Psykoterapeutti ja kirjailija Katriina Järvinen uskoo, että ihmisessä on monta minää. Hän on opetellut elämään omiensa kanssa.

Jokaisen pitäisi päästä pariksi tunniksi Katriina Järvisen sohvalle.

Saisi ojentaa jalat ja kysyä vaikka että "mitäs tämän inhottavan häpeän tunteen kanssa tehdään, koska minulla on taipumus velloa siinä"?

Saisi kokea helpotuksen tunteen, kun Katriina alkaisi kertoa, ettei taipumusta häpeään tarvitse kokonaan yrittää poistaa, sillä sitä jopa tarvitaan.

Muutaman tunnin aikana kävisi selväksi – kuten nyt tapahtuu – että tässäpä on psykoterapeutti, antropologi ja sosiaalipsykologi, joka auttaa ihmisiä suhtautumaan armollisesti itseensä. Hän on opetellut tekemään niin itsekin ja kirjoittanut aiheesta kirjan. Saanko esitellä monenlaiset minämme ilmestyy ensi vuoden alussa.

Hämärässä, tunnelmallisessa vastaanottohuoneessa Helsingin Katajanokalla istuu nyt kirjailija, joka uskoo, että meissä jokaisessa on monta minuutta ja minää. Ne eivät ole täydellisiä eivätkä vahingoittumattomia.

Kirjassaan Katriina kertoo, kuinka hän itse oppi elämään omien minuuksiensa kanssa.

Mekin voimme.

Kuka minä olen?

Katriina, 54, kasvoi fundamentaalisessa helluntailaisessa perheessä ja uskonyhteisössä. Perheessä oli tärkeintä kunnioittaa vanhempia. Elämänilot olivat syntiä. Katriina oli iloinen lapsi, mutta häntä kutsuttiin "surun lapseksi", koska hän ei ollut tehnyt henkilökohtaista uskonratkaisua. Sellainen vaadittiin jo lapselta. Leima jätti häneen jäljet. Hänestä tuli ikuinen altavastaaja, joka syyllistyi helposti.

Vuosikymmeniä myöhemmin hän kertoi Uskontojen uhrien tuki -järjestön seminaarissa, että hänen minuutensa rajat rikottiin niin, ettei hän tänä päivänäkään tunne niitä vahvoiksi.

Isä oli saarnaaja, äiti siivosi varakkaiden ihmisten koteja. Katriina teki omat valintansa. Vaikka häntä ei patistettu opin tielle, hän kirjoitti ylioppilaaksi ja pääsi opiskelemaan yliopistoon kulttuuriantropologiaa.

Hän ymmärsi vasta myöhemmin, ettei se ollut työläisperheissä itsestäänselvyys.

– Niihin aikoihin myös Jumalan ohjaama minuus alkoi murentua minussa, Katriina sanoo.

Valheellinen, rakennettu minä ei toiminutkaan.

Hän alkoi kysyä itseltään, millainen hän oikeasti halusi olla. 19-vuotiaana hän irtautui uskonyhteisöstään. Vanhemmat surivat. Katriina alkoi tutustua itseensä.

Lapsena hänen suosikkiradio-ohjelmansa oli ollut Viisasten kerho. Hän luuli, että sivistys tarkoitti nippelitietämystä ja täytti opiskelijasolunsa hyllyn kirjoilla, jotka käsittelivät Darwinin tutkimusmatkoja, jazzin historiaa tai Latinalaisen Amerikan vallankumouksia. Jonain päivänä luenkin ne, hän vakuutti itselleen.

Kun potentiaalinen poikaystävä oli tulossa käymään, hän levitteli kirjoja ympäri huonetta, yhden vessaankin. Hän oli kuullut, että kulttuuri-ihmiset lukevat jopa pöntöllä.

Poika silmäili asuntoa.

"Yritätkö tehdä minuun vaikutuksen?" hän kysyi.

Valheellinen, rakennettu minä ei toiminutkaan.

Katriina ei tiennyt, kuka oli.

