Se on vuosien varrella hävennyt perhetaustaa, omia kirjojaan, ulkonäköään ja sitäkin, että hän on julkisesti kertonut vaikeasta perhetaustastaan.

Vuonna 1998 Katriina antoi pitkän harkinnan jälkeen Yliopisto-lehteen julkaistavaksi lyhyen tekstin siitä, kuinka hän työläisperhetaustansa takia tunsi yliopistolla ulkopuolisuutta eikä hallinnut "sosiaalista koodia", joka yliopistomaailmassa vallitsi.

Monet kollegat lakkasivat tervehtimästä. Jotkut kysyivät, oliko hän masentunut vai menettänyt mielenterveytensä.

Häpeä on vähän kuin diabetes: siitä ei pääse kokonaan eroon.

Katriinalta kesti useampi vuosi toipua siitä.

– Olen häpeäherkkä, hän sanoo rauhallisesti.

Hänen persoonaansa kuuluu häpeävä minä, joka haluaisi välillä vaipua maan alle. Häpeä on kuin diabetes tai verensokerin notkahdukset: siitä ei voi päästä kokonaan eroon. Siksi Katriina on opetellut suhtautumaan häpeää aiheuttaviin tilanteisiin uudella tavalla.

Hän on alkanut ajatella, että häpeä ja syyllisyys ovatkin tärkeitä tunteita.

– Ihminen on laumaeläin. Häpeä säätelee suhdetta muihin lauman eläimiin. On jopa vaarallista, jos häpeästä yrittää päästä kokonaan eroon. Se ei onnistu. Siitä saattaa tulla häpeänpeittämisprojekti, joka voi ilmetä röyhkeytenä ja piittaamattomuutena, Katriina sanoo.

Nyt hän on tyytyväinen, että teksti julkaistiin hänen häpeästään huolimatta. Sen merkitys avautui vasta myöhemmin, sitten kun monet monet muutkin uskalsivat kertoa luokkataustaansa liittyvästä häpeästä.

Itseinhon kanssa oppii elämään

Kun Katriina kirjoitti kotona uusinta kirjaansa, hän ajatteli lukuisia kertoja: voi että mä olen paska.

Aivan kuten silloinkin, kun hän kirjoitti edellisiä kirjojaan Kaikella kunnioituksella, Vapaa nainen törmää todellisuuteen ja Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa, edellistä Tuulikki Pietilän ja jälkimmäistä professori Laura Kolben kanssa.

Terapia-asiakkaita kohdatessaan Katriina saa olla itsekin takki väärinpäin.

Kirjoittaminen nostattaa itseinhoa. Joskus se tuntuu jopa vihalta itseä kohtaan. Niinä hetkinä Katriina surffaa netissä ja tutkii, haetaanko johonkin laitossiivoojan tai kirjanpitäjän paikkaa. Olisiko tarjolla töitä, joissa oman nimen ei tarvitse näkyä?

Ei Katriina oikeasti aio jättää kirjoittamista. Hän tietää, että noina hetkinä huonoitsetuntoinen minä on ottanut vallan.

– Se minä ei ole hyvä ohjaamaan elämääni, eikä sen pidä antaa tehdä suuria päätöksiä, Katriina sanoo.

Hän kirjoittaa edelleen maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Tiistaisin ja torstaisin tulevat terapia-asiakkaat. Ne päivät ovat tärkeitä. Saa olla ihmisten sisäisen maailman kanssa tekemisissä.

– Saan itsekin olla takki väärinpäin, Katriina sanoo.

Kohta kuoriutuu uusi minä

Katriinan kanssa keskusteleminen on kuin raikkaan kesätuulen henkäys talviaamussa. Vaikka hän kertoo vaikeista asioista, hänessä on lempeyttä ja elämänkeveyttä. Hän ei yritä olla täydellinen. Hän haluaa muuttaa mielipiteitään, jos siltä tuntuu. Ja hurahdella. Hän on kokeillut kaikkea: suolihuuhteluja, auransa valokuvauttamista, keskusteluja näkijän kanssa.

– Eikä hävetä yhtään!

