Psykoterapeutti ja kirjailija Katriina Järvinen uskoo, että ihmisessä on monta minää. Hän on opetellut elämään omiensa kanssa.

Jokaisen pitäisi päästä pariksi tunniksi Katriina Järvisen sohvalle.

Saisi ojentaa jalat ja kysyä vaikka että "mitäs tämän inhottavan häpeän tunteen kanssa tehdään, koska minulla on taipumus velloa siinä"?

Saisi kokea helpotuksen tunteen, kun Katriina alkaisi kertoa, ettei taipumusta häpeään tarvitse kokonaan yrittää poistaa, sillä sitä jopa tarvitaan.

Muutaman tunnin aikana kävisi selväksi – kuten nyt tapahtuu – että tässäpä on psykoterapeutti, antropologi ja sosiaalipsykologi, joka auttaa ihmisiä suhtautumaan armollisesti itseensä. Hän on opetellut tekemään niin itsekin ja kirjoittanut aiheesta kirjan. Saanko esitellä monenlaiset minämme ilmestyy ensi vuoden alussa.

Hämärässä, tunnelmallisessa vastaanottohuoneessa Helsingin Katajanokalla istuu nyt kirjailija, joka uskoo, että meissä jokaisessa on monta minuutta ja minää. Ne eivät ole täydellisiä eivätkä vahingoittumattomia.

Kirjassaan Katriina kertoo, kuinka hän itse oppi elämään omien minuuksiensa kanssa.

Mekin voimme.

Kuka minä olen?

Katriina, 54, kasvoi fundamentaalisessa helluntailaisessa perheessä ja uskonyhteisössä. Perheessä oli tärkeintä kunnioittaa vanhempia. Elämänilot olivat syntiä. Katriina oli iloinen lapsi, mutta häntä kutsuttiin "surun lapseksi", koska hän ei ollut tehnyt henkilökohtaista uskonratkaisua. Sellainen vaadittiin jo lapselta. Leima jätti häneen jäljet. Hänestä tuli ikuinen altavastaaja, joka syyllistyi helposti.

Vuosikymmeniä myöhemmin hän kertoi Uskontojen uhrien tuki -järjestön seminaarissa, että hänen minuutensa rajat rikottiin niin, ettei hän tänä päivänäkään tunne niitä vahvoiksi.

Isä oli saarnaaja, äiti siivosi varakkaiden ihmisten koteja. Katriina teki omat valintansa. Vaikka häntä ei patistettu opin tielle, hän kirjoitti ylioppilaaksi ja pääsi opiskelemaan yliopistoon kulttuuriantropologiaa.

Hän ymmärsi vasta myöhemmin, ettei se ollut työläisperheissä itsestäänselvyys.

– Niihin aikoihin myös Jumalan ohjaama minuus alkoi murentua minussa, Katriina sanoo.

Valheellinen, rakennettu minä ei toiminutkaan.

Hän alkoi kysyä itseltään, millainen hän oikeasti halusi olla. 19-vuotiaana hän irtautui uskonyhteisöstään. Vanhemmat surivat. Katriina alkoi tutustua itseensä.

Lapsena hänen suosikkiradio-ohjelmansa oli ollut Viisasten kerho. Hän luuli, että sivistys tarkoitti nippelitietämystä ja täytti opiskelijasolunsa hyllyn kirjoilla, jotka käsittelivät Darwinin tutkimusmatkoja, jazzin historiaa tai Latinalaisen Amerikan vallankumouksia. Jonain päivänä luenkin ne, hän vakuutti itselleen.

Kun potentiaalinen poikaystävä oli tulossa käymään, hän levitteli kirjoja ympäri huonetta, yhden vessaankin. Hän oli kuullut, että kulttuuri-ihmiset lukevat jopa pöntöllä.

Poika silmäili asuntoa.

"Yritätkö tehdä minuun vaikutuksen?" hän kysyi.

Valheellinen, rakennettu minä ei toiminutkaan.

Katriina ei tiennyt, kuka oli.