Säilytä kasvosi, tai…

Sitten Katriina törmäsi opinnoissaan sosiologi Erving Goffmanin teorioihin. Tämä selitti, että elämä on teatteria. Ihmisten kohtaamiset ovat kuin teatteriesityksiä, joissa kulissien, puvustuksen ja lavastuksen täytyy toimia ollakseen uskottavia. Ajatus kolahti Katriinaan.

Katriina tajusi: hän oli ollut kuin näyttelijä ensimmäisissä harjoituksissa.

Goffmanin mukaan asiat sujuvat, jos jokainen vie rooliosuutensa läpi onnistuneesti. Aina siinä ei onnistuta, kuten Katriinan epäonnistunut kulttuurikodin rakentaminen oli osoittanut. Katriina kirjoittaa:

"Ihmislaumassa hämmennys on yhteinen uhka. Siksi sitä yritetään välttää kaikin tavoin. On tärkeä taito auttaa toisia hämmentävän tilanteen yli. Goffman kutsuu ’kohteliaan tarkkaamattomaksi’ sitä tapaa, jolla yritetään viestittää, ettei olla huomattu toisen ilmavaivoja tai märkiä kainaloita. Ihmisten kohtaamisessa ollaan usein heikoilla jäillä. Ei saa vetäytyä, sooloilla, näytellä yli tai varastaa show’ta, ellei se sovi tilanteen luonteeseen. Pitää säilyttää omat ja muiden kasvot."

Katriina tajusi. Hänhän oli ollut kuin näyttelijä ensimmäisissä harjoituksissa. Hän ei ollut ymmärtänyt, kuinka käyttäytyä. Mutta sen hän ymmärsi jo, että työväenluokkainen tausta ja uskovaisen yhteisön tiukat normit olivat vaikuttaneet häneen enemmän kuin hän oli tajunnutkaan.

Vika ei ollutkaan pelkästään hänessä.

Hullunrohkea lapsi

Katriina kertoo kirjassaan traumaattisesta lapsuudenpäivästä. Hänen perheensä oli kutsuttu naapuriin, ei-uskovaisten Virtasten vieraaksi. Asiasta puhuttiin kotona huolestuneeseen sävyyn.

Virtasilla Katriinan isä todisti heti alussa uskostaan ja kutsui perheen Saalemin herätyskokouksiin. Tunnelma laski. Istuttiin hiljaa. Katriinalle oli opetettu, ettei aikuisia saanut keskeyttää, mutta nyt hänen tilaisuutensa oli tullut.

Hän lausui kirkkaalla äänellä:

"Äiti on sanonut, että Virtaset on aika kummallista väkeä."

Äiti punastui.

"Lopeta tuollaisten hullujen puhuminen, nyt kyllä olet tuhma", hän parahti.

Mutta Katriina tiesi olevansa oikeassa ja uskalsi siksi uhmata kieltoa:

"Ei ole hulluja puheita. Olet sanonut, että Virtaset on kummallista väkeä. Isäkin on sanonut. Olette monta kertaa molemmat sanoneet niin."

– Siinä puhui minun hullunrohkea minäni, Katriina sanoo nyt sohvalla.

Se minä on hänessä tallella.

Tyyneys olikin virhe

Katriinalla on monta minää. Ne ovat vähitellen oppineet tulemaan toimeen keskenään.

On huonoitsetuntoinen minä, joka häpeää kaikkea ja yrittää ohjata elämää. Se on yrittänyt korjata lapsuudenkokemuksia ja hetkittäin suorittanut äitiyttä niin, että Katriina halusi olla lasten kanssa kotona lähes taakaksi asti.

Sitten on hullunrohkea minä, joka kailotti Virtasilla ja haluaa hallita tilanteita, jos muut eivät kykene.

"Olen hirveän tyytyväinen siihen, että pystyn olemaan raivopää."

Ehkä voisi sanoa, että on myös buddhalainen minä, joka on elänyt kolme buddhalaista kautta löytääkseen elämänsä laajemmassa kehikossa. Buddhalaisuutta Katriina alkoi tutkia sen jälkeen, kun hänestä tuntui, ettei psykologinen itsensä tutkiminen vienyt enää pidemmälle.

– Mutta minä suoritin buddhalaisuutta.