Katriina katsoo mielellään dokumentteja ihmisistä ja siitä, miten he muuttuvat. Hän suorastaan rakasti Herlinien varakkaasta suvusta kertovaa Koneen ruhtinaat -kirjaa, joka sai hänet lopullisesti tajuamaan, ettei raha tuota automaattisesti onnea.

Kirjan päähenkilön Pekka Herlinin tytär Ilona oli Katriinan kanssa yliopistossa samoilla luennoilla.

– Olimme eri puolilta yhteiskuntaa. Mutta olimme molemmat kärsineet.

"Näemme itsemme tulevaisuudessa aikaansaavina, vähemmän väsyneinä ja sosiaalisina."

Viime aikoina Katriinasta on alkanut kuoriutua esiin uusi minuus. Ensimmäisen kerran 20 vuoteen hän ei opeta yliopistolla, ja Katriina Järvinen Helsingin yliopistosta vaihtuu nyt pelkkään Katriina Järviseen.

Katriina huomasi sanoneensa viime vuosina yhä useammin opiskelijoille, että "totta puhuen en ole koskaan ymmärtänyt tätä" ja "onko tämä tosiaan oikeasti näin, näin täällä väitetään". Hän alkoi ajatella itse.

Nyt hän ei enää tarvitse lähdeviitteitä sanomistensa perään. Hän ryhtyi itse auktoriteetiksi mutta varoittelee itseään rakentamasta kaikkeen kykenevää ihanneminää. Hän tietää, että ihmisellä on taipumus nähdä tulevaisuuden minänsä paremmassa valossa kuin nykyinen. Siksi suunnitelmat ovat välillä epärealistisia.

– Näemme itsemme tulevaisuudessa aikaansaavina, vähemmän väsyneinä, sosiaalisina ihmisinä, joilla ei ole lainkaan ihmissuhdeongelmia.

Myös Katriinan avomies tulee työläisperheestä. Hänelläkin on akateeminen tutkinto. He esittävät nyt yhdessä keskiluokkaisen perheen "teatteria".

– Tunnemme olevamme amatöörinäyttelijöitä, jotka esittävät keskiluokkaisia, mutta jotka oikeasti eivät ole sitä, Katriina sanoo huvittuneena.

Kotona he eivät esitä mitään.

Heillä ei pukeuduta jouluaterialla hienoihin korkokenkiin, pukuun ja solmioon.

Silti Katriina ei koskaan arvostelisi niitä, jotka niin tekevät.

 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Katriina Järvinen

Syntynyt: 1962 Tampereella, asuu Helsingin Kalliossa.

Työ: Kirjailija, psykotera-peutti, kulttuuriantropologi ja sosiaalipsykologi. Uusin teos Saanko esitellä monenlaiset minämme (Kirjapaja).

Perhe: Avomies, kaksi aikuista tytärtä.

Harrastukset: Rakkaiden ihmisten kanssa oleminen, paikkojen ja asioiden tutkiminen, fyysinen ja henkinen liikkeellä pysyminen.

Satu Silvo pitää itsensä kunnossa hyvällä ravinnolla, joogaamalla ja pyöräilemällä. Huoli ympäristöstä ja halu edistää lasten ja nuorten hyvinvointia on vienyt mukaan politiikkaan. Tässä sarjassa tunnettu henkilö kertoo elämänsä tärkeimmistä numeroista.

1 hullu nero

Vuodet 1981–85 Jouko Turkan oppilaana olivat minulle tärkeitä. Turkka korosti tekemisen intohimoa ja heittäytymistä. Näyttelijä ei voi tulla lavalle haukotuksen ja purkansyönnin lomassa, vaan hänen on pidettävä kehonsa käynnissä koko ajan.

”Rystysillä punnertaminen sai minut itkun ja raivon partaalle.”

Harjoitukset olivat rankkoja, mutta pärjäsin, koska minulla oli hyvä peruskunto. Rystysillä punnertaminen tosin sai minut itkun ja raivon partaalle.

Turkka oli nero mutta samalla arvaamaton. Kerran Kamelianaisen harjoituksissa hän sanoi, että seuraavana päivänä juodaan ”nänneillä samppanjaa”. Maalaistyttönä vastasin vaistomaisesti, että minähän en tissejäni rupea näyttämään. Mutta sitä harjoitusta ei koskaan tehty.

