Jokaisella ihmisellä on monta erilaista minää, sanoo psykoterapeutti ja kirjailija Katriina Järvinen. Kun ne opettelee tuntemaan ja hyväksymään, omien tunteiden ymmärtäminen on helpompaa. Näin onnistut.

2000-luvun alussa Katriina Järvinen tajusi, että ihmisellä on taipumus nähdä tulevaisuuden minänsä paremmassa valossa kuin nykyinen.

Hän vastasi tuolloin työkseen opiskelijoiden mielenterveyspalvelujen neuvontapuhelimeen ja kuunteli murheita siitä, kuinka opiskelijat eivät olleet saaneet lukukauden puolivälin jälkeen mitään aikaiseksi. Aika kului netissä surffaten. Masensi.

Järvinen muistutti opiskelijoita, että vielä ehtisi opiskella puoli lukukautta. Soittajien mielestä se oli huono idea. Oli parempi odottaa uutta lukukautta ja ryhtyä toimeen uusin voimin.

Järvinen tajusi, että opiskelijat näkivät itsensä seuraavan lukukauden alussa tehokkaina ja aikaansaavina tyyppeinä. Sellaisina, jotka heräävät aikaisin, lähtevät luennolle, opiskelevat päivittäin ja urheilevat iltaisin. Vailla minkäänlaisia ihmissuhdeongelmia!

– Opiskelijat uskoivat, että uuden lukukauden alussa kaikki olisi toisin, Järvinen muistelee.

Ei tietenkään ollut. Uudet alut tyssäsivät.

– Vasta kun opiskelijat tajusivat harhansa, oli mahdollista alkaa puhua oikeista ongelmista, kuten yksinäisyydestä ja suorituspaineista.

Jokaisella on monia minuuksia. Ne vaikuttavat tunteisiin enemmän kuin ymmärrämme.

Häpeäminä syntyi jo varhain

Psykoterapeutti, sosiaalipsykologi, kulttuuriantropologi ja kirjailija, helsinkiläinen Katriina Järvinen, 54, on kirjoittanut ihmisen erilaisista minuuksista kirjan Saanko esitellä monenlaiset minämme (Kirjapaja, 2017).

Kirjassaan hän kertoo, kuinka kaikilla ihmisillä on vuosien varrella rakentuneita minuuksia, jotka kannattaisi oppia tuntemaan ja hyväksymään. Ne vaikuttavat tunteisiimme enemmän kuin ymmärrämmekään.

Katriina on opetellut tunnistamaan myös omia minuuksiaan. On häpeäminä, huonoitsetuntoinen minä, hullunrohkea minä ja buddhalainen minä.

– Joskus yksi niistä ottaa vallan. Mutta se ei ole identiteettini vaan vain yksi minuuksista, Järvinen muistuttaa.

Hänen eniten valtaa janoava minänsä on häpeäminä. Siksi Järvinen on nauttinut Siskonpeti-sarjan katsomisesta, koska sarjassa on näytetty avoimesti häpeä ja kaikki ihmissuhteisiin liittyvät asiat, joista ei yleensä puhuta.

Järvisen häpeän tunne juontaa lapsuudesta. Hän varttui fundamentaalisessa uskovaiskodissa ja -yhteisössä, jossa elämän nautinnot olivat synti. Perheessä vaalittiin työväenluokan arvoja, mutta Järvinen valitsi oman tiensä ja opiskeli yliopistossa pitkään.

19-vuotiaana hän irtautui uskonyhteisöstä vastoin vanhempiensa toiveita.

Kun hän vuonna 1998 kirjoitti Yliopisto-lehdessä tuntevansa itsensä usein yliopistolla ulkopuoliseksi työläistaustansa takia, monet kollegat lakkasivat tervehtimästä.

Hänen kirjoituksensa oli heistä kiusallista luettavaa.

