Jokaisella ihmisellä on monta erilaista minää, sanoo psykoterapeutti ja kirjailija Katriina Järvinen. Kun ne opettelee tuntemaan ja hyväksymään, omien tunteiden ymmärtäminen on helpompaa. Näin onnistut.

2000-luvun alussa Katriina Järvinen tajusi, että ihmisellä on taipumus nähdä tulevaisuuden minänsä paremmassa valossa kuin nykyinen.

Hän vastasi tuolloin työkseen opiskelijoiden mielenterveyspalvelujen neuvontapuhelimeen ja kuunteli murheita siitä, kuinka opiskelijat eivät olleet saaneet lukukauden puolivälin jälkeen mitään aikaiseksi. Aika kului netissä surffaten. Masensi.

Järvinen muistutti opiskelijoita, että vielä ehtisi opiskella puoli lukukautta. Soittajien mielestä se oli huono idea. Oli parempi odottaa uutta lukukautta ja ryhtyä toimeen uusin voimin.

Järvinen tajusi, että opiskelijat näkivät itsensä seuraavan lukukauden alussa tehokkaina ja aikaansaavina tyyppeinä. Sellaisina, jotka heräävät aikaisin, lähtevät luennolle, opiskelevat päivittäin ja urheilevat iltaisin. Vailla minkäänlaisia ihmissuhdeongelmia!

– Opiskelijat uskoivat, että uuden lukukauden alussa kaikki olisi toisin, Järvinen muistelee.

Ei tietenkään ollut. Uudet alut tyssäsivät.

– Vasta kun opiskelijat tajusivat harhansa, oli mahdollista alkaa puhua oikeista ongelmista, kuten yksinäisyydestä ja suorituspaineista.

Jokaisella on monia minuuksia. Ne vaikuttavat tunteisiin enemmän kuin ymmärrämme.

Häpeäminä syntyi jo varhain

Psykoterapeutti, sosiaalipsykologi, kulttuuriantropologi ja kirjailija, helsinkiläinen Katriina Järvinen, 54, on kirjoittanut ihmisen erilaisista minuuksista kirjan Saanko esitellä monenlaiset minämme (Kirjapaja, 2017).

Kirjassaan hän kertoo, kuinka kaikilla ihmisillä on vuosien varrella rakentuneita minuuksia, jotka kannattaisi oppia tuntemaan ja hyväksymään. Ne vaikuttavat tunteisiimme enemmän kuin ymmärrämmekään.

Katriina on opetellut tunnistamaan myös omia minuuksiaan. On häpeäminä, huonoitsetuntoinen minä, hullunrohkea minä ja buddhalainen minä.

– Joskus yksi niistä ottaa vallan. Mutta se ei ole identiteettini vaan vain yksi minuuksista, Järvinen muistuttaa.

Hänen eniten valtaa janoava minänsä on häpeäminä. Siksi Järvinen on nauttinut Siskonpeti-sarjan katsomisesta, koska sarjassa on näytetty avoimesti häpeä ja kaikki ihmissuhteisiin liittyvät asiat, joista ei yleensä puhuta.

Järvisen häpeän tunne juontaa lapsuudesta. Hän varttui fundamentaalisessa uskovaiskodissa ja -yhteisössä, jossa elämän nautinnot olivat synti. Perheessä vaalittiin työväenluokan arvoja, mutta Järvinen valitsi oman tiensä ja opiskeli yliopistossa pitkään.

19-vuotiaana hän irtautui uskonyhteisöstä vastoin vanhempiensa toiveita.

Kun hän vuonna 1998 kirjoitti Yliopisto-lehdessä tuntevansa itsensä usein yliopistolla ulkopuoliseksi työläistaustansa takia, monet kollegat lakkasivat tervehtimästä.

Hänen kirjoituksensa oli heistä kiusallista luettavaa.