24 vuotta freenä

Valmistuttuani tein Helsingin kaupunginteatterissa pitkään isoja rooleja. Olin mukana myös elokuvissa ja televisiosarjoissa. Samaan aikaan sain kaksi lasta, ja äitiys aiheutti tietysti taukoja työhön. Huomasin, että teatterista ansaitsemani nuoren näyttelijän palkka meni kokonaan lastenhoitajalle.

”Sanoin itseni spontaanisti irti.”

Lapset varttuivat, mutta minulla oli jatkuva huoli ja huono omatunto, koska olin niin paljon heistä erossa. Kysyin, voisinko tehdä yhden tai kaksi roolia neljän viiden sijasta. Se ei käynyt. Sanoin itseni spontaanisti irti ja siitä lähtien, 24 vuotta, olen ollut freelancer.

4 ateriaa

Pidän huolta säännöllisestä ateriarytmistä. Syön neljä kertaa päivässä jotakin, koska haluan pitää verensokerin tasaisena. Sitä säätelevä insuliini on hormoni, jota ei pidä ärsyttää.

Kymmeneen mennessä nautittu aamiainen on hyvä alku päivälle. Lounaan syön yleensä ravintolassani Silvopleessä, jossa on tarjolla puhdasta kasvisruokaa.

”Ennen esitystä nautin ”lääkinnällisen” annoksen kahvia.”

Ennen esitystä nautin pirtelön ja ”lääkinnällisen” annoksen kahvia. Esityksen jälkeen teen kotona aterian vaikkapa avokadosta, oliiviöljystä, sitruunasta ja kirsikkatomaateista.

856 ääntä

Minut valittiin viime keväänä Helsingin kaupunginvaltuustoon 856 äänellä vihreiden listalta. Haluan kantaa korteni yhteiseen kekoon, sen verran minussa on maailmanparantajaa. Erityisen lähellä sydäntäni ovat luontoarvojen säilyminen sekä lasten ja nuorten hyvinvointi.

 


– Vaihdan liikuntalajia vuoden välein, mutta jooga on pysynyt, Satu Silvo sanoo.

 

3 joogahetkeä

Vaihdan liikuntalajia muutaman vuoden välein, mutta iyengarjooga on tullut jäädäkseen. Käyn joogassa 2–3 kertaa viikossa. Siinä tehdään tosi tarkkaa työtä puolitoista tuntia kerrallaan.

”En ryntää lääkäriin joka inahduksesta.”

Jooga tekee minut onnelliseksi. Kehon herkkyys ja joustavuus paranevat, mikä vaikuttaa kaikkeen liikkumiseen ja vähentää loukkaantumisen riskiä.

Iyengarjooga tuo myös asenteen, että haluan itse hallita kehoani enkä ryntää lääkäriin joka inahduksesta.

3500 kilometriä

Liikun sähköavusteisella polkupyörälläni 3 500 kilometriä vuodessa. Ajaessa kehoon tulee muisto lapsuudesta, kun tuuli vain tuiversi tukkaa. Olen yhtäkkiä kuin 14-vuotias.

Jotkut vastustavat sähköpyöriä ajatellen, että se on liian helppoa. Sähköpyörääkin pitää polkea, ja vastuksen voi säätää juuri niin kovaksi kuin haluaa.

”Painostin miehenikin ostamaan sähköpyörän.”

Painostin miehenikin ostamaan sähköpyörän. Teemme yhdessä 30–40 kilometrin sunnuntaiajeluja ympäri Helsinkiä.

2 tuntia

Esitin Espoon kaupunginteatterin Syyssonaatissa Charlottea, joka on uhrannut perheensä taiteilijauran eteen. Hän kohtaa näytelmässä aikuisen tyttärensä seitsemän vuoden jälkeen. Roolissa sain kaivaa itsestäni tunteiden ääripäät. Olin näyttämöllä lähes koko kaksituntisen esityksen ajan.

On hurja tunne, kun roolihenkilö alkaa elää omaa elämäänsä ikään kuin minusta riippumatta. Charlottella voi olla repliikki, jota Satu Silvo ei ikinä pystyisi sanomaan.

