Jokaisella ihmisellä on monta erilaista minää, sanoo psykoterapeutti ja kirjailija Katriina Järvinen. Kun ne opettelee tuntemaan ja hyväksymään, omien tunteiden ymmärtäminen on helpompaa. Näin onnistut.

2000-luvun alussa Katriina Järvinen tajusi, että ihmisellä on taipumus nähdä tulevaisuuden minänsä paremmassa valossa kuin nykyinen.

Hän vastasi tuolloin työkseen opiskelijoiden mielenterveyspalvelujen neuvontapuhelimeen ja kuunteli murheita siitä, kuinka opiskelijat eivät olleet saaneet lukukauden puolivälin jälkeen mitään aikaiseksi. Aika kului netissä surffaten. Masensi.

Järvinen muistutti opiskelijoita, että vielä ehtisi opiskella puoli lukukautta. Soittajien mielestä se oli huono idea. Oli parempi odottaa uutta lukukautta ja ryhtyä toimeen uusin voimin.

Järvinen tajusi, että opiskelijat näkivät itsensä seuraavan lukukauden alussa tehokkaina ja aikaansaavina tyyppeinä. Sellaisina, jotka heräävät aikaisin, lähtevät luennolle, opiskelevat päivittäin ja urheilevat iltaisin. Vailla minkäänlaisia ihmissuhdeongelmia!

– Opiskelijat uskoivat, että uuden lukukauden alussa kaikki olisi toisin, Järvinen muistelee.

Ei tietenkään ollut. Uudet alut tyssäsivät.

– Vasta kun opiskelijat tajusivat harhansa, oli mahdollista alkaa puhua oikeista ongelmista, kuten yksinäisyydestä ja suorituspaineista.

Jokaisella on monia minuuksia. Ne vaikuttavat tunteisiin enemmän kuin ymmärrämme.

Häpeäminä syntyi jo varhain

Psykoterapeutti, sosiaalipsykologi, kulttuuriantropologi ja kirjailija, helsinkiläinen Katriina Järvinen, 54, on kirjoittanut ihmisen erilaisista minuuksista kirjan Saanko esitellä monenlaiset minämme (Kirjapaja, 2017).

Kirjassaan hän kertoo, kuinka kaikilla ihmisillä on vuosien varrella rakentuneita minuuksia, jotka kannattaisi oppia tuntemaan ja hyväksymään. Ne vaikuttavat tunteisiimme enemmän kuin ymmärrämmekään.

Katriina on opetellut tunnistamaan myös omia minuuksiaan. On häpeäminä, huonoitsetuntoinen minä, hullunrohkea minä ja buddhalainen minä.

– Joskus yksi niistä ottaa vallan. Mutta se ei ole identiteettini vaan vain yksi minuuksista, Järvinen muistuttaa.

Hänen eniten valtaa janoava minänsä on häpeäminä. Siksi Järvinen on nauttinut Siskonpeti-sarjan katsomisesta, koska sarjassa on näytetty avoimesti häpeä ja kaikki ihmissuhteisiin liittyvät asiat, joista ei yleensä puhuta.

Järvisen häpeän tunne juontaa lapsuudesta. Hän varttui fundamentaalisessa uskovaiskodissa ja -yhteisössä, jossa elämän nautinnot olivat synti. Perheessä vaalittiin työväenluokan arvoja, mutta Järvinen valitsi oman tiensä ja opiskeli yliopistossa pitkään.

19-vuotiaana hän irtautui uskonyhteisöstä vastoin vanhempiensa toiveita.

Kun hän vuonna 1998 kirjoitti Yliopisto-lehdessä tuntevansa itsensä usein yliopistolla ulkopuoliseksi työläistaustansa takia, monet kollegat lakkasivat tervehtimästä.

Hänen kirjoituksensa oli heistä kiusallista luettavaa.

Järvisestä tuntui, että he viestivät: Älä ole sinä. Hyväksymme sinut vain, jos lakkaat olemasta se, mikä olet. Hänen henkilökohtaisilla kokemuksillaan ei ollut yhteiskunnallista paikkaa.

Mieti lapsuutta, teini-ikää, keski-ikää. Millainen olit eri ikävaiheissa? Entä nyt?

Sittemmin Järvinen oppi tyytyväiseksi siitä, että oli kirjoittanut tekstin.

– Muutkin uskalsivat alkaa kertoa tuskallisista taustoistaan ja kokemuksistaan, hän sanoo.

Miten minuudet tunnistaa?

Katriina Järvinen opastaa ensin miettimään ajanjaksoja elämässä: lapsuus, teini-ikä, nuori aikuisuus, keski-ikä ja vanhuus.

Sen jälkeen voi listata erilaiset tilanteet elämässä, kuten kotiminä, työminä, lapsuudenperheminä, ystäväminä, naapuriminä ja niin edelleen.

Näiden listausten jälkeen voi miettiä, millainen ihminen on ollut eri ikävaiheissa ja millainen on nykyään eri tilanteissa.

– Voit myös miettiä jotain elämänmuutosta, vaikka hankalan ihmissuhteen lopettamista. Päätöstä on tekemässä usein kokonainen minätiimi. Mitä sanoi lapsuudenperheminä, entä aikuinen? Puuttuiko päätökseen syyllisyyttä kokeva tai hullunrohkea minä? Millä näistä oli eniten valtaa, kuka teki lopulta päätöksen, Katriina opastaa.