Säilytä kasvosi, tai…

Sitten Katriina törmäsi opinnoissaan sosiologi Erving Goffmanin teorioihin. Tämä selitti, että elämä on teatteria. Ihmisten kohtaamiset ovat kuin teatteriesityksiä, joissa kulissien, puvustuksen ja lavastuksen täytyy toimia ollakseen uskottavia. Ajatus kolahti Katriinaan.

Katriina tajusi: hän oli ollut kuin näyttelijä ensimmäisissä harjoituksissa.

Goffmanin mukaan asiat sujuvat, jos jokainen vie rooliosuutensa läpi onnistuneesti. Aina siinä ei onnistuta, kuten Katriinan epäonnistunut kulttuurikodin rakentaminen oli osoittanut. Katriina kirjoittaa:

"Ihmislaumassa hämmennys on yhteinen uhka. Siksi sitä yritetään välttää kaikin tavoin. On tärkeä taito auttaa toisia hämmentävän tilanteen yli. Goffman kutsuu ’kohteliaan tarkkaamattomaksi’ sitä tapaa, jolla yritetään viestittää, ettei olla huomattu toisen ilmavaivoja tai märkiä kainaloita. Ihmisten kohtaamisessa ollaan usein heikoilla jäillä. Ei saa vetäytyä, sooloilla, näytellä yli tai varastaa show’ta, ellei se sovi tilanteen luonteeseen. Pitää säilyttää omat ja muiden kasvot."

Katriina tajusi. Hänhän oli ollut kuin näyttelijä ensimmäisissä harjoituksissa. Hän ei ollut ymmärtänyt, kuinka käyttäytyä. Mutta sen hän ymmärsi jo, että työväenluokkainen tausta ja uskovaisen yhteisön tiukat normit olivat vaikuttaneet häneen enemmän kuin hän oli tajunnutkaan.

Vika ei ollutkaan pelkästään hänessä.

Hullunrohkea lapsi

Katriina kertoo kirjassaan traumaattisesta lapsuudenpäivästä. Hänen perheensä oli kutsuttu naapuriin, ei-uskovaisten Virtasten vieraaksi. Asiasta puhuttiin kotona huolestuneeseen sävyyn.

Virtasilla Katriinan isä todisti heti alussa uskostaan ja kutsui perheen Saalemin herätyskokouksiin. Tunnelma laski. Istuttiin hiljaa. Katriinalle oli opetettu, ettei aikuisia saanut keskeyttää, mutta nyt hänen tilaisuutensa oli tullut.

Hän lausui kirkkaalla äänellä:

"Äiti on sanonut, että Virtaset on aika kummallista väkeä."

Äiti punastui.

"Lopeta tuollaisten hullujen puhuminen, nyt kyllä olet tuhma", hän parahti.

Mutta Katriina tiesi olevansa oikeassa ja uskalsi siksi uhmata kieltoa:

"Ei ole hulluja puheita. Olet sanonut, että Virtaset on kummallista väkeä. Isäkin on sanonut. Olette monta kertaa molemmat sanoneet niin."

– Siinä puhui minun hullunrohkea minäni, Katriina sanoo nyt sohvalla.

Se minä on hänessä tallella.

Tyyneys olikin virhe

Katriinalla on monta minää. Ne ovat vähitellen oppineet tulemaan toimeen keskenään.

On huonoitsetuntoinen minä, joka häpeää kaikkea ja yrittää ohjata elämää. Se on yrittänyt korjata lapsuudenkokemuksia ja hetkittäin suorittanut äitiyttä niin, että Katriina halusi olla lasten kanssa kotona lähes taakaksi asti.

Sitten on hullunrohkea minä, joka kailotti Virtasilla ja haluaa hallita tilanteita, jos muut eivät kykene.

"Olen hirveän tyytyväinen siihen, että pystyn olemaan raivopää."

Ehkä voisi sanoa, että on myös buddhalainen minä, joka on elänyt kolme buddhalaista kautta löytääkseen elämänsä laajemmassa kehikossa. Buddhalaisuutta Katriina alkoi tutkia sen jälkeen, kun hänestä tuntui, ettei psykologinen itsensä tutkiminen vienyt enää pidemmälle.