Silvopleessä asiakas halusi kiittää. Luulin, että hän tarkoitti ruokaa ja sanoin kiitosten kuuluvan työntekijöilleni. Hän puhuikin Syyssonaatista. Tuli hyvä mieli koko porukan puolesta.

Juttu on ilmestynyt myös ET-lehden numerossa 8/2018.

Satu Silvo

SYNTYNYT nykyisin Kouvolaan kuuluvassa Sippolassa 2.8.1962. Asuu Helsingissä.

TYÖ Näyttelijä, ravintolayrittäjä, kaupunginvaltuutettu.

PERHE Kihloissa näyttelijä, kirjailija Reidar Palmgrenin kanssa. Kaksi aikuista lasta.

Minna Lindgrenillä on kaksi uutta harrastusta, Figaro-kissa ja ehtookellojen soitto. ET-lehden kolumnistina hän haluaa puolustaa ihmisen oikeutta ikääntyä, vapautua ja kuolla.

Pari kuukautta sitten hankittu Figaro nuuhkaisee eteisessä toimittajaa.

– Nyt kun lapset alkavat lähtevät kotoa, huomasin, että tarvitsen kissan, kirjailija-toimittaja Minna Lindgren sanoo.

Tuttu radioääni ja seniori-iän mielikuvia tuulettavien Ehtoolehto-romaanien kirjoittaja vaikuttaa mielipiteissään varmalta ja rohkealta, mutta suurista muutoksista hän ei pidä. Lapsuudenkodista oli vaikea muuttaa omilleen. Yleisradio oli tuskallista jättää yli 20 palvelusvuoden jälkeen. Seuraavaksi pitää luopua keski-iän kynnyksellä saaduista lapsista.

Sen sijaan nuoruudesta Lindgrenin on ollut helppo luopua.

– Olen aina liikkunut itseäni vanhempien ihmisten seurassa eikä minulla ole nuoruuden kulta-aikaa, johon haluaisin palata. Lisäksi minulla on ollut nuoresta pitäen vanhusten harrastukset, kuten klassinen musiikki.

Lindgrenillä oli pitkään tunne, että hän tekee asiat kymmenen vuotta ikätovereitaan jäljessä: valmistuu yliopistosta, löytää miehen, tulee äidiksi, aloittaa kirjailijana. Nyt 55-vuotiaana hän on yllättäen edelläkävijä elämän ehtoolajeissa.

– Forever young, ajatus ikuisesta nuoruudesta, on vastenmielisintä ja valheellisinta, mitä ihmiselämästä voidaan sanoa.

Ikuinen nuoruus on painajainen

Lindgrenille ikä on numero, joka pitää hyväksyä. Otetaan muutama numero kertauksena.

Yhdeksänvuotiaana Minna osti matkakirjoituskoneen, sillä hän halusi toimittaa omaa lehteä ja haaveili vielä joskus kirjoittavansa romaanin. 19-vuotiaana hän pääsi ylioppilaaksi, ja penkkaripäivä oli yksi hänen elämänsä onnellisimmista. Hän muisti tuon onnen tänä keväänä katsellessaan esikoisensa penkkariajelua.

– Ihmisen suhtautuminen omaan ikään on helposti epärealistinen. Minäkin pidän itseäni melko samana ihmisenä kuin penkkariauton kyydissä 36 vuotta sitten. Sen sijaan muut näkevät minussa naisen, jota elämä on kuluttanut.

”Pahin painajaiseni on, että olisin ikuisesti 25-vuotias.”

23-vuotiaana Minna pääsi toimittajaksi Yleisradion kypsän iän kanavalle Yle Radio 1:lle. Musiikkitieteen opintoja unelmatyön opiskelu kuitenkin pitkitti. Valmista tuli vasta 32-vuotiaana.

Vaikka toimittajan työt sujuivat, yksityiselämässä suunta oli hukassa.

– Pahin painajaiseni on, että olisin ikuisesti 25-vuotias: epävarma ja valmis toimimaan omaa luontoani vastaan.