Järvisestä tuntui, että he viestivät: Älä ole sinä. Hyväksymme sinut vain, jos lakkaat olemasta se, mikä olet. Hänen henkilökohtaisilla kokemuksillaan ei ollut yhteiskunnallista paikkaa.

Mieti lapsuutta, teini-ikää, keski-ikää. Millainen olit eri ikävaiheissa? Entä nyt?

Sittemmin Järvinen oppi tyytyväiseksi siitä, että oli kirjoittanut tekstin.

– Muutkin uskalsivat alkaa kertoa tuskallisista taustoistaan ja kokemuksistaan, hän sanoo.

Miten minuudet tunnistaa?

Katriina Järvinen opastaa ensin miettimään ajanjaksoja elämässä: lapsuus, teini-ikä, nuori aikuisuus, keski-ikä ja vanhuus.

Sen jälkeen voi listata erilaiset tilanteet elämässä, kuten kotiminä, työminä, lapsuudenperheminä, ystäväminä, naapuriminä ja niin edelleen.

Näiden listausten jälkeen voi miettiä, millainen ihminen on ollut eri ikävaiheissa ja millainen on nykyään eri tilanteissa.

– Voit myös miettiä jotain elämänmuutosta, vaikka hankalan ihmissuhteen lopettamista. Päätöstä on tekemässä usein kokonainen minätiimi. Mitä sanoi lapsuudenperheminä, entä aikuinen? Puuttuiko päätökseen syyllisyyttä kokeva tai hullunrohkea minä? Millä näistä oli eniten valtaa, kuka teki lopulta päätöksen, Katriina opastaa.

 

Omaa kehoa voi olla vaikea rakastaa. Siksi pinnalle on noussut kehopositiivisuus eli aate, joka pyrkii opettamaan itseinhon sijaan itsensä hyväksymistä. 

Etenkin kesää kohden ajatukset bikineistä ja mekkokeleistä voivat ahdistaa: en voi, en kehtaa, näytän kamalalta. Entä, jos stressaamisen, ulkonäön muokkaamisen ja ainaisen laihduttamisen sijaan yrittäisitkin muuttaa ajatusmaailmaasi?

Tässä kuusi vinkkiä, joiden avulla sinäkin voit opetella kehopositiivisemmaksi.

1. Katso peiliin

Iso vatsa, heiluvat allit, muhkuraiset reidet, liian luiseva... Kun katsot peiliin, näetkö vain vikoja? Pyri mieluummin keskittymään hyvään. Keksi jokaista kehossasi inhoamaasi asiaa kohden kaksi asiaa, joista pidät. Se voi tuntua aluksi vaikealta, mutta pian alat löytää positiivisia kohtia helpommin. Voit ajatella: ”En ehkä ole juuri sellainen kuin haluaisin, mutta olen silti aika ihana.”

2. Kiitä kehoasi

Mieti, miten usein parjaat ulkonäköäsi hiljaa mielessäsi tai ääneen ystävällesi. Ala sen sijaan kehua kroppaasi siitä, mitä se osaa tehdä. Jalkasi kuljettavat sinua, kätesi voivat koskettaa. Olet ehkä voimakas tai hyvä halaamaan. Jokaisella on vain yksi keho. Mikset arvostaisi omaasi ja kohtelisi sitä rakkaudella?

3. Unohda kokolappu

On kurjaa, kun tuttu vaatekoko ei mene päälle sovituskopissa. Muista kuitenkin, että vaatekoot vaihtelevat paljon eri valmistajilla. Siksi niitä ei kannata tuijottaa liikaa. Älä välitä lapun numerosta, vaan valitse sellainen vaate ja koko, joka tuntuu hyvältä päällä.

Paidanniskaan merkitty koko ei myöskään kerro sinusta ihmisenä mitään. Jos lapun numeron näkeminen silti ahdistaa, leikkaa koko lappu irti.

4. Älä vertaa muihin

Katsele muita ihmisiä lempein silmin, älä katkerasti tai vertaillen. Kun mietit, että tuttavasi, joku julkisuuden henkilö tai mainoksen malli on kaunis ja upea, ajattele: ”Ja niin olen minäkin.”