– Mutta minä suoritin buddhalaisuutta.

Katriinan mielestä häpeä ja syyllisyys ovat tärkeitä tunteita.
Katriinan mielestä häpeä ja syyllisyys ovat tärkeitä tunteita.

Katriina esimerkiksi luuli, että parisuhde toimisi parhaiten, jos hän olisi aina tyyni ja lempeä. Äitinäkin hänen olisi pitänyt olla vain ystävällinen. Hän ei kyennyt olemaan se normaali, välillä raivokaskin äiti, joka leppyisi ja jonka kanssa asiat olisivat seuraavana päivänä taas hyvin. Jos hän raivostui, hän soimasi itseään. Miksi huudat ja riehut, sinunhan pitäisi olla edistynyt!

Lopulta hän tajusi, että jos hän jatkaisi isojen tunteiden tukahduttamista, hän vain keräisi kaunaa itseään kohtaan. Nykyään hän tutkailee suuttumisiaan kuin eilistä ukkospilveä.

– Olen hirveän tyytyväinen siihen, että pystyn olemaan raivopää. Toivon, että tyttäristänikin tulee sopivasti raivoavia äitejä, jotka ovat sitten kivoja ja ihania.

”Olen häpeäherkkä”

Katriinan työläin minä on häpeäminä. Se on vuosien varrella hävennyt perhetaustaa, omia kirjojaan, ulkonäköään ja sitäkin, että hän on julkisesti kertonut vaikeasta perhetaustastaan.

Vuonna 1998 Katriina antoi pitkän harkinnan jälkeen Yliopisto-lehteen julkaistavaksi lyhyen tekstin siitä, kuinka hän työläisperhetaustansa takia tunsi yliopistolla ulkopuolisuutta eikä hallinnut "sosiaalista koodia", joka yliopistomaailmassa vallitsi.

Monet kollegat lakkasivat tervehtimästä. Jotkut kysyivät, oliko hän masentunut vai menettänyt mielenterveytensä.

Häpeä on vähän kuin diabetes: siitä ei pääse kokonaan eroon.

Katriinalta kesti useampi vuosi toipua siitä.

– Olen häpeäherkkä, hän sanoo rauhallisesti.

Hänen persoonaansa kuuluu häpeävä minä, joka haluaisi välillä vaipua maan alle. Häpeä on kuin diabetes tai verensokerin notkahdukset: siitä ei voi päästä kokonaan eroon. Siksi Katriina on opetellut suhtautumaan häpeää aiheuttaviin tilanteisiin uudella tavalla.

Hän on alkanut ajatella, että häpeä ja syyllisyys ovatkin tärkeitä tunteita.

– Ihminen on laumaeläin. Häpeä säätelee suhdetta muihin lauman eläimiin. On jopa vaarallista, jos häpeästä yrittää päästä kokonaan eroon. Se ei onnistu. Siitä saattaa tulla häpeänpeittämisprojekti, joka voi ilmetä röyhkeytenä ja piittaamattomuutena, Katriina sanoo.

Nyt hän on tyytyväinen, että teksti julkaistiin hänen häpeästään huolimatta. Sen merkitys avautui vasta myöhemmin, sitten kun monet monet muutkin uskalsivat kertoa luokkataustaansa liittyvästä häpeästä.

Itseinhon kanssa oppii elämään

Kun Katriina kirjoitti kotona uusinta kirjaansa, hän ajatteli lukuisia kertoja: voi että mä olen paska.

Aivan kuten silloinkin, kun hän kirjoitti edellisiä kirjojaan Kaikella kunnioituksella, Vapaa nainen törmää todellisuuteen ja Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa, edellistä Tuulikki Pietilän ja jälkimmäistä professori Laura Kolben kanssa.

Terapia-asiakkaita kohdatessaan Katriina saa olla itsekin takki väärinpäin.