Kuolema laittoi kirjoittamaan

33-vuotiaana Minna löysi puolison, diplomi-insinööri Juhani Heimschin.

– Mieskuorosta tietenkin, mistäpä muualta nainen miehen löytää! Polyteknikkojen kuoroa johti hyvä ystäväni Tapani Länsiö. Hän järjesti avioliittomme.

Esikoisensa Minna sai 36-vuotiaana, ja lapsia syntyi neljän vuoden sisään kolme.

– Tulin helposti raskaaksi, odotusaika oli vaivatonta, synnytykset hauskoja ja kaikki siitä eteenpäin ihanaa. Juhani on sanonut monta kertaa, että onneksi hän ei tavannut minua aikaisemmin, muuten meillä olisi kuusi lasta.

42-vuotiaana Minna sai valmiiksi elämäkerran säveltäjä-kapellimestarista Leif Segerstamista. Kun Minna oli 44, hänen isänsä emeritusprofessori Kaj B. Lindgren kuoli. Minna siirtyi vapaaksi toimittajaksi ja kirjoitti ensi töikseen artikkelin isänsä kuolemasta. Se toi hänelle Bonnierin journalistipalkinnon. Vuonna 2010 kuoli äiti.

– Hän sai sydänkohtauksen 86-vuotiaana olematta päivääkään sairaalassa. Täydellinen suoritus.

Minna Lindgren kesyttää Figarosta sylikissaa.
Minna Lindgren kesyttää Figarosta sylikissaa.

48-vuotiaana Minna kirjoitti Sivistyksen turhan painolastin, joka on puolifiktiivinen tarina päähenkilön keski-iän kriisistä ja työelämän muutoksesta.

– Ihmiset ajautuvat yleensä tiettyihin töihin mielenkiintonsa kautta, mutta kun kaikki muutetaan raportoinniksi ja tehokkuudeksi, yhä harvempi saa tehdä sitä työtä, mihin alkujaan tähtäsi.

Minna huomasi ohjelmistopäällikön työssään, että tätä kehityksen tuulimyllyä vastaan oli turha taistella. Se oli yksi syy jättää Yle, mutta ei tärkein.

– Tärkein syy olivat lapset, jotka menivät siinä vaiheessa kouluun. Halusin, että heitä on iltapäivällä kotona joku vastassa. Lisäksi alkoi tuntua siltä, että voisin vihdoin toteuttaa 40-vuotisen haaveeni ja tulla kirjailijaksi. 50-vuotiaana julkaisin esikoisromaanini Kuolema Ehtoolehdossa.

Kirjoitettuaan isänsä kuolemasta Minna sai kuulla paljon ikääntyvien kertomuksia elämästään. Hän tajusi, että nyt käsillä on vihdoin romaanin aihe.

– Fiktion avulla saatoin kirjoittaa sellaisista iloisista ja seurallisista vanhuksista, jollaisia olin nähnyt muun muassa omassa suvussani.

Mummo ja Jörn Donner

Kirjoja alkoi syntyä yhtä vaivattomasti kuin lapsia. Ehtoolehto venyi romaanitrilogiaksi ja sitä on käännetty jo monille kielille. Maaliskuussa 2017 ilmestyi uutuuskirja Vihainen leski, joka pohtii muun muassa ikääntyvien seksuaalisuutta.

Tähän teemaan Minna heräsi oopperamatkoilla, joilla hän toimii oppaana. Aluksi suuri osa matkalaisista oli eläkeikäisiä naisia, mutta pikkuhiljaa mukaan lähti yhä enemmän pariskuntia, joilla oli eri sukunimi ja sama huone. He poikkesivat koko elämänsä jakaneista pariskunnista.

– He olivat hirmuisen rakastuneita ja kehuivat kilvan toisiaan. He eivät olleet muuttaneet yhteen ja jakaneet omaisuuttaan, vaan parisuhde tuntui olevan sitä varten, että heillä oli kivaa yhdessä. Se on fantastinen parisuhdevisio, jonka voi toivottavasti toteuttaa myös pitkässä parisuhteessa.

Kaikilta se ei onnistu. Minnan tuttavapiirissä varhainen keski-ikä oli avioerojen aikaa. Myöhemmin keski-iässä ihmiset alkavat havahtua myös kuolevaisuuteensa.