Nykyinen kauneusihanne on ehkä hoikka ja treenattu, mutta vartaloita on lukemattomia erilaisia. Ne ovat kaikki yhtä arvokkaita. 

5. Liiku oikeista syistä

Moni rääkkää itseään kuntosalilla tai lenkkipolulla verenmaku suussa. Jos huomaat urheilevasi ulkonäön takia, ota aikalisä. Etsi laji tai tapa liikkua, josta oikeasti pidät. Liiku hyvän olon vuoksi – älä siksi, että söit eilen pullan. Liikunnan ei kuulu olla rangaistus.

6. Ole ystävä itsellesi

Yritä kohdella itseäsi yhtä kiltisti kuin kohtelet parasta ystävääsi. Pidät hänestä hänen itsensä, et ulkonäön takia, eikö niin? Mieti, mikä sinun persoonassasi on hyvää. Olet ehkä sisukas, rohkea, hyvä äiti tai rakastava puoliso, kätevä käsistäsi tai hyvä työssäsi. Keskity vahvuuksiisi. Ihmisarvosi ei riipu siitä, miltä näytät.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2018.

Kriisin voi laukaista onnettomuus, äkillinen sairastuminen tai läheisen kuolema. Kriisin käsittelyn neljä vaihetta tulee työstää läpi ennen kuin elämää voi jatkaa.

Kyllä se siitä. Elämä kantaa. Muista positiivinen asenne. Kannustuslauseet eivät auta, kun elämältä katoaa pohja ja horisontti.

Toipuminen lähtee siitä, että hyväksyy pikkuhiljaa uuden järkyttävän todellisuuden. Psykologian kielellä puhutaan traumaattisen kriisin työstämisestä.

Tyypillisiä traumaattisen kriisin laukaisijoita ovat onnettomuudet, läheisen kuolema tai äkillinen sairastuminen. Kriisin käsittelyssä on neljä vaihetta: sokki, reaktio, työstäminen ja uudelleensuuntautuminen.

1. Ensin tulee sokki

Traumaattisen kriisin sokkivaiheessa tietoisuus ja huomiokyky kaventuvat, todellisuudentaju horjuu. Tavallisia oireita ovat vetäytyminen, yliaktiivisuus, tapahtuman kieltäminen ja paniikkituntemukset.

Sokki on mielen aikalisä tilanteessa, jossa on mahdotonta käsitellä kaikkea uutta.

2. Reaktiovaihe valmistaa tulevaan

Reaktiovaiheessa traumaattinen kokemus tunkeutuu jatkuvasti mieleen. Ihminen yrittää päästä kärryille, miksi ja miten kaikki tapahtui.

Muutoksen täydellinen kieltäminen vähenee, ja tunteet heräävät. Prosessi sisältää usein ahdistuneisuutta, masennusta, itkuisuutta ja univaikeuksia.

3. Työstäminen on kovaa työtä

Työstämisvaiheessa ihminen alkaa rakentaa kielellistä kertomusta kokemastaan. Keskeiseksi kysymykseksi nousee, miten tästä selviää. Kun työstämisvaihe etenee, keskittyminen tapahtuneeseen ja menneeseen elämään vähenee. Trauma alkaa hellittää.

Jos kriisireaktio lukkiintuu, tarvitaan ammattiapua.

4. Elämä kantaa sittenkin

Traumaattisen kriisin loppusuoralla ihminen alkaa pelata uusilla korteillaan ja elämä voittaa.

Elämä ei ole ennallaan, mutta joiltain osin se voi olla jopa todempaa, täydempää ja parempaa kuin ennen.

Traumaattisen kriisin työstäminen on tuottanut uudenlaisen luottamuksen. Elämä on arvaamaton, mutta elämisen arvoinen.

Lähde: Suomen mielenterveysseura

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 5/2017.