Katriinan mielestä häpeä ja syyllisyys ovat tärkeitä tunteita.
Katriinan mielestä häpeä ja syyllisyys ovat tärkeitä tunteita.

Katriina esimerkiksi luuli, että parisuhde toimisi parhaiten, jos hän olisi aina tyyni ja lempeä. Äitinäkin hänen olisi pitänyt olla vain ystävällinen. Hän ei kyennyt olemaan se normaali, välillä raivokaskin äiti, joka leppyisi ja jonka kanssa asiat olisivat seuraavana päivänä taas hyvin. Jos hän raivostui, hän soimasi itseään. Miksi huudat ja riehut, sinunhan pitäisi olla edistynyt!

Lopulta hän tajusi, että jos hän jatkaisi isojen tunteiden tukahduttamista, hän vain keräisi kaunaa itseään kohtaan. Nykyään hän tutkailee suuttumisiaan kuin eilistä ukkospilveä.

– Olen hirveän tyytyväinen siihen, että pystyn olemaan raivopää. Toivon, että tyttäristänikin tulee sopivasti raivoavia äitejä, jotka ovat sitten kivoja ja ihania.

”Olen häpeäherkkä”

Katriinan työläin minä on häpeäminä. Se on vuosien varrella hävennyt perhetaustaa, omia kirjojaan, ulkonäköään ja sitäkin, että hän on julkisesti kertonut vaikeasta perhetaustastaan.

Vuonna 1998 Katriina antoi pitkän harkinnan jälkeen Yliopisto-lehteen julkaistavaksi lyhyen tekstin siitä, kuinka hän työläisperhetaustansa takia tunsi yliopistolla ulkopuolisuutta eikä hallinnut "sosiaalista koodia", joka yliopistomaailmassa vallitsi.

Monet kollegat lakkasivat tervehtimästä. Jotkut kysyivät, oliko hän masentunut vai menettänyt mielenterveytensä.

Häpeä on vähän kuin diabetes: siitä ei pääse kokonaan eroon.

Katriinalta kesti useampi vuosi toipua siitä.

– Olen häpeäherkkä, hän sanoo rauhallisesti.

Hänen persoonaansa kuuluu häpeävä minä, joka haluaisi välillä vaipua maan alle. Häpeä on kuin diabetes tai verensokerin notkahdukset: siitä ei voi päästä kokonaan eroon. Siksi Katriina on opetellut suhtautumaan häpeää aiheuttaviin tilanteisiin uudella tavalla.

Hän on alkanut ajatella, että häpeä ja syyllisyys ovatkin tärkeitä tunteita.

– Ihminen on laumaeläin. Häpeä säätelee suhdetta muihin lauman eläimiin. On jopa vaarallista, jos häpeästä yrittää päästä kokonaan eroon. Se ei onnistu. Siitä saattaa tulla häpeänpeittämisprojekti, joka voi ilmetä röyhkeytenä ja piittaamattomuutena, Katriina sanoo.

Nyt hän on tyytyväinen, että teksti julkaistiin hänen häpeästään huolimatta. Sen merkitys avautui vasta myöhemmin, sitten kun monet monet muutkin uskalsivat kertoa luokkataustaansa liittyvästä häpeästä.

Itseinhon kanssa oppii elämään

Kun Katriina kirjoitti kotona uusinta kirjaansa, hän ajatteli lukuisia kertoja: voi että mä olen paska.

Aivan kuten silloinkin, kun hän kirjoitti edellisiä kirjojaan Kaikella kunnioituksella, Vapaa nainen törmää todellisuuteen ja Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa, edellistä Tuulikki Pietilän ja jälkimmäistä professori Laura Kolben kanssa.

Terapia-asiakkaita kohdatessaan Katriina saa olla itsekin takki väärinpäin.

Kirjoittaminen nostattaa itseinhoa. Joskus se tuntuu jopa vihalta itseä kohtaan. Niinä hetkinä Katriina surffaa netissä ja tutkii, haetaanko johonkin laitossiivoojan tai kirjanpitäjän paikkaa. Olisiko tarjolla töitä, joissa oman nimen ei tarvitse näkyä?