– Tragikoomisin on julkisuuden hahmo, usein mies, joka saa kuusikymppisenä sairauskohtauksen ja toteaa sen jälkeen: ”Ymmärsin kuolevani.” Silloinko vasta hän sen ymmärtää?

”Jos sanotaan, että ikä on pelkkä numero, ikä halutaan kiistää.”

Minna kiittää kotinsa ilmapiiriä siitä, että kuolema ja ikääntyminen ovat tuntuneet aina luonnollisilta ilmiöiltä.

– Äidilläni oli paljon suvun vanhuksia ystävinä. He eivät olleet hänelle velvollisuus, vaan elämän rikkaus. Lapsena sitä ei erottanut, oliko ihminen 30- vai 50-vuotias. Sitten kun ihminen oli 80, hän oli lapsenkin silmissä jo vähän kiinnostava.

Minnan oma isoäiti, joka tervehti lapsenlapsiaan kadulla kiekaisemalla ”kukko kiekuu”, oli poikkeuksellisen kiinnostava ja ympäristön mielipiteistä vapautunut persoonallisuus.

Kaikista ei kuitenkaan tule tylsien sukujuhlien valopilkkuja. Moni yrittää säilyä nuorena.

– En tiedä, onko soveliasta antaa esimerkki, mutta minulla on se mielikuva, että Jörn Donner ei halua olla vanha.

”Mieheni luulee olevansa nuori”

Ikään liittyvät kriisit ovat kulttuurin tuotteita. Esimerkiksi Aasiassa ei ajatella länsimaiden tapaan, että nuori muuttuu 14-vuotiaana tikittäväksi murrosiän aikapommiksi.

– En oikein ymmärrä myöskään keski-iän kriisiä. On helpompi syyttää ongelmistaan ikää kuin ajatuksiaan tai pelkojaan.

Jos ikääntymisessä näkee myönteiset puolet, sitä ei tarvitse torjua.

– Jos sanotaan, että ikä on pelkkä numero, ikä halutaan kiistää. Ikä ei ole todellakaan pelkkä numero, vaan ankara fakta. Vihaisessa leskessä tämä on yksi teemoistani.

Minna Lindgren pitää vanhoista taloista, vanhasta taiteesta ja vanhentuneista tietokirjoista.
Minna Lindgren pitää vanhoista taloista, vanhasta taiteesta ja vanhentuneista tietokirjoista.

Minna Lindgreniä kuunnellessa ei voi välttyä ajatukselta, että ikääntyminen sopii hänelle. Hänen intohimonsa kirjoittamisesta oopperaan tai kutomisesta vanhentuneen tiedon keräilyyn vaativat pikemmin seestynyttä keskittyneisyyttä kuin nuoruuden räjähtävää reaktiokykyä. Tällaisia lajeja ei tarvitse hylätä vanhoilla päivillään liian hurjina.

– Helpotuin lukiessani tiedeartikkelin, jonka mukaan kaikilla ei ole geeneissä sellaista ominaisuutta, että rääkkiurheilu tuottaisi heille mielihyvää. Olen aina ihmetellyt, missä se euforia on, joka hikoilusta pitäisi tulla palkinnoksi. Minulle sitä ei koskaan tullut.

Sen sijaan mielihyvää tuottaa toisenlainen ponnistelu. Minna aloitti kaksi vuotta sitten tai chin, joka on hänen mukaansa täydellinen laji ikääntyville: tasapainoa, liikkuvuutta, motoriikkaa, keskittymistä ja muistamista.

– Ja mikä parasta, salilla ei ole taustamusiikkia eikä peilejä.

Toisaalta kaikilla ei ole geeneissään tätä onnen lähdettä, joka pirskottelee euforisia tuntemuksia oopperassa ja tai chin liikesarjojen äärellä.

– Totta. Mieheni lähti juuri Alpeille laskettelemaan, koska hän kuvittelee olevansa nuori.

Herkkä ja säästäväinen humanisti

Kirjoitusten ja julkisten esiintymisten perusteella Minnaa luulisi boheemiksi humanistiksi, mutta eläkepäiviensä turvaa hän ei ole jättänyt epävarmojen freelance-tulojen varaan.