Järvisestä tuntui, että he viestivät: Älä ole sinä. Hyväksymme sinut vain, jos lakkaat olemasta se, mikä olet. Hänen henkilökohtaisilla kokemuksillaan ei ollut yhteiskunnallista paikkaa.

Mieti lapsuutta, teini-ikää, keski-ikää. Millainen olit eri ikävaiheissa? Entä nyt?

Sittemmin Järvinen oppi tyytyväiseksi siitä, että oli kirjoittanut tekstin.

– Muutkin uskalsivat alkaa kertoa tuskallisista taustoistaan ja kokemuksistaan, hän sanoo.

Miten minuudet tunnistaa?

Katriina Järvinen opastaa ensin miettimään ajanjaksoja elämässä: lapsuus, teini-ikä, nuori aikuisuus, keski-ikä ja vanhuus.

Sen jälkeen voi listata erilaiset tilanteet elämässä, kuten kotiminä, työminä, lapsuudenperheminä, ystäväminä, naapuriminä ja niin edelleen.

Näiden listausten jälkeen voi miettiä, millainen ihminen on ollut eri ikävaiheissa ja millainen on nykyään eri tilanteissa.

– Voit myös miettiä jotain elämänmuutosta, vaikka hankalan ihmissuhteen lopettamista. Päätöstä on tekemässä usein kokonainen minätiimi. Mitä sanoi lapsuudenperheminä, entä aikuinen? Puuttuiko päätökseen syyllisyyttä kokeva tai hullunrohkea minä? Millä näistä oli eniten valtaa, kuka teki lopulta päätöksen, Katriina opastaa.

 

Poliisipastori Carita Pohjolan-Pirhonen tietää, että kun suru tulee yllättäen, sureva ei tarvitse puhujaa, vaan vierelläkulkijan.

Poliisipastori Carita Pohjolan-Pirhonen oli lähes 20 vuoden ajan Suomen ainoa poliisipastori. Työ vei hänet läheisensä menettäneiden luo esimerkiksi Myyrmannin pommi-iskun, Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien ja Turun puukotusten katastrofeissa. Caritan työhön kuului suruviestin vieminen omaisille sekä tapahtumien kommentoiminen mediassa.

Surun parissa työskentelevä Carita tietää, että pelko menetystä ja kuolemaa kohtaan istuu syvällä ihmisissä.

– Kukaan meistä ei kuitenkaan voi suojata itseään menettämiseltä. Surun sureminen ja heikkous opettavat meitä vahvemmiksi, hän sanoo.

– On hieno teko, jos uskallat istua surevan vieressä ja antaa hänen surra. Ilman selittelyjä, vertailuja omaan elämääsi tai lohduttamista. 

Caritan mielestä kannattaa muistaa, että toinen ihminen tulee kuulluksi ainoastaan hiljaisuudessa.

– Kysy itseltäsi, voitko olla kauheassa elämäntilanteessa edes tunnin vain läsnä. Toisen tuki korvaamattoman tärkeää surun hetkellä.

Aloita surevan lohduttaminen näillä keinoilla:

  1. Tarjoa tukea ja läsnäoloa. Joskus voi käydä niin, että sureva ei kykene ottamaan vastaan tarjottua tukea. Tarjoa sitä kuitenkin uudestaan ja kerro, että haluat kuunnella. 
  2. Muista, että jokaisen reaktiot ovat oikeita. Hyväksy myös voimakkaat tunneilmaisut. Muistuta, että pelottavatkin ja vierailta tuntuvat reaktiot ovat normaaleja. Rohkaise toista ilmaisemaan tunteensa. 
  3. Sureva ei tarvitse sääliä. Ilmaise myötätuntoasi olemalla oma itsesi ja omalla tavallasi. 
  4. Hyväksy se, että et voi selittää tapahtunutta pois. Anna surevalle mahdollisuus puhua menetyksestä ja anna tilaa myös muistelemiselle. Muista, että puhuminen auttaa. Älä neuvo surevaa siitä, miten jatkaa tästä eteenpäin. Jos sureva neuvoja pyytää, voit ehdottaa jotain.
  5. Anna surevalle aikaasi, mutta lupaa vain sen verran kuin jaksat antaa. Voit auttaa arkisissa asioissa: ruoanlaitossa tai kaupassa käymisessä. Voitte tehdä yhdessä vaikka kävelylenkkejä, koska liikkuminen tekee hyvää. Rohkaise surevaa tekemään tavallisia asioita sitten, kun hän siihen pystyy. 
  6. Vältä puhumasta omista menetyksistäsi.
  7. Toipuminen surusta kestää pitkään – ole siis valmiina tarjoamaan tukea vielä myöhemminkin.
  8. Jokaisella on kyky tukea surevaa, se ei vaadi ammattilaista. Parasta tukea on se, että olet aito ja ilmaiset välittäväsi siitä, mitä surevalle kuuluu.
  9. Auta kuitenkin surevaa hakemaan tarvittaessa tukea ja apua myös ammattilaisilta.

Palvelukeskuksessa asuva Liisa Raunio, 86, ilahtuu, kun hänen hoitajansa lapinporokoira tulee kylään.

Liisa Raunio, 86, Helsinki:

”Kun mieheni Leo kuoli, masennuin vakavasti. Ehdimme olla yhdessä 61 vuotta, ja yksin jääminen aiheutti minulle jopa itsetuhoisia ajatuksia. Tyttäreni kävi luonani ja oli huolissaan jaksamisestani.

Kun terveyteni heikkeni, pääsin lopulta tänne Kustaankartanon palvelukeskukseen. Sitä ennen kiersin kahdeksassa väliaikaisessa paikassa.

Kustaankartanossa hoito on suurenmoista ja henkilökunta mukavaa. Meille järjestetään musiikkituokioita, taidepiirejä ja teatteriretkiä. Viihdyn silti paljon omissa oloissani. Luen kaksi kirjaa viikossa, ja kirjastohoitaja tuo uutta luettavaa joka tiistai. 

Viikon kohokohta on kuitenkin se, kun Timo-hoitaja tuo lapinporokoiransa Tyynen mukanaan töihin. Meistä on tullut Tyynen kanssa sydänystävät. Se on nimensä mukainen koira: rauhallinen ja kiltti.

”Eläimet piristävät valtavasti meitä asukkaita.”

Tyttäreni tuo käydessään kuivattuja possunkorvia Tyyneä varten. Ne ovat sen herkkua. Kun Tyyne tulee, se rientää odottamaan oveni taakse. Ilahdun joka kerta, kun se tassuttelee sisään häntä kieppuen.

Koiraterapiaa

Olen pitänyt koirista aina. Kasvatimme mieheni kanssa saksanpaimenkoiria vuosien ajan. Ne olivat uskollisia ja viisaita koiria. Joskus joku koirista tuli sänkyyn nukkumaan viereeni ja hengitti kanssani samaan tahtiin. Se tuntui mukavalta.

Kerrostaloon muutettuamme emme enää ottaneet koiraa, koska meistä ei ollut lenkittäjiksi. Koiria oli kova ikävä, ja olimme usein kuulevinamme kotonamme tassujen tepsutusta.

On upeaa, että täällä palvelukeskuksessa saa olla eläimiä. Ne piristävät valtavasti meitä asukkaita. Tyyne on aito kappale luontoa. Tyyneä on ihanaa paijata.

Olen puhelias, mutta täällä väki vaihtuu tiuhaan, eikä kaikista ole juttukaveriksi. Juttelenkin paljon Tyynelle. Se kuuntelee höpinöitäni ja katsoo sitten merkitsevästi lipastoa, jossa possunkorvat ovat. Sen omistaja Timo sanoo, etten saa antaa niitä liikaa, mutta joskus sujautan Tyynelle ylimääräisen herkun.”

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2018.