Ei Katriina oikeasti aio jättää kirjoittamista. Hän tietää, että noina hetkinä huonoitsetuntoinen minä on ottanut vallan.

– Se minä ei ole hyvä ohjaamaan elämääni, eikä sen pidä antaa tehdä suuria päätöksiä, Katriina sanoo.

Hän kirjoittaa edelleen maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Tiistaisin ja torstaisin tulevat terapia-asiakkaat. Ne päivät ovat tärkeitä. Saa olla ihmisten sisäisen maailman kanssa tekemisissä.

– Saan itsekin olla takki väärinpäin, Katriina sanoo.

Kohta kuoriutuu uusi minä

Katriinan kanssa keskusteleminen on kuin raikkaan kesätuulen henkäys talviaamussa. Vaikka hän kertoo vaikeista asioista, hänessä on lempeyttä ja elämänkeveyttä. Hän ei yritä olla täydellinen. Hän haluaa muuttaa mielipiteitään, jos siltä tuntuu. Ja hurahdella. Hän on kokeillut kaikkea: suolihuuhteluja, auransa valokuvauttamista, keskusteluja näkijän kanssa.

– Eikä hävetä yhtään!

Katriina katsoo mielellään dokumentteja ihmisistä ja siitä, miten he muuttuvat. Hän suorastaan rakasti Herlinien varakkaasta suvusta kertovaa Koneen ruhtinaat -kirjaa, joka sai hänet lopullisesti tajuamaan, ettei raha tuota automaattisesti onnea.

Kirjan päähenkilön Pekka Herlinin tytär Ilona oli Katriinan kanssa yliopistossa samoilla luennoilla.

– Olimme eri puolilta yhteiskuntaa. Mutta olimme molemmat kärsineet.

"Näemme itsemme tulevaisuudessa aikaansaavina, vähemmän väsyneinä ja sosiaalisina."

Viime aikoina Katriinasta on alkanut kuoriutua esiin uusi minuus. Ensimmäisen kerran 20 vuoteen hän ei opeta yliopistolla, ja Katriina Järvinen Helsingin yliopistosta vaihtuu nyt pelkkään Katriina Järviseen.

Katriina huomasi sanoneensa viime vuosina yhä useammin opiskelijoille, että "totta puhuen en ole koskaan ymmärtänyt tätä" ja "onko tämä tosiaan oikeasti näin, näin täällä väitetään". Hän alkoi ajatella itse.

Nyt hän ei enää tarvitse lähdeviitteitä sanomistensa perään. Hän ryhtyi itse auktoriteetiksi mutta varoittelee itseään rakentamasta kaikkeen kykenevää ihanneminää. Hän tietää, että ihmisellä on taipumus nähdä tulevaisuuden minänsä paremmassa valossa kuin nykyinen. Siksi suunnitelmat ovat välillä epärealistisia.

– Näemme itsemme tulevaisuudessa aikaansaavina, vähemmän väsyneinä, sosiaalisina ihmisinä, joilla ei ole lainkaan ihmissuhdeongelmia.

Myös Katriinan avomies tulee työläisperheestä. Hänelläkin on akateeminen tutkinto. He esittävät nyt yhdessä keskiluokkaisen perheen "teatteria".

– Tunnemme olevamme amatöörinäyttelijöitä, jotka esittävät keskiluokkaisia, mutta jotka oikeasti eivät ole sitä, Katriina sanoo huvittuneena.

Kotona he eivät esitä mitään.

Heillä ei pukeuduta jouluaterialla hienoihin korkokenkiin, pukuun ja solmioon.

Silti Katriina ei koskaan arvostelisi niitä, jotka niin tekevät.

 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Katriina Järvinen

Syntynyt: 1962 Tampereella, asuu Helsingin Kalliossa.

Työ: Kirjailija, psykotera-peutti, kulttuuriantropologi ja sosiaalipsykologi. Uusin teos Saanko esitellä monenlaiset minämme (Kirjapaja).

Perhe: Avomies, kaksi aikuista tytärtä.

Harrastukset: Rakkaiden ihmisten kanssa oleminen, paikkojen ja asioiden tutkiminen, fyysinen ja henkinen liikkeellä pysyminen.