– Minulla on monta eläkevipua vetämässä: eläkevakuutus, osakkeita, rahastoja, sijoitusyksiö, Ylen eläkekassa ja taiteilijoiden eläkekassa. Olen säästäväinen ja pidän rahaa sukanvarressa, mutta toisaalta, jos saan jotain ylimääräistä esimerkiksi kirjojen käännöksistä, saatan pakata koko perheen kaukomatkalle.

”Oopperassa voin edelleen tuntea itseni nuoreksi.”

Räväkkä radioääni ja humoristinen lavaesiintyjäkin ovat osittain silmän lumetta. Jos ihminen on herkkä, hänen täytyy suojautua.

– On kaksi esiintyjätyyppiä: se, joka haluaa olla koko ajan esillä, ja se, joka on ihan hirveän ujo ja tarvitsee roolin ollakseen esillä. Tunnistan itseni ihmiseksi, joka tarvitsee roolin ollakseen esillä. Minun on vaikea pitää puhe kaverien juhlissa, joissa pitää olla oma itsensä.

Minna on nimennyt aikuisen elämän dramaattisiksi käänteiksi ikävuodet 45 ja 74. 45-vuotias ei voi väittää enää olevansa nuori. 74-vuotias joutuu puolestaan sen tosiasian eteen, että hänen ikäisensä kuolemaan ei suhtauduta enää traagisena onnettomuutena.

45 vuoden iän Minna onnistui ohittamaan vaivihkaa pienten lasten äitinä. Seuraavaan etappiin on vielä matkaa, mutta sitä ennen on luvassa yksi klassisen musiikin rakastajan ikäkriisi.

– En ole vielä saavuttanut oopperassa kävijän keski-ikää. Oopperassa voin edelleen tuntea itseni nuoreksi.

Elämän tarkoitus on…

Tänä vuonna Minna on lisännyt harrastuksiinsa ehtookellojen soiton. Vihaista leskeä kirjoittaessaan hän selvitti, millaisia vapaaehtoistöitä Helsingissä on tarjolla eläkeläisille. Seurakuntien sivuilla haettiin Huopalahden kirkolle vapaaehtoisia ehtookellojen soittajia.

Minnalla on kellotorneista aiempaa kokemusta. Hän oli mukana äänittämässä Yle Radio 1:n keskipäivän kelloja Turun tuomiokirkossa vuonna 2006.

Minna Lindgren harrastaa ehtookellojen soittoa. Huopalahden kirkon kellotorni on Helsingissä viimeinen paikka, jossa ehtookellot soitetaan käsin.
Minna Lindgren harrastaa ehtookellojen soittoa. Huopalahden kirkon kellotorni on Helsingissä viimeinen paikka, jossa ehtookellot soitetaan käsin.

– Minussa on piirre, jota voi kuvata rohkeudeksi, mutta jonka minut pitkään tunteneet nimeävät rehellisemmin itsekritiikin puutteeksi. Sen avulla tartun tilaisuuksiin.

Tätä tarttuvaisuuttaan Minna saa kiittää siitä, että hänestä tuli toimittaja, pakinoitsija, kirjailija, ikäihmisten puolustaja ja ehtookellojen soittaja.

– Jälkikäteen voi väittää, että elämä on looginen polku, mutta ei se ole. Sitä etenee oman persoonan ja sattuman myötä tilanteesta toiseen.

Kun ikää tulee, tämän sattumanvaraisuuden voi hyväksyä. Ja vapautua. Sitä ennen on kuitenkin luovuttava ikuisen nuoruuden tavoittelusta.

– Kuolema on elämän tarkoitus.

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 8/2017.

Minna Lindgren

Syntynyt 1963 Helsingissä, jossa asuu edelleen.

Työ Toimittaja, kirjailija ja mediayrittäjä.

Perhe Naimisissa Juhani Heimschin kanssa. Kolme lasta.

Harrastukset Vanhat kasvatusoppaat, nekro­logit, korkeakulttuuri, kutominen, tai chi, vanhukset, muovipussien viikkaaminen, kissa ja ehtookellot.