Kirjoittaminen nostattaa itseinhoa. Joskus se tuntuu jopa vihalta itseä kohtaan. Niinä hetkinä Katriina surffaa netissä ja tutkii, haetaanko johonkin laitossiivoojan tai kirjanpitäjän paikkaa. Olisiko tarjolla töitä, joissa oman nimen ei tarvitse näkyä?

Ei Katriina oikeasti aio jättää kirjoittamista. Hän tietää, että noina hetkinä huonoitsetuntoinen minä on ottanut vallan.

– Se minä ei ole hyvä ohjaamaan elämääni, eikä sen pidä antaa tehdä suuria päätöksiä, Katriina sanoo.

Hän kirjoittaa edelleen maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Tiistaisin ja torstaisin tulevat terapia-asiakkaat. Ne päivät ovat tärkeitä. Saa olla ihmisten sisäisen maailman kanssa tekemisissä.

– Saan itsekin olla takki väärinpäin, Katriina sanoo.

Kohta kuoriutuu uusi minä

Katriinan kanssa keskusteleminen on kuin raikkaan kesätuulen henkäys talviaamussa. Vaikka hän kertoo vaikeista asioista, hänessä on lempeyttä ja elämänkeveyttä. Hän ei yritä olla täydellinen. Hän haluaa muuttaa mielipiteitään, jos siltä tuntuu. Ja hurahdella. Hän on kokeillut kaikkea: suolihuuhteluja, auransa valokuvauttamista, keskusteluja näkijän kanssa.

– Eikä hävetä yhtään!

Katriina katsoo mielellään dokumentteja ihmisistä ja siitä, miten he muuttuvat. Hän suorastaan rakasti Herlinien varakkaasta suvusta kertovaa Koneen ruhtinaat -kirjaa, joka sai hänet lopullisesti tajuamaan, ettei raha tuota automaattisesti onnea.

Kirjan päähenkilön Pekka Herlinin tytär Ilona oli Katriinan kanssa yliopistossa samoilla luennoilla.

– Olimme eri puolilta yhteiskuntaa. Mutta olimme molemmat kärsineet.

"Näemme itsemme tulevaisuudessa aikaansaavina, vähemmän väsyneinä ja sosiaalisina."

Viime aikoina Katriinasta on alkanut kuoriutua esiin uusi minuus. Ensimmäisen kerran 20 vuoteen hän ei opeta yliopistolla, ja Katriina Järvinen Helsingin yliopistosta vaihtuu nyt pelkkään Katriina Järviseen.

Katriina huomasi sanoneensa viime vuosina yhä useammin opiskelijoille, että "totta puhuen en ole koskaan ymmärtänyt tätä" ja "onko tämä tosiaan oikeasti näin, näin täällä väitetään". Hän alkoi ajatella itse.

Nyt hän ei enää tarvitse lähdeviitteitä sanomistensa perään. Hän ryhtyi itse auktoriteetiksi mutta varoittelee itseään rakentamasta kaikkeen kykenevää ihanneminää. Hän tietää, että ihmisellä on taipumus nähdä tulevaisuuden minänsä paremmassa valossa kuin nykyinen. Siksi suunnitelmat ovat välillä epärealistisia.

– Näemme itsemme tulevaisuudessa aikaansaavina, vähemmän väsyneinä, sosiaalisina ihmisinä, joilla ei ole lainkaan ihmissuhdeongelmia.

Myös Katriinan avomies tulee työläisperheestä. Hänelläkin on akateeminen tutkinto. He esittävät nyt yhdessä keskiluokkaisen perheen "teatteria".

– Tunnemme olevamme amatöörinäyttelijöitä, jotka esittävät keskiluokkaisia, mutta jotka oikeasti eivät ole sitä, Katriina sanoo huvittuneena.

Kotona he eivät esitä mitään.

Heillä ei pukeuduta jouluaterialla hienoihin korkokenkiin, pukuun ja solmioon.

Silti Katriina ei koskaan arvostelisi niitä, jotka niin tekevät.

 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Katriina Järvinen

Syntynyt: 1962 Tampereella, asuu Helsingin Kalliossa.

Työ: Kirjailija, psykotera-peutti, kulttuuriantropologi ja sosiaalipsykologi. Uusin teos Saanko esitellä monenlaiset minämme (Kirjapaja).

Perhe: Avomies, kaksi aikuista tytärtä.

Harrastukset: Rakkaiden ihmisten kanssa oleminen, paikkojen ja asioiden tutkiminen, fyysinen ja henkinen liikkeellä pysyminen.

Miltä tuntuu, kun elämä mullistuu täysin viisikymppisenä? Kari Ylinen, 59, jätti vanhoillislestadiolaisen yhteisön taakseen neljä vuotta sitten. Hän elää nyt toista teini-ikää.

"Erosin uskonyhteisöstä 55-vuotiaana. Pian sen jälkeen kävin ottamassa korvakorun. Laitoin korvaani ison killuttimen, jotta tutut näkisivät, että tuo jätkä ei ole enää samassa uskossa.

Lapsuudenperheessäni oli seitsemän lasta. Arki pyöri uskon ympärillä: oli sunnuntaiseurat ja ompeluseurat. Lapsuuteni oli kiva ja turvallinen.

Rajoitteita toki oli. Kotona ei ollut televisiota emmekä saaneet käydä teatterissa, tansseista puhumattakaan. Monet tosin katsoivat televisiota salaa tuttujen luona tai huoltoasemilla.

Kesällä 1980 ihastuin yhteisöstä tuttuun tyttöön. Menimme naimisiin ja saimme kaikkiaan kuusi lasta. Pelkäsin synnytyksissä aina hirveästi, sillä isäni äiti kuoli aikoinaan liiallisiin synnytyksiin. 

Jääkiekko herätti kuolleista

Minua ahdisti jo pienenä se, että vain me yhteisön jäsenet pääsisimme taivaaseen ja kaikki muut joutuisivat helvettiin. Ahdistuksesta ei yhteisössä saanut puhua.

Purin pahan oloni töihin, enkä ehtinyt aina osallistua yhteisön tapahtumiin. Ihmiset kyselivät perääni ja painostivat. Paloin loppuun kahdesti. Kolmas burn out vei minut sairaslomalle pariksi vuodeksi.

"Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni."

Kun vointini oli pahimmillaan, siskoni vei minut elämäni ensimmäiseen jääkiekko-otteluun. Se herätti minut kuolleista. Pitkästä aikaa tunsin kuuluvani johonkin: porilaisiin, Ässien kannattajiin. En välittänyt siitä, että yhteisö oli opettanut urheilutapahtumien olevan jumalanpilkkaa. Tunnelma jäähallissa oli mahtava.

Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni. Luin erilaisia Raamattuja ja kirjoituksia. Tutkin vanhoillislestadiolaisuuden historiaa ja siellä tuli vastaan kamalia tapauksia. Seurasin itsekin läheltä kiusaamistapausta, jonka vuoksi yksi yhteisömme jäsen melkein teki itsemurhan.

Pahin tuli kuitenkin omasta perheestä: sain tietää, että lähipiiriimme kuulunut henkilö oli käyttänyt osaa lapsistani hyväksi, kun he olivat pieniä. Lapset kertoivat siitä vasta aikuisina.

Erosin yhteisöstä. Myöhemmin päädyimme eroon myös vaimoni kanssa.

Toinen teini-ikä

Tässä iässä uskosta eroaminen on pelottava juttu. Yhtäkkiä oli itse päätettävä kaikesta. Otanko olutta vai en? Miten suhtaudun seurusteluun? Uusi elämä häkellytti.

Kaveripiirini pieneni. En jäänyt kuitenkaan yksin, sillä olin ehtinyt elämäni aikana saada yhteisön ulkopuolisia ystäviä harrastuksissa.

Elän nyt toista teini-ikää. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa elokuvissa vuonna 2014. Se oli upea kokemus. Harrastan henkisiä asioita ja uskon yhä enemmän jälleensyntymiseen. Kuuntelen mielelläni meditaatiomusiikkia, mutta Jenni Vartiainenkin on aika ihana.

Asun yksin. En ole haalinut kotiini tavaraa siltä varalta, jos tänne joskus muuttaa vielä joku toinen. Ensin haluan oppia tuntemaan itseni.

Lapsistani kolme on eronnut yhteisöstä. Ensimmäinen lähti 16-vuotiaana. Olin silloin hänestä ylpeä, vaikken voinut sitä ääneen sanoa."

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 13/2017.

 

[Kuvateksti] - Ennen olin aika harmaa, mutta olen saanut värejä elämääni, Kari iloitsee.

"Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi", kirjoittaa ET:n kolumnisti Minna Lindgren.

Tänä keväänä olen yhä uudelleen törmännyt puheisiin säästötoimista vanhustenhoidossa. Se on tyrmistyttävää.

Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi. Suomessa eniten kasvava ikäluokka on yli 90-vuotiaat. Keskimäärin vanhus tarvitsee yhteiskunnan apua ja kallista hoitoa kahden viimeisen elinvuotensa aikana. Myös vanhuksen kuolema edellyttää asianmukaista saattohoitoa. Kasvavalta vanhusten hoitotarpeelta emme voi välttyä.

Suomessa on hyvin tiedossa, minkä ikäistä väki on ja kuinka suurella todennäköisyydellä sairastavuus ja kuolleisuus kasvavat eri ikäryhmässä.

Pieni esimerkki. Tällä hetkellä 70-vuotiaiden ikäluokasta on kuollut 15 prosenttia. Luku nousee niin, että 75-vuotiaiden ryhmästä kuolleita on 40 prosenttia. Vastaavasti voidaan melko hyvin ennustaa, miten nuo merkkipäivästään hengissä selviytyneet tulevat elämään, sairastamaan ja kuolemaan. Kukaan ei ole yhtäkkiä 80-vuotias.

"Emme suhtaudu synnytyksiin yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon?"

Huono hoito, hoidon laiminlyönti ja hoitamatta jättäminen johtuvat siitä, että hoitajia on liian vähän. Lisää saa vain rahalla. Usein säästötoimiksi ehdotetaan teknologiaa ja kotihoitoa. Mutta teknologia ei ole halpa ratkaisu. Alkuhankinnan jälkeen sen käyttöön on opastettava, laitteita on huollettava, ja kolmen vuoden kuluttua tarvitaankin jo uusi kone, sovellus tai robotti. Tragikoomisia ovat tilanteet, jossa ihminen on korvattu itsepalvelukoneella, mutta koska kukaan ei ymmärrä laitteesta mitään, sen vieressä seisoo ihminen neuvomassa itsensä palvelijoita käyttämään konetta.

Huonokuntoisen vanhuksen säilöminen kotona ei myöskään säästä rahaa. Päinvastoin, usein kotihoidon tarpeet ovat kohtuuttomat, sillä muutamalla pikakäynnillä pitäisi tehdä sama kuin kodinomaisessa palveluasumisessa vuorokaudessa. Isoissa kaupungeissa kotihoidon piirissä on niin huonokuntoisia ihmisiä, että he eivät kuuluisi edes palvelutaloon vaan sairaalaan.

Puheet yhden väestöryhmän kuormittavuudesta ja vääristyneestä hoitosuhteesta ovat syyllistäviä. Emmehän suhtaudu synnytyksiin emmekä lukemaan oppimiseenkaan yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon? Jos yhä suuremmalle vanhusten joukolle ei lisätä yhteiskunnan palveluja, tilanne on yhtä hölmö kuin se, että peruskouluja lakkautettaisiin, vaikka koululaisten määrä kasvaisi.

Tuskin kukaan on niin hullu, että keksisi säästää vanhustenhoidossa viemällä kaikki 85 vuotta täyttäneet rotkon reunalle hyppäämään. Rahaahan meillä on, sen näkee katsomalla ympärilleen. Kysymys on vain siitä, mihin ja miten sitä käytämme.

Kolumni on julkaistus ET-lehden numerossa 12/2018.

Minna Lindgren

on toimittaja

ja kirjailija.